Vähän erilainen lapsuus

Syksyn kestänyt ranskankurssi on nyt onnellisesti ohi ja kokeet läpäisty, ja sitä juhliaksemme kokoonnuimme kurssiporukalla viinilasillisten äärelle varmistelemaan, että pysyisimme jatkossakin yhteydessä toisiimme. Meitä on kurssilla seitsemän opiskelijaa: minun lisäkseni yksi kreikkalainen pikkupojan isä, joka näyttää aina kovin väsyneeltä, koska poika herättää hänet aamuviideltä leikkimään; yksi unkarilainen mies, joka järkytti konservatiivista opettajaamme lempiruoista keskustellessamme julistautumalla kasvissyöjäksi; sekä ei sen vähempää kuin neljä kroatialaista, jotka välillä selittävät tunnilla sanoja ja kielioppia toisilleen kroatiaksi, kun joku ei opettajan selostuksia ymmärrä. Luxemburgilaisia kurssilla ei näy jo ihan siitä syystä, että täällä oppikoulujen opetuskieli on ranska, joten suurin osa kansasta puhuu kieltä täysin sujuvasti, ja oppikoulua käymättömätkin osaavat huomattavasti enemmän kuin minä.

Siinä suurvaltapolitiikasta ja Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteista rupatellessamme kroatialainen Siniša kysyi kreikkalaiselta Dimitriokselta, muistaako hän sen, kun Kosovon sodan aikana Yhdysvallat pommitti mukavahingossa Kiinan suurlähetystöä Belgradessa. Sinišan mukaan todellinen syy tälle oli, että serbit olivat tätä ennen ampuneet alas amerikkalaisen superhävittäjän, jonka jälkeen kiinalaiset olivat ostaneet hävittäjän osat serbialaisilta maanviljelijöiltä ja tuoneet ne suurlähetystöönsä, aikeinaan analysoida hävittäjän tekniikkaa ja kopioida siitä Kiinan armeijalle minkä pystyivät. Tässä vaiheessa minä viattomasti totesin, etten ole koskaan päässyt ihan jyvälle entisen Jugoslavian konflikteista, koska ne ovat olleet liian uutta historiaa, että niitä olisi tullut opiskeltua koulussa, mutta liian vanhaa, että niiden taustoja olisi kunnolla ymmärtänyt pelkästään mediaa seuraamalla. Muut kroatialaiset nauroivat, että You made a big mistake in admitting that, sillä Siniša käyttäisi mielellään koko loppuillan luennoidakseen historiasta.

Nopea historian oppitunti vaihtui kuitenkin pian muistojen läpikäymiseksi: mitä kukakin muisti sodista, erityisesti Kroatian sodasta 90-luvun alkupuolella, ja millaisena sen oli kokenut. Minä mainitsin seuranneeni sotaa iltauutisissa, ja että tuolloin Persianlahden sodan jälkimainingeissa maailma näyttäytyi kovin sotaisana, vaikkei se itseä onneksi koskettanutkaan. Tähän vieressäni istunut Nataša kommentoi, että ei sota häntäkään ihan hirveästi kosketttanut, sillä Our school was bombed only once. Tämä sai kaikki hörähtämään, ja Nataša kertoi, että hänen ranskalainen pomonsa oli ollut jokseenkin järkyttynyt, kun Nataša oli kertonut saman asian hänelle. Nataša oli pitänyt lapsuuttaan rauhaisana ja onnellisena, pomon mielestä taas yksikin pommitettu koulu oli liikaa.

Kolmas kroatialainen Adela muisteli sitä, kuinka lapsuus rannikon pikkukylässä oli kovin naisvaltainen, koska suvun miehet olivat sodassa ja isää näki vain silloin, kun hän sai lomaa rintamalta. Siniša muisti saman ja kertoi, että jonkun hänen luokkakaverinsa isällä oli kotilomalla mukanaan rynnäkkökiväärin luoteja, jotka luokkakaveri oli sitten tuonut kouluun näytille. After school, we made a fire in the forest behind the school and watched what happened when you throw bullets into the fire. We’re lucky nobody got killed. Tuolloin oli myös ihan normaalia, että kaikkien luokilla oli sotapakolaisia: Nataša, Siniša ja Adela kertoivat kaikki, että heidän luokalleen oli tuotu jossain vaiheessa hiljaisia pakolaislapsia; neljäs kroatialainen Dolores taas totesi olleensa itse sellainen, ennen kuin perhe muutti Sloveniaan sotaa pakoon.

Sen kuitenkin Dolores totesi, että Sloveniassa vietettyjen vuosien aikana hän on oppinut, ettei jugoslaavien kesken kovinkaan suuria eroja ole, ja vihanpito on turhaa, koska melkein samaa veljeskansaa tässä ollaan. Siniša oli samaa mieltä, ja kertoi tarinan uransa alkuajoilta itävaltalaisesta konferenssista. Siellä konferenssi-isännät olivat istuttaneet serbit ja kroatialaiset eri puolille salia peläten, että sodan haavat eivät olisi vielä parantuneet ja osallistujat alkaisivat tappelemaan. It didn’t take us long to find each other, Siniša naurahti ja kertoi, että hauskaa oli ollut viettää iltaa yhdessä naapureiden kanssa. Heti tämän jälkeen Siniša jatkoi kertomalla jutun kuolleesta serbisotilaasta, jonka ruumiin hän oli isänsä kanssa löytänyt suolta. Oikeasti? kysyin vähän hätkähtäneenä, mutta Siniša kiirehti selittämään, ettei kuollut serbisotilas ollut jutun pointti, vaan rynnäkkökivääri, jonka he olivat löytäneet ruumiilta. AK-47 is really an amazing rifle, Siniša totesi, mihin Dimitrios tarttui, ja pian juttu siirtyi sotatarinoista inttitarinoihin.

-*-

Yksi Luxemburgissa asumisen hyvistä puolista omasta mielestäni on, kuinka helposti täällä tulee juttuun eri puolilta Eurooppaa kotoisin olevien kanssa. Luxemburgin asukkaista melkein puolet ja työvoimasta reilusti yli puolet on ulkomaalaisia, joten maa on kuin mikäkin sulatusuuni, Eurooppa pienoiskoossa. Ja itsestäni eniten kiinnostaa kuulla tarinoita muualta kuin Pohjoisen lintukodosta.

Aiemmalla kurssilla tapasin romanialaisen Levin, joka oli suuri klassisen musiikin ystävä, ja jonka kutsusta ja suosituksesta kävimme kuuntelemassa konserttia Philharmoniassa. Eräänä kertana sattuessani samaan bussiin Levin kanssa hän kertoi Ceau?escun ajasta. Tuolloin hänen perheensä kävi aktiivisesti Bukarestin oopperassa, missä musiikki oli kaunista mutta väliajat piinaavia: kaikki Bukarestin oopperapiirien ihmiset tunsivat toisensa ainakin ulkonäöltä, ja väliajalla kytättiin, miten muut käyttäytyvät, ja löytyisikö heistä jotain, mistä voisi mahdollisesti kannella Securitatelle. Virolainen ystäväni taas on kertonut, kuinka hän oli lapsuudessaan onnekas, koska hänen äitinsä pystyi leipomaan hänelle synttärikakun: hän oli syntynyt helmikuun puolivälissä, ja Naisten päivä oli yksi harvoja hetkiä vuodessa, kun kaupoista löytyi kakkutarpeita.

Että sellainen Eurooppa parikymmentä vuotta sitten.





4 kommenttia aiheesta “Vähän erilainen lapsuus”

  1. On se kyllä ihmeellistä miten ihmiset kokee asioita eri tavalla – jonkun mielestä se, että koulu joutuu vain kerran pommitukseen on onnellista, kun taas toisen mielestä painajainen… Ihailen kykyäsi saada ihmiset lyhyessä ajassa avautumaan erilaisista henkilökohtaisista asioista ja sitten osaat vielä kirjoittaa siitä niin elävästi! Sinulla on kyllä erinomainen korva tarinoille :)

    1. Tässä keskustelussa mun tarvitsi olla lähinnä hiljaa, kroatialaiset hoitivat avautumisen keskenään. Mutta välillä kyllä yllätyn, miten helposti ihmiset puhuvat vaikeista aikakausista. Ehkäpä he ovat lähinnä otettuja, että joku on kiinnostunut kuuntelemaan.

  2. Saitko todella katsoa telkkariuutisia Balkanin sodasta 90-luvun alkupuolella? Siis alle 10-vuotiaana?

    1. Kyllä mulla on pari aika selvää mielikuvaa siitä, että olen nähnyt sotajuttuja, ja tapahtumapaikkana on sen kodin olohuone, jossa asuttiin kun olin alle 10-vuotias. Muistelisin, että jotain ”mitä uutisissa oikein tapahtui” -keskustelua olen kanssa käynyt vanhempien kanssa. Ei tarvitse huolehtia, en ole järkyttynyt, ja hyvä vaan, että annettiin kiinnostua maailman tapahtumista jo tuon ikäisenä.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge