Tasan 25 vuotta sitten eräs Günter Schabowski, Itä-Saksan kommunistipuolueen puhemies, sai käsiinsä viimehetken muutoksia matkustussääntöihin Itä- ja Länsi-Saksan välillä, jotka olisivat helpottaneet tavallisen itäsaksalaisen matkustamista länteen. Muutosten oli tarkoitus tulla voimaan pikkuhiljaa seuraavien päivien aikana, mutta kukaan ei ollut kertonut tästä lehdistötilaisuutta pitävälle Schabowskille, joten kun toimittaja kysyi häneltä, milloin sääntöjen olisi tarkoitus tulla voimaan, hänen vastauksensa oli: Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.
Viesti levisi kuin kulovalkea länsisaksalaisessa mediassa, josta sen kuulivat myös itäsaksalaiset, ja kymmenet tuhannet itäsaksalaiset ryntäsivät Berliinin muurille, jossa hämmentyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä, ja päästivät heidät lävitse. Muuri murtui yhdessä yössä.
Tämän postauksen kuvat ovat East Side Gallerysta, 1,3km pitkältä Berliinin muurin pätkältä, joka on nykyään maalattu mahdollisesti maailman pisimmäksi ulkoilmagalleriaksi.
Pari viikkoa sitten istuimme Iiron kanssa sushiravintolassa Berliinin Kreuzbergissä ja kuuntelimme, kun pöytäseurueemme pälätti kännykkään nopeaa arabiaa. ”Sori, työasioita”, Doreen pahoitteli meille englanniksi ja kertoi sitten työstään arabimaan suurlähetystön kääntäjänä. Hyvä kielipää oli johdattanut Doreenin ranskan kääntäjäksi, mutta hän oli pian todennut, että ranskan osaajia oli saksalaisten kääntäjien joukossa liikaa, ja päättänyt laajentaa kielivalikoimaansa arabialla, josta sukeutuikin pian hänen päätyökielensä.
Olin tavannut Doreenin jo viikkoa aiemmin, kun matkalla Suomeen minulla oli ollut vaihto yön ylitse Berliinissä, ja paikallisen tutun tehtyä illallisen kanssa oharit päätin spontaanisti lähteä Meetup-sivustolta löytämääni kansainväliseen pubi-iltaan Neuköllniin. Melbourne Canteenin pizza oli hyvää mutta seura sitäkin erinomaisempaa, sillä samaan pöytään kanssani istahti brittimies, joka oli asunut Berliinissä nyt pari kuukautta ja halusi tehdä kaupungista kotinsa, saudimies, joka opiskeli Berliinissä ja etsi juuri uutta asuntoa, sekä Doreen, joka oli syntynyt Berliinin lähellä ja asunut täällä melkein koko ikänsä. Tehdessäni lähtöä Doreen sujautti minulle käyntikorttinsa ja pyysi kertomaan, kun seuraavan kerran tulisin Berliinin. Ja minähän olin palaamassa kaupunkiin heti seuraavana viikonloppuna.
Takaisin sinne sushiravintolaan. Doreenin saatua työasiansa järjestykseen pääsin vihdoin kysäisemään häneltä: millaista se lapsuus DDR:ssä oikein oli?
Ei mitenkään ihmeellistä, Doreen totesi. Kauppojen valikoimat eivät tietenkään olleet yhtä hyvät kuin ehkä jossain muualla, mutta eivät itäsaksalaiset missään puutteessa eläneet. Fiilis oli välillä painostava, kun valtio valvoi kaikkea mitä teit, mutta samalla valtio kuitenkin piti huolta. Yksinkertaista. Sellaista, mistä kaikki eivät tietenkään pitäneet, ja Doreeniltakin pari serkkua pakeni Länteen 80-luvulla, nuoria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta jotka olivat varmoja jäävänsä paljosta paitsi, jos jäisivät Itään.
Toinen serkuista oli saanut matkustusluvan Unkariin, mistä hän oli tuhansien itäsaksalaisten tavoin onnistunut loikkaamaan Länteen. Toinen taas ylitti rajan Baijerin lähellä. Tarkemmat detaljit eivät olleet Doreenin tiedossa, mutta jotenkin tarinaan liittyi Baijerissa rajan lähellä asuva isoäiti. Kumpikin oli saanut loikkauksen jälkeen nopeasti elämänsä kuntoon Lännessä sukulaisten avustuksella.
Kun muuri murtui, Doreen oli lukiolainen. Hänen perheensä ei ollut niiden joukossa, jotka lähtivät rynnimään muurille tuona iltana, ja elämän oletettiin jatkuvan normaalina, mutta seuraavana päivänä koulussa yli puolet oppilaista oli poissa, paenneet Länteen tai jotain. Pari päivää myöhemmin Doreenkin perheineen lähti katsastamaan, miltäs se Länsi-Berliini nyt oikein näyttää, ja Doreen ei ollut erityisen vakuuttunut: likaista, roskia, ränsistyneitä taloja myös länsipuolella. Päivän päätteeksi hän palasi mielellään pieneen itäsaksalaiseen kotikaupunkiinsa.
25 vuotta on pitkä aika, näkemykset maailmasta muuttuvat, ja me lähdimme sushiravintolasta vielä drinkeille Bergmannstrasselle rupattelemaan elämästä, historiasta, politiikasta ja matkustamisesta. Vihdoin puoli kolmelta aamuyöstä sanoimme heipat Doreenille – nähdään ehkä vielä! – ja tallustelimme metroasemalle, jossa U-bahnit kolistelivat läpi yön.
