Miksi maabongaus ei vakuuta

Matkailijoiden seurassa se on ehkäpä klassisin kysymys: kuinka monessa maassa olet käynyt? Reissaajat pitävät lukua ja ilmoittavat sen Twitter-profiileissaan: käytyjä maita 42, eipäs kuin 76, tai vaikka 100+ kun ei jaksa enää laskea!

Itsekin pidin kirjaa käydyistä maista vielä joitain vuosia sitten ja suunnittelin tavoitteita maiden määrälle eri ikävuosille, mutta en enää. Yksi syy on, että kaikenlaisten matkailubongauslistojen joukossa maiden laskeminen tuntuu olevan sieltä järjettömimmästä päästä. Yhdysvaltoja tai Luxemburgia ei kumpaakaan voi nähdä viikonlopussa, mutta jälkimmäisessä voi edes saada jonkinlaisen käsityksen maasta, ja näiden vertaaminen tuntuu hupsulta. Toinen on, että tykästyin yhden maan syvällisempään tutkimiseen: Ranskan departementit tuntuvat jokainen omanlaiseltaan, Yhdysvaltain osavaltiot eroavat välillä toisistaan kuin yö ja päivä, ja Belgian pikkukaupungin paastojuhlat sykähdyttävät omintakeisuudellaan, vaikka olisi käynyt 20 kertaa Brysselissä.

Lopullisen naulan kohdallani maabongauksen arkkuun löi kuitenkin Veikko Huhtala omaelämäkerrallaan Maailmanmatkaaja. Pyysin kirjaa arvosteltavaksi, koska oletin sen olevan täynnä kiehtovia tarinoita mitä kummallisimmista maailmankolkista. Löysin kuitenkin kirjasta miehen, joka tuntuu käyneen uskomattoman monessa paikkaa näkemättä oikeastaan mitään.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin pinnat.

Kuluneesta viikosta puolet oli lomailua ja toinen puoli kovaa matkustamista. Mutta pinnoja tällekin matkalle lähdettiin hakemaan ja jos joku luulee sen olevan lomailua, niin hän erehtyy pahemman kerran.

Veikko Huhtala ei kerää maita vaan ”pinnoja”, Most Travelled People -listan mukaisia maa-alueita. Alueita tällä listalla on yli 1000, joten periaatteessa se tuntuu aika hyvältä mittarilta arvioida, kuinka kattavasti joku on matkustanut maailmassa. Pieleen mennään, kun pinnat muuttuvat itsetarkoitukseksi ja kaikki muu jää taka-alalle.

Maassa olisi kyllä enemmänkin nähtävää, mutta pinnankeruu ja lomailu ovat ihan kaksi eri asiaa, ensin kerätään pinnat ja jos paikka näyttää hyvältä, lomailemaan mennään joskus myöhemmin.

Tässä Huhtala tiivistää sen, mikä hänen matkailutyylissään minua häiritsi, kahteen sanaan: joskus myöhemmin. Tämä sama ”näyttää ihan ok:lta, nyt ei ollut kuin alle vuorokausi aikaa, ainahan tänne voi palata joskus myöhemmin” toistuu kirjassa useaan otteeseen, mutta ei koskaan sellaisen maan yhteydessä, johon Huhtala olisi joskus palannut ennen kirjan julkaisemista. Googlaillessani myöhemmin lisätietoa Huhtalasta sain tietää, että hän menehtyi äkillisesti pian kirjan julkaisun jälkeen. Joskus myöhemmin päätyi kuulostamaan aika surulliselta ilmaisulta.

Käytännössä tätä Huhtalan ”ensin kerätään pinnat”-meininkiä kuvaa ehkä parhaiten matka Yhdysvaltoihin, kun hän osti Greyhound-bussiyhtiöltä kuukausilipun.

Ensimmäisenä otamme tähtäimeen New Yorkin pohjoispuolen osavaltiot, Connecticutin, Rhode Islandin, Massachusettsin, Mainen, Vermontin ja New Hampshiren. Kuusi pinnaa reilussa vuorokaudessa. Homma tuntuu paranevan vaan. Seuraava reitityksemme kulkee Pennsylvanian Pittsburghin, Länsi-Virginian ja Ohion kautta Michiganiin, jossa vietämme ensimmäisen yömme hotellissa. Johan sitä on tullut huristeltuakin. Aamulla sitten Illinoisista Wisconsiniin ja vaikka sukulaiseni asustelevatkin tässä osavaltiossa, ei nyt ole aikaa tervehdyskäynnille, vaan pinnoja on kerättävä niin paljon kuin mahdollista.

Jos on kulkenut vaikkapa Vermontin läpi lähinnä bussissa nukkuen ja välillä asemalla noussut käymään vessassa, niin rohkenen kyseenalaistaa, onko silloin oikeasti käynyt Vermontissa. Ainakaan minkäänlaista käsitystä näistä osavaltioista tuskin tällä reissulla syntyi. Sama meno jatkui läpi koko Yhdysvaltojen, jotta Huhtala voisi kehua ”käyneensä” kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa. Varsinaisia kokemuksia bussin ulkopuolelta kirjaan on päätynyt kaksi: parin tunnin pysähdyksellä Salt Lake Cityssä hän kävi syömässä hondurasilaisessa ravintolassa (koska ei pidä hampurilaisista) ja New Yorkissa hän kävi YK:n päämajassa, koska tämäkin on MTP-listalla oma alueensa. Reissukertomuksen loppukaneetti sai minut hörähtämään:

Bussilla ajoa 33821 kilometriä, eli yli 1000 kilometriä päivää kohden. Uskon, että aika monelta samanlainen reissu jäisi tekemättä. Voi yrittää, kuka haluaa.

Niin, kuka haluaa? Minä en ainakaan. Tämä reissu kattoi 48 osavaltiota, ja myöhemmin Huhtala kävi bongaamassa myös Alaskan:

Joku voi ihmetellä sitä, että mitä järkeä on lähteä Alaskaan keskellä talvea ja vuoden kylmimpään aikaan. Ja tottahan se onkin, ei siinä paljon järkeä ole. Pinnojen keräilijä ei kuitenkaan paljoakaan vuodenajoista piittaa, jos tarkoituksena on hakea pelkkä pinna. Voihan sitä oleilla hotellissakin, jossa varmaan tarkenee kylmänäkin talvena.

…ja tästä päästäänkin siihen osioon Huhtalan matkoja – siihen valtaosaan – joka pisti suoranaisesti vihaksi. Painiskelen itse tasaisin väliajoin matkustamisen ympäristöystävällisyyden kanssa, ja selittelen itselleni, että ainakin päästöjä vastaan laajennan omaa (ja ehkäpä muidenkin) ymmärrystä maailmasta. Lisäksi matkoista jää vaikka mitä muistoja ja rahani hyödyttävät paikallistaloutta.

Yritän viimeiseen saakka välttää sanomasta muille, että väärin matkustettu, koska koen, että matkustustyylejä on monia ja ihmiset saavat irti eri juttuja eri asioista. Kuitenkin kun Huhtala lentää maailman toiselle puolelle ”kärvistelemään” kaksi päivää alaskalaisessa hotellissa hanapakkausviinin kanssa, houkutus käyttää tätä sanaparia on aikamoinen.

Winter's soft light
Alaska talvella näyttää tältä. Huhtala ei tätä nähnyt, koska ei poistunut reissun aikana Anchoragesta. Lisää Alaskan maisemia löytyy Deep Red blues -blogista. [kuva: JLS Photography]
Hotelli on yleinen sisältö Huhtalan reissuille muutenkin silloin, kun maltetaan pysyä samassa maassa useamman vuorokauden.

Ulos lähdettyämme huomataan, ettei [N’Djamenassa] mitään nähtävää ole ja loppuajan pysyttelemmekin melkein hotellin aitojen sisäpuolella kalastajien touhuja Chari-joella seuraillen. Ja paikallinen olutkin on ihan juomakelpoista, joten janoonkaan ei tarvitse kuolla.

Yleinen trendi Huhtalan matkoissa tuntuu olevan, että ne suuntautuvat paikkoihin, joissa Huhtalan mielestä ”ei ole mitään nähtävää”.

Oi epäkiinnostava maailma!

Cayennessa viivymme pari yötä, mutta emme kuitenkaan lähde Pirunsaarelle, joka on ehkä alueen tunnetuin turistikohde. Jostain syystä saari ei erityisemmin minua kiehdo ja mitäpä näkemistä siellä olisi?

Minäpä kerron: Cayennen Pirunsaarella oli rangaistussiirtokunta, jonne Ranska lähetti virumaan melkein satatuhatta vankia vuosina 1852-1946. Tästä Huhtala ei kuitenkaan mainitse halaistua sanaakaan, koska mitäpä näkemistä yhdessä maailman tunnetuimmista ja pahamaineisimmista poliittisten vankien vankiloista olisi?

Vaikka tarkoituksenamme onkin pysytellä vain hotellimme lähistöllä, alkaa aikamme kuitenkin käydä pitkäksi ja menemmekin ostamaan matkatoimistosta matkan Yalan luonnonpuistoon, jossa viivymme kaksi päivää. […] Retki on ihan mukava piristysruiske muuten hiukan yksitoikkoiseen oleiluumme, emmekä siihen haaskaamiamme rupioita sen enempää sure. Nähtiinpä sentään jotakin. […] Viikko kuluu ja lähdemme tyytyväisin mielin kotia kohti, sillä toista viikkoa emme haluaisi täällä viettää.

Niin, kukapa nyt haluaisi viettää enempää aikaa yksitoikkoisessa ja pitkästyttävässä Sri Lankassa, varsinkaan jos ei halua poistua hotellin alueelta? Minulla olisi tähän kohtaan kehitysehdotus: mitäpä jos niille retkille osallistuisi useammin, jos kerran ne vaikuttavat ihan kivoilta, niin ei tarvitse lähteä maailmalle pitkästymään? Paitsi tietenkin, jos ei retkistä yleensä ole kiinnostunut.

Matkapakettiimme kuuluu paljon sellaistakin, josta emme niin olisi välittäneet. Yksi tällainen retki matkamme loppupäivinä on käynti Tiikerinpesä-nimisessä pyhäkössä. […] Paikka ei minua erityisemmin kiehdo, mutta voinhan kertoa siellä käyneeni. […] Muihin retkiin emme kuitenkaan enää osallistu, vaan vietämme lopun aikaa hotellin ympäristön maisemia katsellen ja kuvaillen.

Ylläoleva lainaus Huhtalan matkalta Bhutanissa. Ketäpä tällaiset maisemat kiinnostaisivat:

Tiikerinpesä-pyhäkkö eli Taktshang Monastery. Vähän mielenkiintoisempaa juttua Bhutanista voi lukea Mikon blogista, josta kyseinen kuva on peräisin.
Tiikerinpesä-pyhäkkö eli Taktshang Monastery. Vähän mielenkiintoisempaa juttua Bhutanista voi lukea Mikon blogista, josta kyseinen kuva on peräisin.

Dafnissa hyppäämme maihin ja menemme rantabaariin naukkailemaan pinnaoluet, jossa ystävällinen kissa kyhnäilee kyljessämme. [..] Dafnia pidemmälle emme lähde. Luostarivaelluksetkaan eivät oikein kiinnosta, sillä onhan pinna jo saatu näinkin ja luostareita löytyy helpommistakin paikoista, jos nistä on kiinnostunut. Laivan paluuta odotellessamme ehdimme lipitellä vielä toisenkin oluen ja napsia toisistamme muutamia kuvia, joilla voisimme todistaa täällä käyntimme, jos joku sitä sattuisi epäilemään.

…ja että missä Huhtala tässä kävi? Athosvuorella. Tai siis, ei vuorella, vaan siinä pienessä satamassa, jota kautta vuorelle kuljetaan. Vuoren kuuluisat luostarit eivät kuitenkaan olleet vaatimus pinnalle, joten miksipä turhaan niissä käymään.

The Holy Mount Athos
Eipä paljoa kiinnosta. [kuva: World Public Forum Dialogue of Civilizations]

Tiraspolin asemalla nousemme sen verran junasta, että voimme ruksata itsellemme Transnistrian pinnan, johon kaupunkiin emme missään tapauksessa halua pitemmäksi aikaa jäädä.

Onko oikeasti käynyt maassa, jos on vain astunut asemalla junasta minuutiksi?

Aamulla aikaisin lähdemme ajelemaan Espanjan pohjoisrantaa seuraillen kohti Baskimaata, josta tulee seuraava pinnamme. Sinne emme kuitenkaan sen pidemmäksi aikaa jää, vaan lähdemme Irunin kautta Ranskan puolelle yöpymään johonkin Bordeauxin seutuville. Koska täällä ei ole mitään bongattavaa, emme liiemmin pysähtele kuin kahvinkeiton ajaksi.

Ymmärrän, että Huhtalan mielessä ei ole muuta bongattavaa kuin pinnat, mutta itse keksisin Bordeauxista aika liudan bongattavaa.

Havanna on meille hirveä kokemus. Olemme kyllä tienneet, mitä kommunistimaalta voi odottaa, mutta täällä ainakin minä tunnen ahdistavaa tuntemusta rinnassani. Olemme varanneet hotellin, sillä jatkolentomme Mexico Cityyn on huomenna. Lähdemme kaupungille kävelemään, mutta emme löydä ainuttakaan kauppaa, näyteikkunoista puhumattakaan. Postikortiktin jäävät näin ollen ostamatta. Palaamme hotelliimme ja mietimme tilannetta. Koska kerran mikään ei tunnu pelaavan, eikä mitään voi liikkeiden puuttuessa ostaa, onko meidän pakko viipyä täällä huomiseen. Kysymme hotellin henkilökunnalta, mistä löytyisi lähin matkatoimisto ja otamme taksin sinne. Meillä käy tuuri, sillä vielä tänä iltana Havannasta lähtee kone Meridaan Jukatanin niemimaalle ja tilaakin on.

Kyllä, Huhtala kävi 80-luvulla Kuubassa, ei löytänyt postikortteja ja päätti näin ollen lähteä pois vielä saman päivän aikana. Ei tullut toista käyntiä.

Niameyssa majoitumme aivan Niger-joen rannalla olevaan hotelliin ja saamme vielä huoneen siltä puolelta, josta on avoin näköala sinisenä välkehtivälle joelle. Muutahan tekemistä kaupungissa ei ole.

Erityisesti Huhtalan Afrikan reissut ovat raivostuttavaa luettavaa. Maissa vietetään usein alle vuorokausi, joissain käväistään vain lentokentällä. Jos maassa viivytään yli vuorokausi, ainoa maininta saattaa olla, että ”hotellilta löytyi olutta”.

Niamey, Niger
Edellä mainitun Niameyn lähellä on maailmanperintölistaltakin löytyvä W-kansallispuisto, joka tunnetaan mm. kirahveistaan. Mutta kun ei kiinnosta… [kuva: LenDog64]

Nigeria ei meitä hirveästi kiinnosta ja sen takia sovitimme lentomme niin, ettei meidän tarvitse lähteä lentokentältä pois. Koneeseen noustessa nenässä alkaa haista tuttu ryssän haju, joka on niin tyypillinen Aeroflotin koneissa.

”Ryssä” esiintyy kirjassa useaan otteeseen, ”neekerikin” kerran, varmaankin ihan vitsinä hehheh. Toisessa yhteydessä Huhtala kertoo ivallisesti tummaihoisesta maahantulovirkailijasta, joka on hänen mielestään tyhmä kun kyselee kysymyksiä, mutta onneksi paikalle tuli valkoinen järkevä maahantulovirkailija, joka kumarsi ja pahoitteli ennen kuin toivotti Huhtalalle hyvää matkaa. Tasa-arvoasioita Huhtala kommentoi toteamalla, ettei suomalaisnaisten kannata ”valittaa” kun muualla on asiat huonommin. Serbejä hän kutsuu ”mulkeroiksi”, kun taas joku rajamies on ”kurmuttanut” häntä, ja pitää EU:n laajenemista kannattavia hulluina.

Minä jäin ihmettelemään, onko tällä kirjalla ollut ollenkaan kustannustoimittajaa.

Hotellilla tapaamme ihmissyöjän näköisen miekkosen, joka tarjoutuu näyttämään meille kaupungin nähtävyyksiä. Otammekin hänen tarjouksensa vastaan, sillä niin ruman näköistä porukkaa kadulla pyörii, ettemme oikein uskalla lähteä heidän joukkoonsa kaksistaan kävelemään. Ei olisi mikään mukava asia joutua lomamatkallaan keittopataan.

Mikä sitten kiinnostaa?

Huomaamme pitkästä aikaa saapuneemme taas jonkinlaiseen paratiisiin. Hotellimme ympärillä on hieno puutarha ja aivan parvekkeemme edessä olevassa puussa huomaan maailman pienimmän linnun. […] Hiekkarantakin tuntuu niin mukavalta, että vietämme sielläkin päivittäin aikaamme, Oili pääasiassa vain palmun katveessa makaillen, mutta tuntuu siitä huolimatta saavansa enemmän väriä nahkaansa. Käyn aina joskus pulahtamassa Atlantin vilvoittaviin aaltoihinkin ja annan auringon kuivatella ihoani lämpimillä säteillään.

Kirjassa Huhtala usein mainitsee D-vitamiinin tarpeen ja moni reissu on selvästikin rantaloma all-inclusive-resorteihin. Osa näistä saa paljonkin hehkutusta, keskimääräistä reppureissua selvästi enemmän. Tämän huomioiden tuntuu siltä, että ehkäpä Huhtala olisi ollut tyytyväisempi matkailija,  jos olisi pitäytynyt vain niissä rantaresorteissa. Mutta kun:

Olemme tosiaan nyt rantalomailijan paratiisissa, vaikka emme heidän joukkoonsa katso lukeutuvammekaan.

Toinen Huhtalan mielenkiinnon kohteista tuntuu olevan mahdollisimman pienet ja epämääräiset saaret ympäri maapallon. Harvemmin kirjasta selviää mitään muuta syytä mielenkiinnolle kuin se, että siellä on niin harva käynyt.

Ihan mukava ja mielenkiintoinen saari [Chatham]. Ihmettelen vaan niitä suomalaisia, joita Uudessa Seelannissa joka vuosi käy. Tuskinpa monikaan heistä tulee pistäytymään tälle saarelle. Ehkäpä heidänkin pitäisi joskus vilkaista karttapalloa ja tutkia, mitä kaikkia paikkoja maapallolta löytyykään.

En väitä, etteikö 600 asukkaan saari keskellä Tyyntämerta voisi olla mukava ja mielenkiintoinen, mutta enemmän taidan silti ihmetellä Huhtalan matkustustyyliä.

Kun annatte maallenne nimen, varmistattehan Huhtalalta, onko se sopiva.

Vuoteen 1975 maa tunnettiin nimellä Dahomey, mutta niin kuin tyypillistä, maa halusi vaihtaa siirtomaa-aikaisen nimensä. Mutta onko Benin nyt parempi nimi? Siihen en halua ottaa sen enempää kantaa.

Kirjassa Huhtala päivittelee moneen otteeseen sitä, kun erinäiset maat ovat vaihtaneet nimiä siirtomaa-ajan jälkeen paikallisten käyttämiksi. Huhtala perustelee jo varhain kirjassa näkemyksensä, että kun nimi kerran jollain paikalla on, niin sitä ei pitäisi sen jälkeen enää muuttaa. Sillä ei tietenkään ole väliä, että nämä muutokset usein palauttavat nimet paikallisten käyttämiksi, ja vanhat nimet saattavat tuntua paikallisista jopa loukkaavilta. Huhtala käyttää silti teksteissä itsepintaisesti nimiä, jotka eurooppalaiset paikoille ovat antaneet.

Seuraava kohteemme on Manado. Se sijaitsee Celebesin saaren pohjoiskärjessä ja syy, miksi tänne tulimme on se, että Celebeskin on oma pinnansa meidän listallamme. Sinne se on kirjoitettu Sulawesin nimellä, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tällaisia paikannimien vaihtoja ja mieluummin kutsunkin saarta sen vanhalla nimellä.

Jayapura sijaitsee Uuden Guinean saaren pohjoisrannalla, aivan Papua-UusiGuinean rajan välittömässä läheisyydessä. Vielä 60-luvulla tämänkin kaupungin nimi oli Hollandia, mutta eiväthän tällaiset nimet näille ihmisille kelpaa, senhän nyt tietää.

Niin, miksiköhän ”Hollandia” ei kelpaa nimeksi indonesialaisen provinssin pääkaupungille…

Ja sitten vielä aimo annos ylemmyydentunnetta…

Niuen postimerkeillä varustetut kortit ovat harvinaista herkkua ja postitammekin niitä melkoisen nipun. Sääli vaan, etteivät vastaanottajat ymmärrä niiden arvoa, mutta väliäkö sillä. […] Niue on kuitenkin sellainen saari, etten usko kovinkaan monen suomalaisen siellä vierailleen. Ja syykin on selvä; harva tietää tällaista saarta olemassa olevankaan. Maantiedon tuntemus ei välttämättä ole kovinkaan korkealla tasolla kansamme keskuudessa.

…vai olisiko syy kuitenkin siinä, että Niue sijaitsee käytännössä katsoen toisella puolen maapalloa, saarella asuu vain tuhat ihmistä, ja sinne lennetään lentokoneella vain kahdesti viikossa?

Pitäähän täältäkin laittaa pakolliset postikortit Suomeen, vaikka olenkin aivan varma siitä, ettei kukaan vastaanottajista pysty löytämään tätä paikkaa edes maailmankartan avustuksella.

Ihmettelen vain, miksi Huhtala vaivautui lähettämään postikortteja ihmisille, joita ei selvästikään arvosta.

Samalla reissulla postitamme myös postikortit Christmas Island -merkeillä varustettuna. Mietin, kuinkahan moni näidenkin korttien vastaanottajista löytää Joulusaaren maailmankartalta? Tuskinpa kukaan, eikä se varmaan heitä sen enempää hetkauta, saman verran kuin kortti Taka-Hikiältä esimerkiksi.

Myöskään muut maabongarit eivät liiemmin nauti Huhtalan arvostusta. Hän vihjailee useaan otteeseen kirjassa, että listalla on ”huijareita”.

Monet MTP-ihmiset väittävät vierailleensa Korallimeren saarilla, mutta suurin osa heistä on käynyt vain Isolla Valliriutalla, joka on lähellä Australian rannikkoa. Ihmettelen sitä, miksi ihmiset eivät ota selvää maantiedosta, sillä netistä löytyy kyllä kaikkien alueiden rajat. Toisaalta, voihan joku valehdella tarkoituksellakin.

…vaikka onko siihen ylemmyydentunteeseen varaa?

Menemme kaikki transithalliin tankkauksen ajaksi. Ostan kaupasta shamppanjapullon, jonka aion naukkailla ennen Bangkokiin saapumistamme. Tunnin päästä jatkamme matkaa. Pian otan esiin shamppanjapullon ja avaan sen polvieni välissä. Olen varovainen ja saan korkin auki ilman mitään paukahdusta tai korkin kattoon lentämistä. Tyhmyyttäni en vielä ymmärrä, ettei omien juomien nauttiminen koneessa ole sallittua. Pian lentoemäntä huomaakin pöydälle nostamani pullon ja alkaa kertoa minulle sääntöjä melko vihaisin äänenpainoin. Varmaan hän tietää neuvonsa turhiksi, koska neuvoo minua lopuksi laittamaan pullon ainakin piiloon. Näin teen ja naukkailen aina joskus kupillisen lattialle nostamastani pullosta.

Okei, kaikki tekevät nuorena virheitä – Huhtala on tarinan aikaan 31-vuotias – ja jos on ensimmäistä kertaa reittilentokoneessa, niin mistäs sitä tietäisi, miten käyttäydytään. Näitä alkoholipainotteisia ”hauskoja” tarinoita vaan on kirjassa aika paljon enemmänkin.

Emme ota nytkään hotellia, sillä onhan meillä nyt auto, jossa yöpyä. Ajelemme kuitenkin kauemmas erämaahan, ennen kuin rupeamme viettelemään iltaamme mustakarhujen isännöimissä maisemissa. Olemme niitä jo nähneet bussimatkamme aikana toistakymmentä ja tottahan niitä täälläkin täytyy olla. Mutta vaarattomia veijareitahan ne ovat, ja uskallamme hyvin liikuskella ympäristössä ennen autoon sulkeutumistamme.

Tässä Huhtala kertoo kokemuksistaan Yukonin pohjoisosissa. Mielessä käy, että kannattiko ihan oikeasti irvailla suomalaisten maantiedon taidoille, kun biologian taidot Huhtalalla ovat tällaisissa kantimissa: hän ei taida osata erottaa mustakarhua alueella huomattavasti yleisemmästä harmaakarhusta, joka on kaukana vaarattomasta.

Äkkiä saan päähäni, että mitä jos kiivettäisiin Kheopsin [pyramidin] huipulle. Esaa ei tarvitse kahta kertaa suostutella. […] Helppoa nouseminen ei missään nimessä ole. Askelmat ovat suurinpiirtein puolitoista metriä korkeita ja joudumme ponnistamaan itsemme käsivoimin seuraavalle askelmalle. […] Pitääkin ottaa monta neuvoa-antavaa, ennen kuin olemme huipulla. […] Naukkailemme viskipullon tyhjäksi ja jätämme sen huipulle muistoksi siellä käymisestämme.

EEIIIIII! Kuinka pässi täytyy olla, että kiipeää tuhansia vuosia vanhan muinaismuiston päälle ja kaiken kukkuraksi jättää sinne viskipullon??? Ilmeisesti aika pässi, sillä Huhtala muistelee tätä myöhemmin kirjassa käydessään uudesti Egyptissä tyyliin ”olipa hauska juttu, hehheh”. Hehheh vaan.

Oliko kirjassa sitten jotain hyvää?

Kirjassa oli kolme osiota, joista voin sanoa pitäneeni. Huhtalan tarinat rauhanturvaajakokemuksistaan 70-luvulta ovat mielenkiintoisia, vaikka niistäkin osa on mukahauskoja ryyppyreissukuvauksia, joiden ainoa pointti tuntui olevan todistella, kuinka paljon viinaa sitä on joskus tullut juotua.

80-luvun tarinat Valmetin työkeikasta Sudanissa tuovat esille kulttuurien erilaisuutta, vaikka niiden luotettavuus vähän kärsiikin siitä, että tähän mennessä olin jo todennut, että monessa Huhtalan tarinassa on selvää kalavaleen makua.

Entä se kolmas? Se taisi olla yksi harvoista paikoista maailmassa, joka Huhtalalle aidosti kelpasi, ja jossa hän viihtyi: Falklandinsaaret. Syynä oli varmaan Huhtalan lintubongausharrastus, mutta ei tarvitse olla lintubongari tykätäkseen Huhtalan tarkasta kerronnasta saarilla vierailusta.

falkland
Jos haluat lukea Falklandinsaarista, niin älä kuitenkaan hyvä ihminen sen takia osta Huhtalan kirjaa! Tästä kaukaisesta saariryhmästä löytyy paljon mielenkiintoisempaa juttua Elinan Vaihda Vapaalle -blogista, josta tämäkin upea kuva on peräisin.

PS. Tänään maanantaina klo 20 Suomen aikaa #matkachatissa keskustellaan matkakirjallisuudesta. Tervetuloa Twitterin käyttäjät kertomaan parempia matkakirjojen lukukokemuksia…

Viisi parasta kirjaa matkalle vuodelta 2015

Viime vuonna otin tammikuussa tavoitteekseni lukea 15 kirjaa vuoden aikana, ja alkuvuodesta olin reilusti tavoitettani edellä. Hyvä niin, koska toukokuussa tahtini hyytyi täysin.

luetut-kirjat
Toukokuun puolikas kirja johtuu Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä, jonka lainasin kirjastosta enkä ehtinyt lukemaan ennen muuttoa toiselle mantereelle. Nyt minulta löytyy se taas hyllystä, joten toinen puoli tullee luettua tänä vuonna.

Blogia seuranneet huomannevat pikaisella silmäyksellä, minkä merkittävän elämänmuutoksen kanssa täydellinen lukemattomuus korreloi: muutin Coloradoon ja lopetin kirjojen lukemisen. Tämä ei niinkään johdu Coloradosta vaan Luxemburgista, jossa asuin ennen. Alkuvuodesta olin jokseenkin leipääntynyt työyhteisöni toimintakulttuuriin ja organisaatiomuutoksiin, ja ainakin pari kertaa viikossa hakeuduin tarkeutuksella syömään lounaani yksin – eli oikeastaan kaksin kirjani kanssa. Kun tämän lisäksi vielä säännöllinen bussissa istuminen lakkasi toukokuussa, lukuharrastukseni tyrehtyi lähes täysin. Uima-altaallakin luin lähinnä uusinta TIMEa, jonka olin tilannut miehelle lahjaksi mutta jota minä taisin lopulta lukea enemmän.

Marraskuussa päätin alkaa lukea sängyssä kirjaa kännykän sijasta, ja löysin taas kirjojen lukemisen ilon. Kun vielä joulukuussa olin viikon kipeä ja luin sinä aikana kokonaiset kaksi kirjaa, lukutavoitteeni oli pelastettu. Hallelujah kuume.

Tässä postauksessa viime vuoden tyyliin kuluneen vuoden viisi parasta lukukokemusta, joista monta on luettu junassa tai lentokoneessa, ja joista kaikkia voisin suositella rannalle:

kirja1Cheryl Strayed: Wild (2012)

Henkisesti eksyksissä oleva tyttö lähtee selvittämään päätään ja etsimään itseään Pacific Crest Trailille eli patikointireitille läpi Kalifornian Sierra Nevadan vuoriston. Wild oli yksi viime vuoden lempielokuviani upeiden maisemiensa ja mielenkiintoisen vaellustarinansa ansiosta, joten totta kai kun pokkari oli myynnissä retkeilykaupan kassajonon vieressä, se tarttui mukaan. Kuten usein käy kirjojen kanssa, tykkäsin siitä vielä enemmän kuin elokuvasta.

Elokuvassa se ”henkisesti eksynyt” osuus jäi vähän ohueksi ja epäselväksi, mutta omaelämäkerrallisessa kirjassaan Cheryl Strayed selostaa juurta jaksaen elämäntilanteensa. Lyhyesti sanottuna kaikki mahdollinen on mennyt pieleen ja läheisen kuolema on suistanut elämän raiteiltaan. Vaellukselle lähtee kokematon ja aika pihalla oleva mutta sisukas nainen, joka saa muiden vaeltajien sekä lukijan kunnioituksen puolelleen – ja siinä samalla pohditaan elämää riipaisevan syvällisellä tasolla.

Wild nousi ilmiöksi Yhdysvaltojen vaellusskenessä, koska sen ulostuloa seuraavana kesänä Pacific Crest Trailia vaeltavien määrät kolminkertaistuivat, ja reitti alkoi monien vaelluslehtien mukaan kärsiä ylikansoituksesta. Tämä tieto on likipitäen ainoa asia, joka pitää minut juuri nyt poissa Sierra Nevadan vuorilta.

Wildia myy netissä Amazon.com ja suomeksi nimellä Villi vaellus CDON.COM.

kirja2Anu Silfverberg: Äitikortti (2013)

Olin pitkään sitä mieltä, että Anu Silfverbergin Mitä ajattelin tänään -kolumnit ovat NYT-liitteen parasta antia, eikä esseekokoelma Äitikortti poikkea tästä tasosta.

Silfverberg kysyy kirjassa paljon hyviä kysymyksiä asioista, joita harva kyseenalaistaa. Miksi tytöt pelotellaan lisääntymiskyvyllään ja syötetään täyteen hormoneja? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumista Äitiyden Mustaan Aukkoon? Silfverbergin esseet ovat räväkkiä mutteivat siltikään mustavalkoisia ja saavat takuuvarmasti ajatukset liikkeelle, ja kirjassa on myös paljon mielenkiintoista asia- ja tilastotietoa vanhemmuuteen liittyen.

Vaikka nimessä on sana ”äiti”, niin tuttavani sanoin: sukupuoleen katsomatta kaikkien, jotka suunnittelevat edes hamaan tulevaisuuteen lapsia, kannattaisi lukea tämä kirja. Itse lisäksi suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat päättäneet pysyä lapsettomina ja ihmettelevät ympäristön hössötystä aiheesta.

Äitikorttia myy netissä CDON.COM.

kirja3Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Mukaansatempaavien juonenkäänteiden maailmassa Isomäki on ihan omaa luokkaansa. Tämä kirja sai minut kieltäytymään kavereiden seurasta ja valvomaan öitä, koska sitä ei mitenkään voinut laskea käsistä.

Isomäen tieteisjännärissä meriarkeologit löytävät meren pohjasta vanhan sivilisaation jäänteet, jotka viittaavat tuhansia vuosia sitten sattuneeseen luonnonmullistukseen. Samaan aikaan toisaalla jäätikkötutkijat huomaavat kummia, ja lopputuloksena koko ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Juonen lisäksi myös tieteen taustoittaminen maallikon ymmärrettäväksi sekä henkilöhahmojen syvyys tekevät vaikutuksen, eikä ole yllätys, että kirja oli aikoinaan Finlandia-ehdokkaana.

Pelottavinta tässä ekologisessa trillerissä on, että Isomäen luoma kauhuskenaario on vähän liiankin lähellä oikeaa maailmaa ja tieteellisesti pätevä. Ilmastonmuutos, tuo tosielämän suurin trilleri.

Sarasvatin hiekkaa myy netissä CDON.COM.

kirja4Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love (2007)

Olin pitkään lukematta tätä kirjaa, koska sitä hehkuttivat lähinnä naiset, ja kirjan nimi kuulosti juuri sellaiselta romanttiselta pinnalliselta hömpältä, jota inhoan. Ei olisi kannattanut. Kirja nimittäin oli juuri sellaista kulttuurien yhteentörmäystä ja hyväntahtoista ihmettelyä, miksi tykkään mm. asua ulkomailla.

Elizabeth Gilbert eroaa miehestään ja lähtee rikkinäisen sydämen kanssa ulkomaille, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Rakkaushuolet ovat onneksi kirjassa sivuosassa, kun pääroolin saavat paikallinen kulttuuri ja tavat, joista Gilbertillä on ihastuttavan syväluotaavia mutta samalla ääneen naurattavia analyysejä, joissa yhdistyy samanaikaisesti ihailu ja kriittisyys paikalliskulttuuria kohtaan. Kuten joku kirjallisuuskriitikko takakannessa kirjaa kehui, Gilbertistä ei vaan voi olla pitämättä.

Myöntää tosin täytyy, että välillä henkisyyden korostaminen alkoi tulla korvista ulos, mutta tämä ainoa kirjan minua ärsyttävä puoli ei ärsyttänyt liikaa, koska Gilbert ei missään vaiheessa tuputa omaa maailmankatsomustaan lukijalle. Ja lisäksi, Gilbertistä ei vaan voi olla pitämättä. Ystäviltä sietää kaikenlaisia kummallisuuksia.

Eat, Pray, Lovea myy netissä Amazon.com ja suomeksi se löytyy pääkaupunkiseudun kirjastoista.

kirja5Lars Sund: Colorado Avenue (1991)

Tämän kirjan valitsin kirjastosta pelkän nimen perusteella, ja ai että olin tyytyväinen valintaani.

Lars Sund on ilmeisesti suomenruotsalaisille hyvinkin tuttu kirjailija, mutta minulle hän oli uppo-outo. Niinpä mitään ennakko-oletuksia ei ollut, ja sain rauhassa ihastella kerrontaa pohjanmaalaisesta naisesta, joka muuttaa nuorena tyttönä New Yorkin kautta Coloradoon. Kerronta tuo vahvasti esille, millaista on ollut 100 vuotta sitten köyhän suomalaissiirtolaisen elämä uudella mantereella, ja helppoa se ei tietenkään ole ollut. Välillä kuitenkin kuvaillaan Kalliovuorten kauneutta Telluriden kaivoskaupungissa, joka nykyään tunnetaan laskettelu- ja patikointimahdollisuuksistaan.

Romaanista vain puolet tapahtuu Yhdysvalloissa ja toinen puoli Pohjanmaalla, kun päähenkilö palaa kotiin. Paluushokkiin taitavat joutua enemmän kyläläiset kuin päähenkilö itse, ja tarina soljuu eteenpäin 1900-luvun alun Suomen historian pyörteissä.

Ainoa pitkä miinus ärsyttävästä kertojasta, joka välillä puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Jos tämän tarpeettoman tehokeinon unohtaa, niin suosittelen kaikille, joita kiinnostaa suomalaisten siirtolaishistoria.

Colorado Avenue löytyy pääkaupunkiseudun kirjastoista.


Loput kirjat, jotka luin vuonna 2015 helmikuusta eteenpäin, järjestyksessä parhaimmasta huonoimpaan:

  • Amy Tan: The Kitchen God’s Wife – Hyvin kirjoitettu nuoren naisen selviytymistarina 1900-luvun alkupuolen Kiinassa keskellä sotaa, epäonnisia pakkoavioliittoja ja kaikkea muuta kuin tasa-arvoista yhteiskuntaa.
  • Ildefonso Falcones: Meren katedraali – Seikkaperäinen kertomus elämästä Barcelonassa keskiajalla. Monta vuosikymmentä kattava tarina vei mukanaan, mutta historiatietoa on sen verran paljon, että voin suositella vain heille, keitä se kiinnostaa.
  • Terry Pratchett: Equal Rites – Kevyttä fantasiaa, jossa pikkutyttö haluaa velhoksi, mutta yhteiskunnan mielestä vain miehistä voi tulla velhoja. Kirjasta tuskin huomaa, että se on julkaistu melkein 30 vuotta sitten.
  • Laura Gustafsson: Huorasatu – Absurdi kertomus naiseudesta ja feminismistä, jossa antiikin jumalat seikkailevat nyky-Suomessa, ja juonessa ei ole päätä eikä häntää. Napakka dialogi kuitenkin vie mennessään.
  • Pirkko Saisio: Punainen erokirja – Kiinnostava Finlandia-voittaja seksuaalivähemmistöjen oloista ja taistolaisuudesta 60-luvulla, jonka alku oli kuitenkin mitäänsanomaton ja loppu lässähti.
  • Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen – Ruotsalaisista kertova huumorikirja, josta olisi varmaan saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut Ruotsia paremmin. Ajoittain ahdistava, koska päähenkilö on todella häiriintynyt.
  • Rosa Liksom: Hytti nro 6 – Pirun absurdi Trans-Siperian junamatkasta kertova Finlandia-voittaja, jota en tajunnut sitten ollenkaan. Mielenkiintoiset Neuvostoliitto-kuvaukset ainoa plussa.
  • Phil Schwarzmann: How to Marry a Finnish Girl – Amerikkalaisen standup-koomikon yritys siirtää suomalaisvitsinsä kirjamuotoon ei naurata. Kuluneita kliseitä ja hyvin vähän oivalluksia.

Entä sinä? Mitä kirjoja sinä suosittelisit minulle täksi vuodeksi? Kirjasuosituksiani pystyy muuten seuraamaan pitkin vuotta Goodreadsin kautta – lisääthän minut kaveriksesi, jos käytät palvelua!

Disclaimer: Tässä kirjoituksessa kirjoihin johtavat linkit ovat affiliate-linkkejä, eli jos tilaat kirjan, saan pienen suosituspalkkion. Linkit kautta kirjan tilaaminen ei nosta kirjan hintaa.

Parhaat matkalukemiset vuonna 2014

Minun lukuharrastukseeni käyttämäni aika jakaantuu suunnilleen seuraavasti:
gx2ud

Ehkäpä etenkin tuosta punaisesta ”kakunpalasta” johtuen kaikkein syvällisimmät kirjat menevät minulta ohitse. Toisaalta arvostan mukaansatempaavia kirjoja, koska jos kirja on tylsä, sitä ei jaksa lukea keskeytyksettä monta tuntia putkeen. Jos kuulostaa yhtään tutulta, tässä viime vuodelta viisi kirjaa, joille annoin Goodreadsissa täydet pisteet:


He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Amerikkalaismies muuttaa rakkauden perässä Suomeen, kärsii kulttuurishokista ja lopulta jättää vaimonsa ja poikansa ja lähtee takaisin kotiin. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin nähdään, miten tämä on vaikuttanut mieheen, naiseen ja poikaan, ja vahvoina teemoina kirjassa kulkevat niin eläinoikeudet, sosiaalisen median kehitys ja yksityisyyden suoja kuin akateemisen maailman eroavaisuudet Suomessa ja Yhdysvalloissa.

Ulkosuomalaisena ja itse vieraiden kulttuurien kanssa painineena sekä Yhdysvalloissa asuneena kirjan parasta antia oli kulttuurien kolahtelut ja Yhdysvaltojen ja Suomen erot. Kirja on täynnä oivalluksia, joita ei ole itse tullut ajatelleeksi, mutta jotka luettuaan ei voi todeta muuta kuin: Juuri näin, näinhän se on. Kun tähän vielä lisää moniulotteiset henkilöhahmot ja jännittävän juonen, ei ihme, että kirja voitti Finlandia-palkinnon.

Jälkeenpäin jäi häiritsemään oma suhtautumiseni henkilöhahmoihin, erityisesti naiseen. Kukaan päähenkilöistä ei ole pulmunen – mies jättää perheensä, poika sekoilee omalla tahollaan – mutta näitä kahta pystyin hyvin ymmärtämään: vaikea lapsuus jne. Naista kohtaan tunsin kuitenkin suoranaista raivoa. Miten se kehtaa! Mitä ihmettä, miksi se tekee noin, älä! Loukkaannuin naiselle tavasta, jolla hän tuhosi muiden päähenkilöiden elämät, vaikka kaikkihan kirjassa vaikuttivat negatiivisesti kaikkiin. Onko kukaan muu lukenut kirjaa ja kokenut samaa? Olisinkohan ollut naiselle yhtä suuttunut, jos nainen olisikin ollut mies?


Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut (2012)

Tämän kirjan ansiosta tuon nykyään esille ruokapöytäkeskusteluissa seikkaperäisiä tietoja siitä, miten tämänkin ruoan raaka-aineena ollut eläin on kärsinyt, valitan ”hyvinvointimerkin” puuteesta sekä sekavista ja mitäänsanomattomista ”all natural”-merkinnöistä amerikkalaisissa kanapaketeissa ja meuhkaan maitotölkki kädessä parsinavetoista. Tieto lisää tuskaa, mutta tämän kirjan kohdalla se on kaikki tarpeellista ja sen arvoista.

Minun oli niin helppo tykätä Elina Lappalaisen kirjasta varmaankin siksi, että olen ruokafilosofialtani hänen kanssaan hyvin samoilla linjoilla. Syön lihaa – sen verran rajoitetusti, että osa työkavereistani luulee minun olevan kasvissyöjä, mutta syön kuitenkin – ja minulle tärkeintä olisi, että eläin olisi sitä ennen saanut elää mahdollisimman hyvän elämän. Tästä (sekä parista muusta seikasta, mm. vähemmästä antibioottien ja hormonien käytöstä) olen valmis maksamaan lompakollani, mutta tällä hetkellä monesti valinnanmahdollisuutta ei ole tai se piilotetaan epämääräisen markkinointihötön alle. Lappalainen pyrkii avaamaan tätä vyyhtiä kertomalla eläintuotannosta hyvin asiallisesti ja ilman kiihkoa, kaikkia osapuolia kuunnellen ja ilman propagandan sävyä, mitä arvostan tietokirjassa (ja näköjään joku muukin arvostaa – tämähän voitti Tieto-Finlandian taannoin).

Seuraavaksi pitäisi varmaan lukea joku aiheeseen liittyvä amerikkalainen kirja, jotta saisi paremman käsityksen tuotantoeläinten kohtelusta sillä puolen rapakkoa. Ja niistä parsinavetoista: Minttu ansiokkaasti otti kirjan lukemisen jälkeen yhteyttä suomalaisiin meijereihin, ja tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että jos et halua lehmien viettävän koko talven päästään sidottuna parteen vaan haluat, että ne pääsevät liikkumaan vapaasti vuodenajasta riippumatta, niin Suomessa kannattaa suosia Maitomaan tuotteita, Juustoportti hyvänä kakkosena.


Half of a Yellow Sun

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Ennen tämän kirjan lukemista Biafra ei sanonut minulle kovinkaan paljoa: joku juttu vanhempieni sukupolven aikaan, jossa oli kova nälänhätä, lapsilla turvonneita vatsoja, ja sijainti jossain Afrikassa. Nyt sanoo. Tositapahtumiin perustuvan historian oppitunnin lisäksi kirja tarjosi koskettavia henkilöhahmoja, näkymän nigerialaiseen kulttuuriin ja juonen, joka paikoin nauratti, paikoin itketti.

Kirja seuraa erästä Biafran itsenäisyyttä ajavaa nigerialaista perhettä sekä heidän palvelijapoikaansa ja avaa motiiveja sille, miksi biafralaiset halusivat pois Nigerian hallinnon alta. Jos ei politiikasta ja historiasta niin välitä, kirjassa on myös hyvin kirjoitettua parisuhdedraamaa. Välillä lauletaan Biafran kansallislaulua, jonka säveltä ei tietenkään kirjassa kuule, mutta joka on kaikille tuttu Finlandia-hymni.

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Annika blogissaan.


A Madness of Angels

Kate Griffin: A Madness of Angels (2009)

Teininä luin lähes pelkästään fantsua ja scifiä. Jossain vaiheessa sitten sain yliannostuksen ja rupesin alitajuisesti karttelemaan genreä, koska liian moni lukemani kirja oli aika heppoinen. Tuntui, että fantsulle ja scifille on niin suurta tilausta tietyissä piireissä, että mikä tahansa tauhka pääsee kirjapainosta lävitse.

Sitten luxemburgilaisessa kirjapiirissä eräs mies kysäisi minulta, olenko lukenut Neil Gaimania. Totta kai olen! No siinä tapauksessa varmaan pidät tästä…

Griffinin kirjat sijoittuvat Lontooseen, joka muuten muistuttaa sitä kaupunkia, jonka me kaikki tunnemme, mutta on täynnä magiaa. Magian taitajat liikkuvat siellä keskuudessamme ja suojelevat meitä pahoilta voimilta huomaamattamme. Kuulostaa ehkä Harry Potterilta, ja sitä se vähän onkin, mutta kirja oli mukaansatempaava.

Kävi mielessä, että olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos tuntisin Lontoota paremmin. Kaupunki on kirjassa vahvasti läsnä paikkoineen, rakennuksineen ja metrolinjoineen.


The Orphan Master's Son

Adam Johnson: The Orphan Master’s Son (2013)

Tämä kirja päätyi hyllyyni, kun kävin ostamassa ranskan oppikirjoja luxemburgilaisesta kirjakaupasta. Oppikirjat oli piilotettu johonkin taakse, mutta kaupan etuosassa oli alennuksessa englanninkielisiä pokkareita, ja sieltä joukosta poimin tämän pelkästään siksi, että sen kannessa mainostettiin Pulitzer-palkintoa, jonka kirja oli voittanut.

Kirja oli ehkä vuoden paras lukukokemus.

Jos olet koskaan miettinyt, millaista olisi asua Pohjois-Koreassa, niin tässä on yksi mahdollinen näkemys. En tiedä, kuinka iso osuus kirjasta perustuu todellisuuteen, kuinka iso osa kuvitelmiin tuosta salaperäisestä diktatuurista, enkä oikeastaan välitä. Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään hauskaa – ihmisiä kuolee ja heitetään vankileireille – mutta silti kirja on hauska, absurdilla tavalla. Päähenkilö on oppinut toimimaan systeemissä, jossa ei ole mitään järkeä, ja siinä järjettömässä maailmassa hän pääsee pitkälle.

Kirja on näköjään ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Orpokodin poika, ja siihen ei ole Pääkaupunkiseudun kirjastoissa edes jonoa. Hop hop lainaamaan!


Loput kirjat, joita luin helmikuusta 2014 tammikuuhun 2015, järjestyksessä parhaimmasta huonoimpaan:

  • Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti: eli Miksi käytin vuoden elämästäni siivoten kaappeja, laulaen aamuisin, riidellen oikein, lukien Aristotelesta ja muutenkin pitäen enemmän hauskaa – Hyviä tutkimustietoon perustuvia vinkkejä siihen, miten olla onnellisempi, jotka eivät saaneet aikaan mitään suurta mullistusta elämässäni, mutta joista pari tarttui mukaan jäädäkseen. Hauska tietokirja, jota kannattaa lukea lyhyemmissä pätkissä.
  • Katja Kettu: Kätilö – Jatkosodan loppuvaiheita Lapissa, jossa suomalainen kätilö rakastuu SS-upseeriin. Kirja pienistä ihmiskohtaloista sodan jaloissa, joka sai pidättämään hengitystä ja suremaan ihmiskohtaloita – sekä haluamaan Lappiin.
  • Kate Griffin: The Midnight Mayor – Aiemmin hehkuttamani Lontooseen sijoittuvan fantasiakirjan jatko-osa, joka ei ollut ihan yhtä mukaansatempaava, mutta silti hyvä.
  • Chris Pavone: The Expats – Ainoa Luxemburgiin sijoittuva englanninkielinen kirja, josta olen ikinä kuullut. Agenttijännäri, joka oli ihan ok jännärinä, mutta josta erityisesti tykkäsin siksi, että siinä pyörittiin tutuissa maisemissa.
  • Jenni Linturi: Malmi 1917 – Tuokiokuvaus Pohjois-Helsingistä juuri ennen itsenäisyyttä, joka oli vähän liian irrallinen minun makuuni, mutta herätti kiinnostuksen lukea lisää oman kotiseudun historiasta.
  • Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset – Käsittelee irrallisuuden tunnetta, jota DDR:ssä kasvaneet 70- ja 80-luvuilla syntyneet tuntevat Berliinin muurin hajoamisen jälkeen. Olisin kaivannut enemmän tietoa DDR:n elämästä, vähemmän itsetutkiskelua nykyajassa, mutta hyvä näinkin.
  • Caitlin Moran: Naisena olemisen taito – Kirja feminismistä, josta osan tunnistan täysin, osa taas tuntuu olevan kuin toiselta planeetalta. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä kirja, mutta suomennos oli ärsyttävä; olisi varmaan kannattanut lukea englanniksi.
  • Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé: vanhemmuus Pariisin malliin – Jännä sekoitus ranskalaista omituisuutta, suomalaisille itsestäänselvää kasvatustyyliä ja amerikkalaisia varoittavia esimerkkejä. Lapsettomana oli hauska lukea, koska pystyi suhtautumaan kirjan oppeihin niin ehdottomasti, ”noinhan se tietenkin menee” ja ”ei tietenkään näin”. En sitten tiedä miten lapsiperheiden vanhemmat tämän näkevät…
  • Marjorie Kinnan Rawlings: The Yearling – Floridalaisen perheen elämää 1800-luvun lopussa pojan näkökulmasta. Suota, krokotiileja, käärmeitä ja karhuja, sekä yksi peuran vasa. Ihana kieli, mutta vähän hidastempoinen.
  • Anja Kauranen: Tushka – Egyptiin sijoittuva kasarikirja, jossa ajan hamas on purrut ja kertojaääni lähinnä ärsyttää. Omituisella tavalla vierasta meininkiä.
  • Fay Weldon: The Spa Decameron – Kirjallisuuspiirin iranilaisnainen työnsi tämän minulle sanoen, että ”tästä kaikki naiset taatusti löytävät vähintään yhden kohtalon, johon samaistua”. En löytänyt, pidin novellimaisen kirjan jokaista tarinaa aika absurdina, ja jälkeenpäin mietin, kuinka paljon minua ärsyttävät stereotypiset ”kaikki naiset”-oletukset, jotka liian usein saavat minut tuntemaan oloni epänaiselliseksi, kun en sovikaan jonkun muun määrittelemään muottiin.

Jos olet itse Goodreadsissa, saa pyytää kaveriksi! Ja jätä toki kommentti, jos olet lukenut näitä samoja kirjoja.

Belgian pyhä kolminaisuus: Olutta, suklaata ja sarjakuvia

Edellinen viikko Brysselissä kului suurimmaksi osaksi neljän seinän sisässä läppäreiden huminaa ja flaamiksi vahvasti murtavaa kouluttajaa kuunnellessa. (Tämä sivusto, mitä nyt luette, on muuten blohhhhh.) Koulutuskeskus oli sen verran laitakaupungilla, että pääsin sieltä ihmisten ilmoille vasta kuuden maissa iltapäivisin, mutta siitä huolimatta ehdin kipaista ostamassa tuliaisia: belgiolutta, belgisuklaata ja belgialaisia sarjakuvia. Itselleni tietenkin.

Godivan tehtaanmyymälä Simonisin metropysäkin vieressä kutsuu luokseen

Matkalla hotellilta koulutuskeskukseen ja takaisin olin jo parina päivänä katsellut suurta Godivan logoa metropysäkin vieressä olevan tehdasrakennuksen seinässä. Pieni googlettelu paljasti paikalla todellakin olevan tuon melkein satavuotiaan brysseliläisen suklaavalmistajan tehdas sekä tehtaanmyymälä: sinne siis! Myymälä ei ollut paljon pientä olohuonetta isompi, mutta suklaat eivät paljoa tilaa vieneet, ja alennukset olivat luokkaa 25-50%, mikä kalliissa Godivan suklaissa on jo iso summa. Kolmen suklaalaatikon rasiasta riitti hyvin myös lauantaina synttäreitään juhlivalle kaverille lahjaksi. Itse suklaatehdas on nimetty Lady Godivan mukaan, joka legendan mukaan ratsasti 1000-luvulla alasti englantilaisen Coventryn kaupungin lävitse saadakseen miehensä lopettamaan kaupungin asukkaiden raskaan verotuksen.

Godivan tehtaanmyymälä
Avenue de Jette 4, Koekelberg
Auki: ma-la klo 10-18

Mondon Bryssel-oppaasta bongasin lähellä hotelliani sijainneen Beer Manian, belgialaisen olutkaupan, jossa oli hyllyistä päätellen useaa sataa eri olutmerkkiä myynnissä. Moikkasin sisääntullessa myyjää, joka kysäisi, tarvitsenko apua. Vastasin, että kiitos katselen vain, ja myyjä kysyi, olenko kenties suomalainen. Ööh, joo. Pikainen vilkaisu vaatteisiin, mutta ei, päälläni ei ole Marimekkoa – joten mistä arvasit? Well there’s just a lot of Finnish people visiting us.

Olutta kuohuviinipulloissa. Vähän isompaan janoon?

Oluet oli lajiteltu luostarioluisiin, lambicceihin, tummiin ja vaaleisiin, joista nappasin mukaan pari pulloa, kaikkea muuta paitsi lambiccia. Viime viikonlopun aikana minulle selvisi, että Belgiassa on lambicceja, joista jopa oikeasti pidän, mutta kirsikkalambicit eli kriekit eivät tähän sarjaan kuulu, joten pitäydyin niistä varmuuden vuoksi kaukana. Kriekiä kannattanee kokeilla, jos ei yleensä pidä oluesta vaan juo mieluummin siideriä. Minä taas en keskimäärin pidä siidereistä, joten kriekitkin ovat mielestäni vähän ällöjä.

Oma hyllynsä oli myös vanhoille olutpulloille. Joidenkin lambiccien säilyvyysaika on virallisestikin 20 vuotta, joten ehkäpä osa näistä on jopa juotavia.

Belgiassa on vain kuusi trappistiluostaria, jotka tekevät aitoja luostarioluita, mutta luostarityylisiä oluita valmistaa moni muukin panimo. Koska kuusi trappistiluostaria on maisteltu jo lävitse, mukaan tarttui tällä kertaa Witkap-Patelia Slaghmuylderin panimolta, joka sekin on perustettu 1800-luvun puolella. Valinta tapahtui etiketin sekä sen perusteella, kuinka tyhjää hyllyssä oli. Mitä tyhjempää, sitä parempaa, eikös?

Beer Mania
Chaussée de Wavre 174, Ixelles
Auki: ma-la 11-21, su 13-18

Beer Maniaa vastapäätä sijaitsevassa sarjakuvakaupassa oli loppuunmyynti. Rohkeasti sisään, vähän pälyilyä ympäriinsä, ja aika pian myyjä tuli kysymään, voiko auttaa. Kyllä, olisiko teillä jotain sarjakuvia, joissa käytetty ranska olisi sieltä helpommasta päästä? Ah oui, français facile! myyjä hymyili. Pour enfants? Ei lapsille, vaan ihan itselleni ajattelin… Hmm, français facile pour adultes, myyjä toisti ja rapsutti päätään hetken. Sen jälkeen hän kaivoi esille sarjakuvia, joissa pääosissa on seikkaileva lapsiporukka ja sanoi, että kai tuota voivat aikuisetkin lukea. Niitä tunnetumpia belgisarjakuviahan ovat Lucky Luket, Smurffit ja Tintit, joista jälkimmäisiä kyselin, mutta niistä oli jäljellä vain yksi ”historiallinen alkuperäispainos” muovikuorissa halpaan 50 euron hintaan.


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

Australialainen ranskalaisten keskellä

Viime helmikuussa Sanna haastoi bloginsa lukijat (tai oikeastaan Sannan sanoin kaikki kiinnostuneet) lukemaan enemmän australialaista kirjallisuutta. Vaikka kirjojenlukutahtini on jotain aivan muuta kuin Sannalla, tartuin silti haasteeseen, ja tällä hetkellä luettavana on viides australilalainen kirja tämän vuoden puolella. Ennustan jo nyt, että tulen vähän jäämään tuosta kymmenestä tavoitekirjasta, mutta puolustaudun toteammalla, että olen silti tainnut kolminkertaistaa australialaisten luettujen kirjojeni saldon tänä vuonna.

useldange3

Tylsien kirjankansien sijaan näytän kuvina pari näppäystä eiliseltä patikointireissulta, kun käppäilimme koleassa +5C säässä Useldangen linnanraunioilta Merschin juna-asemalle, epäonnistut lounasravintolanetsintäkeikka mukaanlukien 22km

Alkuvuodesta bongasin BookBubin kautta pari (puoli)ilmaista aussikirjaa Nookilleni. Näistä uusseelantilaisen mutta Queenslandin yliopistossa opiskelleen ja Australiassa pitkään asuneen James Maxwellin Enchantress oli fantasiahömppää, jossa luotiin pohjaa sinänsä jännälle maailmalle, mutta jossa henkilöhahmot olivat niin onnettomia, ettei jatko-osan lukeminen kiinnosta. Luulin tosiaan Jamesia kirjaa lukiessani aussiksi, joten lasken mukaan haastemäärään, koska minun lukutahdillani kaikki keinot ovat sallittuja…

useldange1

Useldangen linnan vieressä oli ollut kirkko ja sen vieressä hautausmaa, mutta nykyään vuonna 1903 puretusta kirkosta oli jäljellä vain perustukset.

Ruotsalaisen mutta Australiassa pitkään asuneen Andrea Höstin And All the Starsissa eivät henkilöhahmot olleet paljoa kummoisimpia, mutta jäin koukkuun juoneen ja istuin nenä kiinni kirjassa koko pitkän automatkan Floridan Cocoa Beachilta Georgian Atlantaan. Kirjassa kummalliset avaruusoliot hyökkäävät maahan, ja joukko sydneyläisiä teinejä pelastaa päivän juoksentelemalla ympäri yksityiskohtaisesti kuvattua kaupunkia – ja olen aika varma, että Andrea on Australian kansalainen, joten tämän voinen laskea maahanmuuttajakiintiöön ilman vilppiä.

useldange2

Pikkukaupunki Luxemburgin tyyliin: Useldangen kylässä on noin 600 asukasta, joista suurin osa haluaa asua kyläkeskustassa rivitaloissa, townhouseissa ja pienipihaisissa omakotitaloissa. Varmaan tämän ansiosta kylässä on pizzeria, aasialainen ravintola, pari pubia, kauppa ja peräti kolme bussipysäkkiä, ja mekin pääsimme kylään julkisilla sunnuntaiaamuna. Suomessa taas kyläkeskustat kuolevat ja ihmiset asuvat pelloilla tai Nurmijärvellä.

Kennesawn paikalliskirjastosta minulle tarttui mukaan sydneyläisen kirjailijakuuluisuus Thomas Keneallyn Schindler’s Ark, josta myöhemmin eräs Spielberg-niminen ohjaaja teki yhden lempileffoistani. Minulle tuli vähän puun takaa, että kirja on australialaistekosia, ja tämä oli lisämotivaattorina etsiä se uudestaan kirjastosta, kun muutin Atlantin toiselle puolelle kirjan ollessa vielä kesken. Kuten yleensäkin, kirjassa oli ehkä viisinkertaisesti se määrä sisältöä mitä leffassa, ja Oscar Schindlerin motiivit ja sielunmaisema tulivat paljon selkeämmin ja koskettavammin esille. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Ja Keneally on tosiaan ihan oikeasti syntynyt Australiassa.

useldange4

”Elina älä keiku siinä aidan väärällä puolella! Siinä on liukasta ja alas on toistakymmentä metriä!” ”Eiku mä otan vaan nopeesti tän kuvan…”

Ja sitten siihen neljänteen, johon postauksen otsikossa viittaan: australialaisen Sarah Turnbullin Almost French, missä Madame Turnbull kertoo emigranttikokemuksistaan Pariisissa, jonne hän päätyi, kun vuoden Euroopan-turneellaan törmäsi charmanttiin patonginpurijaan, joka allekirjoitti viestinsä I kiss you (yök miten pervoa! tai sitten suora käännös ranskasta) ja kertoi nauraen kuinka taannoiset illanistujaiset olivat terrible – koska ranskaksi tuo sama sana tarkoittaa sekä kamalaa että siistiä.

Ranskalaisten vaikutuspiiriin muuttaneena tunnistin kirjasta monta kohtausta. Ulkonäköasioita puidaan pitkät pätkät: ranskalaisten urheilemattomuutta yhdistettynä tiukkaan ruokavalioon, ja sitä että miehet sekä huomaavat että kommentoivat vaatteitasi – eivätkä aina välttämättä positiiviseen sävyyn. Asiakaspalvelijat saattavat olla erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja, ja jos haluaa hyvää palvelua, Il faut râler, täytyy valittaa (mikä tosin pätee välillä myös asiakaspalvelun kehdossa Atlantin tuolla puolen). Ruoasta ollaan äärimmäisen tarkkoja, kuten Sarah järjestämillään lounaskutsuilla huomaa, ja enpä ole koskaan tavannut yhtä paljon pikkusormistelevia marisijoita (”Tämä viiden euron lounas kanttiinissamme on pahaa, mennään mieluummin syömään ravintolaan kolmellakympillä.”) ja ruokavammaisia (siis miten joku ei tykkää juustosta??) kuin ranskalaisten työkavereitteni keskuudessa. Toisaalta kirjasta löytyi myös kohtauksia, joissa Sarah kertoo esimerkiksi jostain niinkin periranskalaisesta tavasta kuin kukkien tuomisesta tuliaisina kylään mennessä, mikä kertonee meille suomalaisille enemmän australialaisista kuin ranskalaisista.

Sitten oli niitä kohtauksia, jotka taitavat olla yleismaailmallisia expattien keskuudessa. Esimerkiksi se, kuinka nykyään tunnen oloni ujoksi tai tyhmäksi tai parhaimmillaan molemmiksi. Ujoksi muutun, kun tajuan, etten pärjää keskustelukielellä (esim. vilkas keskustelu vahvalla etelävaltojen englannilla) tai vaihtoehtoisesti muut eivät pärjää minun määrittämälläni keskustelukielellä, joten hiljennyn enkä tuppaannu lounasseuraksi ainakaan niin usein, jotta muut saavat hengähtää ja jutella keskenään omalla kielellään. Tyhmäksi taas… no kuten Sarah sen sanoo kirjassaan, jos ei osaa ilmaista itseään keskustelukielellä niin älykkyysosamäärä muiden silmissä tippuu helposti viitisenkymmentä pinnaa.

Kolmas expatteja yhdistävä tekijä on, että monella on enemmän expat- kuin paikallisia kavereita, ja niin on käynyt minullakin. Expat-piireissä ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikki ovat vieraan kulttuurin ja mahdollisesti myös kielen keskellä, mutta ah kuinka se välillä yhdistää – ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta blogiani lukevilta lähempänä ranskalaisia olevilta näitä kamalia yleistyksiä ja valituksia, joita täällä nyt ja muulloinkin esitän. Paras puoli expat-kavereissa on, että tutustuu moneen sellaiseen persoonaan, jonka kanssa ei muuten ikimaailmassa tulisi ystävystyttyä. Huonoin puoli taas on, että kaverisuhteet ovat yleensä väliaikaisia: tällä hetkellä puolet tämän hetkisistä kavereistani ovat muuttamassa todennäköisesti pois maasta seuraavan puolen vuoden sisään.

useldangepanorama

Joku vähän ammatimaisempi panoramantekijä olisi saattanut ottaa kuvia myös vasemman ylänurkan tyhjästä taivaasta. Tässä joka tapauksessa se, mitä Useldangen linnasta oli muurien lisäksi jäljellä: pohjoistorni (vas), jonka sisällä haisi omituiselle, ja donjon eli keskustorni, jonka sisällä oli näyttely linnan historiasta ranskaksi ja luxemburgiksi, ja jonka tiivistelmä oli, että täällä ne lääninherrat hallitsi ja kansa kitui.

Vaikka näytänkin jäävän kymmenestä haasteen vaatimasta kirjasta rannalle, tavoitteenani on lukaista vielä pari ennen ensi helmikuuta. Tällä hetkellä kesken on Patrick Whiten The Eye of the Storm, jota lukiessa tuntuu siltä, että haluaisi kaivaa sanakirjan esiin – eikä välttämättä sittenkään ymmärrä kaikkia kielikuvia.

Kirjallisuuspiiri kokoontuu: Paikka vapaana

Heti alkuun tahdon sanoa, että katsoin eilen espanjalais-slovenialais-romanialaisessa seurasssa Citizen Kanen, ja totesin, että tämä ”kaikkien aikojen maailman paras elokuva”, kriitikoiden ylistämä mestariteos, on tylsähköä keskivertohuttua, joka ei pärjää edes saman mustavalkoaikakauden Valamiesten ratkaisulle georgialaisesta eeppisestä Tuulen viemästä puhumattakaan.

Nyt kun olen vakiinnuttanut paikkani blogisfäärin johtavana kulttuuriasiantuntijana, jatkan kirjallisuuden maailmaan. Osallistuin nimittäin taannoin ensimmästä kertaa paikallisen kirjapiirin kokoukseen, jossa käsittelyvuorossa oli J.K.Rowlingin Paikka vapaana. Englanninkielinen keskustelu pulppusi vauhdikkaasti kun toistakymmentä ihmistä kertoi, mitä mieltä oli ollut kirjasta, ja mielipiteet jakautuivat vahvasti kahtia: osa oli minun tavoin tykännyt, osa taas oli inhonnut.

Books

Olin lukenut kirjan jo viime joululomalla, joten keskusteluun oli helppo osallistua. Siis helpompi, kuin jos olisin yrittänyt lukea kirjan juuri etukäteen ja jäänyt sivulle 57.

Paikka vapaana kertoo englantilaisesta pikkukaupungista, jonka valtuuston puheenjohtaja kuolee äkillisesti sairauskohtaukseen. Tämä yksittäinen tapahtuma tuntuu vaikuttavan lähes jokaisen kaupunkilaisen arkeen tavalla tai toisella: joku haluaa päästä kalifiksi kalifin paikalle, joku toinen taas menetti rytäkässä ainoan mentorinsa. Kirjassa yhtenä vahvana teemana on brittiläinen luokkayhteiskunta, joka kyseisessä pikkukaupungissa näyttäytyy erittäin vahvana, ja jonka todenmukaisuudesta kirjallisuuspiirimme kävi pitkän keskustelun – olihan paikalla peräti neljä brittiä tai Briteissä pidempään asunutta.

Yksi briteistä totesi, että kaikki henkilöhahmot olivat hänen mielestään yksittäisinä uskottavia, ja hän on tuntenut useita ihmisiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten kirjan alemman työväenluokan edustajat. Toinen briteistä totesi, että kyseessä kyllä taitaa olla aika vahvaa karikatyrisointia useammankin hahmon kohdalla; siinä missä keskiluokan edustajista useimmat olivat jossain määrin pikkumaisia, työväenluokan edustajista suurin osa oli todella toivottomia tapauksia. Tähän kolmas britti totesi, että mutta työväenluokan edustajistahan, erityisesti sosiaaliturvan varassa elävistä, suurin osa on täysin toivottomia tapauksia, ja hänenkin poliisiveljensä on useaan otteeseen kertonut, kuinka he vain elelevät leveästi avustuksilla ja ostelevat teräväpiirtotelkkareita maaten kaiket päivät kokona! Neljäs britti kakoi tässä kohtaa punaviiniä pois väärästä kurkusta, ja keskustelu lipui pienen sosiaalipummi- ja maahanmuuttointtämisen jälkeen uusille raiteille aiheena yhteiskunnan jakautuminen ja stereotypiat Luxemburgissa.

Toinen kahdesta syntyperäisestä luxemburgilaisesta kertoi tähän väliin, kuinka Luxemburgissa portugalilaiset ovat se ihmisryhmä, jota katsotaan alaspäin ja jota epäillään helpoiten pummeiksi. Hän muisteli, kuinka kansakoulussa oli jo hänen aikanaan luokalla selvä jako ”heihin” ja ”meihin”, jossa toisella puolella raja-aitaa oli suuri ja omasta kielestään ja kulttuuristaan kiinni pitävä luxemburginportugalilaisvähemmistö eli lusoburguêsit. Portugali oli 60-luvulla fasistishenkinen konservatiivinen diktatuuri, jossa oppositio pyrittiin vaientamaan mm. lakkauttamalla opiskelijajärjestöjä, ja tämän seuraksena Luxemburgiin suuntautui tuolloin portugalilaisten muuttoaalto. Nykyäänkin Luxemburgin asukkaista 16 prosenttia on Portugalin kansalaisia, ja oletettavasti monella muulla on portugalilaiset sukujuuret. Toinen luxemburgilaisista arveli, että portugalilaiset eivät sulautuneet kantaväestöön samalla tavalla kuin aiemmin italialaiset maahanmuuttajat, koska italialaiset tulivat tänne yksin ja perustivat yleensä perheen paikallisten kanssa, kun taas portugalilaiset perheenyhdistämislakien ansiosta toivat tänne usein koko perheensä.

Portugalilaiset eivät kuitenkaan ole ainoa hyljeksitty vähemmistö Luxemburgissa. Yllättäen parikin kirjapiirin jäsenistä kertoi kuulleensa paikallisilta kavereiltaan negatiivista kommenttia lähellä Ranskan rajaa sijaitsevan Eschin kaupungin asukkaista. ”En todellakaan viitsi tutustua kehenkään eschiläiseen, he ovat yleensä ihan dorkia”, yksi kertoi kaverinsa tokaiseen hänelle. Minusta alkoi tuntua, että olin kuullut vastaavia kommentteja vähän eri kontekstissa aiemminkin… Esch, tuo Luxemburgin Turku?

Red Sky

Punainen taivas Eschin yllä. Kaupunki on tällä hetkellä suurten muutosten kourissa, kun vanhaa lanataan pois ostoskeskusten ja konserttitalojen tieltä. [kuva: fs999 ]

PS. Jos joku innostuu tämän kirjoituksen perusteella kirjan lukemaan, niin vinkkinä, että kannattaa lukea alkuperäiskielellä, jos kielitaito siihen vain taipuu. Suomenkielinen käännös oli nimittäin paikoitellen todella kökkö.

Päivä Luxemburgissa Schueberfouerin aikaan

Breakfast
Aamiaiseksi Ikean näkkäriä, vuohenjuustoa ja brietä

Heräsin eilen vasta puoli yhdeksältä pyörittyäni kellonsoiton tahtiin puoli tuntia ja nähden unta Grand Canyoniin eksymisestä. Minulla itään päin suuntautuvassa jetlagissa ensimmäisenä yönä nukun yleensä 12 tuntia, ja parina seuraavana on hyvä, jos saan unta 6 tuntia, yleensä en. Normaalisti herään seitsemältä päästäkseni töihin puoli yhdeksäksi, mutta nyt, kun ihmiset ovat vielä lomilla, tiesin, ettei herääminen ole tunnin päälle ja mieluusti nukuin vähän pidempään.

Bus stop in Luxembourg
Kaupunkibussien 1-25 lisäksi kaupungin läpi kulkee kolminumeroisia busseja niin muihin Luxemburgin kaupunkeihin kuin rajojen ylitse naapurimaihinkin

Työmatkani on kolme kilometria, ja aamuisin valitsen säiden ja päällä olevien vaatteiden mukaan kulkuvälineeksi joko bussin, joita kulkee alle viiden minuutin välein, tai kaupunkipyörän, jonka saa 15 euron vuosimaksulla lainattua telineestä ja palautettua mihin tahansa toiseen telineeseen. Hyvällä säällä tykkään pyöräillä, varsinkin kahdeksan ja yhdeksän välillä, jolloin bussit ovat täynnä, mutta eilen laiskotti, joten kun kello oli jo yli yhdeksän, menin bussilla ja keskityin matkalla kirjaan.

Music at work
Töissä kuuntelen netin kautta suomalaisia radioita
view to Luxembourg
Työhuoneen ikkunasta näkyy Luxemburgin keskustaan

Suomessa löytyi yleensä joku pankki tai posti, joka oli iltaisinkin auki, mutta täällä menevät vaatekaupatkin kiinni lähtökohtaisesti silloin, kun olisin valmis lähtemään töistä. Tästä johtuen asioita hoitamassa ja vaikka uusia sukkia shoppailemassa käydään lounastauolla.

Luxembourg PostPostcards from Luxembourg

Tällä kertaa ne asiat veivät Postiin. Siinä menevät pari Postcrossing-korttia. Tietämättömille, että kyseessä on harrastus, jossa lähetetään postikortti maailmalta saatuun osoitteeseen, ja kun kortin vastaanottaja on vahvistanut kortin tulleen perille, saat vuorostasi jostain muualta päin maailmaa oman kortin.

Postista suuntasin suoraan suomalaisen kolleegan kanssa lounaalle, tällä kertaa toimistorakennusten ulkopuolelle.

way to Schueberfouer
Lounaspaikkaan oli lyhyt kävelymatka – ei mitenkään poikkeuksellista Luxemburgissa – ja siellähän se edessä jo siintikin
Schueberfouer 2013
Schueberfouerin portit Glaciksella

Schueberfouer on yksi Euroopan vanhimmista markkinoista ja taatusti Luxemburgin suurin tivoli. Sen perusti alunperin vuonna 1340 Juhana I ”Sokea”, joka myös Juhana Luxemburgilaisena tunnetaan, jolloin markkinoilla myytiin lähinnä ruokaa ja karjaa. Erilaiset pelit ja huvitukset tulivat mukaan kuvioihin 1700-luvulla, ja 1900-luvulla paikalle on saatu myös useampi vuoristorata ja kieputuslaite sekä maailmanpyörä. Ruokaa sieltä saa edelleen, ja aurinkoisena päivänä reilun 20 asteen säässä terassit olivat melkein täynnä.

Schueberfouer
Lounastauolla ei ehtinyt, mutta ensi viikolla käyn ehdottomasti joku ilta katsomassa, miltä Luxemburg näyttää lintuperspektiivistä
Schueberfouer
Myynnissä sen seitsemän sortin piparia, monella eri kielellä
Schueberfouer
Vedä narusta ja voita isompien pehmolelujen taakse piilotettu rääpäle!
Schueberfouer
Ammu kani ja voita järkyttävää krääsää
Schueberfouer
Tämän näköisiäkin laitteita oli Linnanmäellä, mutta en muista kertaakaan tunkeneeni niihin kolikoita
Schueberfouer
Myös metrilakua oli tarjolla, muttei näyttäneet yhtä hyvältä kuin Suomessa
food at Schueberfouer
Eikä sitä ruokaakaan olla yli 600 vuodessa unohdettu

Schueberfouerista pari tuttua oli etukäteen kehunut minulle paikallisia erikoisuuksia, gromperekichelchereitä. Kyseessä ovat perunapannukakut, jotka syödään joko ylimääräisen suolakerroksen tai omenahillon kanssa. Testasimme niitä lounaaksi, ja minulle maistui kumpikin maustamistyyli.

Gromperekichelcher at Schueberfouer
3,80 eurolla oli tarjolla kolme pannaria

Gromperekichelcher at Schueberfouer

Gromperekichelcher at Schueberfouer
Olemattomista ravintoarvoista huolimatta pannareista tuli ihmeen täyteen
Schueberfouer
Laitteita oli tarjolla niin pikkulapsille…
Schueberfouer
…kuin vähän vanhemmillekin

Kiinnostuneille tiedoksi, että Schueberfouer jatkuu vielä keskiviikkoon 11.9. asti, ja sitä tullaan yleisesti katsomaan naapurivaltioista asti. Kävijöitä on päivittäin yli satatuhatta.

Schueberfouer
Päättelimme tämän olevan paikallinen naurutalo, mutta varmoja emme olleet
ice cream at Schueberfouer
Ja lopuksi jätskit jälkkäriksi ennen töihinpaluuta!

Iltapäivällä lähdin töistä vähän kuuden jälkeen suoraan keskustassa sijaitsevaan kahvilaan, jossa expat-porukka oli pitämässä bookswap-iltaa. Lähden normaalistikin noihin aikoihin, sillä meillä työpäivän pituus on 8 tuntia, jonka päälle tulee tunnin lounastauko.

bus in Luxembourg
Töistä pois taas bussin kyydissä
Luxembourg
Luxemburgin keskustassa on kävelykatujen verkosto

Bookswap at Cafe Konrad, Luxembourg

Paikalla bookswapissa oli reilu 10 ihmistä, jotka kaikki yhtä lukuunottamatta olivat naisia.

Vein paikalle yhden englanninkielisen pokkarin ja sain tilalle ranskan alkeisopiskelijoille tarkoitetun miniromaanin, Jane Austinin Järki ja tunteet -klassikon sekä kaksi töihin liittyvää IT-kirjaa, joiden näkemisestä vaihtokasassa olin hyvin yllättynyt.

Bookswap at Cafe Konrad, Luxembourg

Bookswap at Cafe Konrad, Luxembourg

Voin suositella keskustassa sijaitsevaa Konrad-kahvilaa. Kyseinen paikka on yksi kaupungin suosituimmista kahviloista, joten olen pariinkin otteeseen joutunut kääntymään sunnuntaipäivänä ovelta, kun sinne ei ole mahtunut sisään. Nyt meille oli varattu pöytä.

Viihdyimme kaverin kanssa bookswapissa reilun tunnin, kunnes nälkä alkoi kurnia vatsassa ja totesimme, että paras mennä muualle vaihtamaan kuulumisia. Kaveri tiesi Pääpostin vieressä olevasta hyvästä mutta erikoiessta burgerpaikasta, johon suuntasimme.

Burgers Luxembourg style

Brochettes & Cie -ravintolan burgereissa sämpylä oli korvattu… milläs muulla kuin perunalätyllä. Hyvää oli!

Kun suuntasin yhdeksän maissa kotiin, ilta oli jo hämärtynyt. Koska asun käytännössä keskustassa, minulla on kaupungilta kotiin lyhyt kävelymatka, joka yleensä kulkee Adolphe-sillan yli.

Adolphe Bridge, Luxembourg
Silta, jonka alitse kulkee Petrusse-joen lisäksi puistoinen laakso, jossa on hyvä lenkkeillä
Adolphe Bridge, Luxembourg
Tuomiokirkon edessä kajastaa kultainen nainen, Gëlle Fra, ensimmäisen maailmansodan kaatuneiden ja veteraanien muistomerkki

Keskiyön puutarhan kautta seurapiirien keskelle

Syyskuussa Savannahista tarttui mukaan John Berendtin kirja Midnight in the Garden of Good and Evil, jonka sain vihdoin viimein luettua. En ollut järin kiinnostunut kiertämään ”kirjan paikkoja” syyskuussa, kun en ollut koko kirjaa edes lukenut, mutta nyt tuntuu, että pitänee käydä kaupungissa uudestaan kiertämässä Williams-Mercer-talossa, aamiaisella Clary’s Cafessa ja Club Onessa katsomassa Lady Chablisin esiintymistä. Kirja on nimittäin dokumenttiromaani ja loppukommentissaan kirjailija toteaa, että yksityisyyden suojan takia parin henkilön nimet on muutettu, mutta tapahtumat ja repliikit ovat aitoja.

Kirja kuvaa 80-luvun Savannahia, mutta kirjan lukenut kaverini luuli aluksi kirjan kertovan 1900-luvun alusta – sen verran vanhanaikaista Savannahin seurapiirielämä oli vielä tuolloin. Vaikka kirja pyöriikin Jim Williamsin murhaoikeudenkäyntien ympärillä, kirja ei ole dekkari tai oikeussalidraama vaan enemmänkin kokoelma havaintoja, välähdyksiä ihmisten elämästä, ilman selkää punaista juonta. Toinen kaverini totesi, että tämän takia kirja sopii paremmin ”luku illassa”-lukemiseen kuin parissa päivässä läpiposottamiseen.

Ja millaisia ne ihmisten elämät ovatkaan… Ajoittain on todella vaikeaa uskoa, että kirjan tapahtumat ja henkilöhahmot ovat oikeasti tosia. Joe Odom, joka keplotteli itselleen tyhjänä olevan talon avaimen ja järjesti taloon samanaikaisesti 24/7-päällä olevat bileet ja turistikierroksia; Lady Chablis, dragqueen, joka aiheutti skandaalin mustien tyttöjen ensitansseissa; ja että Jim Williams käytti oikeudenkäynnissä apunaan voodoota?

Kirja ei tarjoa vastausta siihen, tappoiko Jim Williams nuoren homorakastajansa itsepuolustukseksi, vai oliko kyseessä murha. Itse veikkaan, että kyse ei ollut itsepuolustuksesta mutta ei myöskään ollut ennalta suunniteltu murha vaan hurjistuksissa suoritettu tappo. Mitäs muut kirjan lukeneet ovat mieltä?