Pian Luxemburgiin muuton jälkeen työnantaja järjesti uusille tulokkaille kurssin, jonka vetäjä piirsi tussitaululle kaavion fiiliksistä uutta asuinmaata kohtaan suhteessa aikaan. Kaavio näytti tältä:
Muistan silloin miettineeni, että minun tuskin tarvitsee tuollaisesta huolehtia. Olinhan asunut ulkomailla sitä ennen jo kahdessa eri kulttuurissa yhteensä viitisen vuotta, olin tottunut maailmanmatkaaja ja Eurooppaa olin kolunnut läpikotaisin. En ollut kärsinyt koskaan kulttuurishokista, joten ei minua mitkään eurooppalaiset kulttuurierot tälläkään kertaa shokeeraisi.
Vasta nyt olen tajunnut, että puoli vuotta tuon kurssin jälkeen rämmin syvällä kulttuurishokin kourissa.
Kulttuurishokki on sitä, kun paikallinen kulttuuri alkaa ärsyttää, inhottaa, suoraan sanottuna vituttaa, koti-ikävä velloo ja päässä hakkaa kysymys, että mitä ihmettä minä edes teen täällä. Minulla kesti näinkin pitkään tajuta kärsineeni vaivasta, koska eräs kaverini kärsi siitä vielä kaksin kerroin minua enemmän. Hän valitti joka kerta tavatessamme, että vihaa töitään, kämppistään, säätä, kaupunkia, kaikkia paikallisia ihmisiä ja koko maata, ja minä hänelle monta kertaa puolustelin, että olihan täällä vaikka mitä jännää ja mukavaa ja mielenkiintoista. Silti minäkin moneen otteeseen istuin töissä ja toivoin, ettei kukaan keksisi kysyä tänään minulta mitään, koska ärsyttää olla täällä, kaikki varmaan vihaavat minua, siksi minä vihaan kaikkia, ulkona on ihan kaamea sää, ei ole oikein kavereita, ja Iiroakin oli ikävä. Tiesin kyllä oikeasti, ettei mikään edellämainituista pitänyt paikkansa (paitsi se, että Iiroa oli ikävä), mutta silti ajoittain ahdisti.
Miksi sitten juuri nyt? En ollut ensimmäistä kertaa ulkomailla, olin tottunut matkustamaan, ja olin aiemminkin ollut pidempiä aikoja maassa, jonka kieltä en puhu (ainakaan kunnolla). Luxemburgissa kulttuurishokille altisti kuitenkin kolme asiaa:
- Ranskalainen kulttuuri tuli puun takaa. En ollut koskaan aiemmin ollut näin pitkään kulttuurissa, josta en oikeasti tiennyt mitään, tai ainakaan tarpeeksi. Yhdysvalloista minulla on nuoruudessa maassa asuttujen vuosien jälkeen ollut aika hyvä käsitys, ja Erasmus-vaihtoon lähtiessä olin ehtinyt tutustua vaihtarikulttuuriin jo kotiyliopistossa. Ranska taas… enhän minä edes katso ranskalaisia elokuvia, joten miten voisin ymmärtää, miten ja erityisesti miksi työyhteisö tai ympäröivä maailma käyttäytyy omituisesti puhumattakaan siitä, miten minun oletetaan käyttäytyvän?
- Kieli. Kuten olen aiemmin blogissa saattanut mainita, työhaastattelussa minulle sanottiin, että työkieli on kyllä englanti, mutta ”ranskaa olisi hyvä oppia”. Todellisuudessa englantia töissä puhui minut palkanneen pomon lisäksi vain noin puolet tiimistä, ja osa heistäkään ei oikein tykännyt puhua minulle, koska ”kuulostan liian amerikkalaiselta”, minkä takia he eivät saaneet puheestani selvää vaikka kuinka yritin muistaa puhua hitaasti ja selvästi ja heitä lisäksi hävetti oma huono kielitaitonsa. Minun ranskani taas ei ollut kulttuurishokin iskiessä vielä millään mainittavalla tasolla.
- Suora ja jatkuva kosketus tähän vieraaseen kieleen ja kulttuuriin. Vaihdossa vaihtareiden keskuudessa oli turvallista olla, eikä tällöin alkeellisen tsekin sönköttäminen kaupungilla tai yliopistobyrokratian vaivalloisuus ehtinyt käydä hermoille. Yhdysvalloissa vietin paljon aikaa Iiron kanssa tai kotona, eivätkä paikallisten tavat muutenkaan tuntuneet uppo-oudoilta. Luxemburgissa sen sijaan tein töitä ranskalaisten kanssa vähintään 40 tuntia viikossa, ja kaupungilla ja kotona ongelmien ratkaisu lepäsi täysin omilla harteillani.
Luxemburgin loputtomalla sateellakin saattoi olla näppinsä pelissä. [Kuva: Sebastien Wiertz]
Jälkikäteen ajateltuna muistan selvästi hetken, kun kävin pohjalla. Eräällä työkaverilla oli läksiäiset. Kyseisen työkaverin työhuone oli omani vieressä, ja olin hänen kanssaan välillä yrittänyt jutella, mutta kommunikaatiomme oli vaivalloista kielimuurista johtuen. Olin kuitenkin kokenut, että hän oli alussa auttanut minua paljon ja panostanut siihen, että viihtyisin uudessa työssä, joten kävin sydämellisesti kiittämässä häntä kuluneesta puolesta vuodesta. Tämä työkaveri vastasi kertomalla, kuinka olen ollut oikeastaan aika töykeä kaikkia kohtaan, kun en ole aamuin illoin kiertänyt jokaista työhuonetta sanomassa heippoja ja hyvästejä, ihmiset ovat valittaneet olemattomista small-talk-taidoistani, en ole ollut hänelle kunnioittava pitämällä häntä ajantasalla siitä milloin olen palaverissa tai muualla talossa (en tiennyt olevani hänelle tilivelvollinen) ja pari muutakin juttua, jotka menivät onneksi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska olin siinä vaiheessa aivan äimän käkenä ja järkyttynyt tästä palautteesta. Työkaverini tuskin olisi pitänyt moista saarnaa, ellei hän olisi juonut paria lasia (taikka pulloa) liikaa viiniä läksiäisissä, mutta samapa tuo: lopputuloksena minä lähdin tuon jälkeen suoraan kotiin, ensin turtana, sitten läpikotaisin masentuneena, ja lopulta itkien itseni uneen ikävästä kaikkea tuttua ja turvallista (ja Iiroa) kohtaan. Aamulla heräsin vihaisena kiukkua puhkuen. Hemmetti tätä maata ja näitä ihmisiä! Painukoot hiiteen joka iikka!
Tuosta hetkestä alkoi hidas mutta varma nousu. Asioita suuresti helpotti, että opin ranskaa: yhtäkkiä minulle avautui kokonainen (kirjoitettu, puhuttua en vielä kunnolla ymmärtänyt) maailma, joka oli aiemmin pysynyt minulta suljettuna. Sain päivittäisiä onnistumisen tunteita, kun ymmärsin yhä monimutkaisempia lehtiartikkeleita, sähköposteja ja bussipysäkkien mainoksia. Yhtä paljon auttoi, että monen työkaverini englanninkielentaito näytti parantuvan, ja mitä paremmin he oppivat minut tuntemaan, sitä vähemmän heitä hävetti ja pelotti puhua kanssani. Olin pakahtua ilosta, kun parikin työkaveriani tuli pyytämään, että pitäytyisin heidän kanssaan vastaisuudessakin englannissa, koska he mielellään harjoittelivat kieltä kanssani.
Panostin myös enemmän paikalliskulttuurin tuntemukseen ja seuraamiseen enkä enää odottanut, että kansainvälisessä organisaatiossa joku muu kuin minä huomioisi kulttuurieroja. Rupesin keskeyttämään työnteossa olevia ihmisiä bonjoureilla, koska se ilmeisesti ilahdutti heitä, ja toisaalta kerroin avoimesti, että en ollut heitä aiemmin keskeytellyt, koska moni suomalainen ärsyyntyy, kun heidän tiukkaa keskittymistään häiritään pelkällä tervehdyksellä. Yritin small-talkata, vaikka kohde vastailisikin yksisanaisesti, koska se oli ilmeisesti kuitenkin parempi vaihtoehto kuin hiljallisuus, ja hyväksyin, että vastuun small-talkin vetämisestä oletettiin olevan minun harteillani. Jaoin normaalia enemmän kehuja ja kiitoksia, vaikka se ei varsinaisesti kulttuuriin kuulunutkaan, koska ajattelin, ettei oikean kulttuurin tuntemuksella olisi niin paljoa väliä, jos olisin erityisen mukava. Muistutin kun pystyin, että hyvästä englanninkielen taidostani huolimatta tämä oli minullekin vieras kieli, ja kerroin, että ihan yhtä lailla minäkin pystyin ilmaisemaan itseäni paremmin äidinkielelläni. Työelämän ulkopuolella pyrin suhtautumaan tyynesti ja aurinkoisesti minua kohti murskaavana vyöryvään byrokratian määrään, pattereihin jotka eivät talven tultua toimineetkaan yhdistettynä englantia puhumattomaan vuokraemäntään ja kaikesta vastuusta irtisanoutuvaan talonmieheen sekä siihen, että mikään ei koskaan ollut auki, kun sen halusi olevan auki.
Jos talvella ei satanut, niin ainakin oli pimeää, todennäköisesti kuitenkin sekä märkää että pimeää. Ja talvihan kesti syyskuusta toukokuulle. [Kuva: Alfonso Jimenez]
Pari viikkoa ennen lähtöäni olin mielestäni kotiutunut maahan ja kulttuuriin. Töissä oli vieläkin ajoittain ongelmia kielitaidon puutteen kanssa, mutta en enää kokenut niitä murskaavina iskuina, ainoastaan pienenä riesana josta positiivisena puolena oli mahdollista oppia jotain uutta. Olin monen työkaverin kanssa niin hyvissä väleissä, että pystyin sanomaan suoraan, jos joku asia tuntui omituiselta – ja he pystyivät mielestäni tekemään samoin. Tykkäsin asunnostani, asuinalueestani, kaupungista ja koko maasta, ja minulla oli ja on yhäkin Luxemburgissa useampi hyvä kaveri, joista vain osa on suomalaisia. Sitten eräänä iltapäivänä töissä ihmettelin, miksei ketään tarvitsemaani ihmistä löytynyt työhuoneistaan. Työpäivän jo loppuessa graafikko, jota olin etsinyt pitkin päivää, kulki huoneeni ohitse ja minut huomatessaan kysäisi, tekisikö minun mieli viiniä. Okei, mikä ettei, mutta siis miksi? Eräällä työkaverilla oli synttärit, joiden juhlinta läheisessä neukkarissa oli juuri loppunut, graafikko totesi, ja kertoi samaan hengenvetoon huomanneensa, että minä olin ainoita yksikössä, joita ei oltu kutsuttu.
Viime syksyn tuntemukset palasivat humahtaen. Puristin hetken hiljaa punkkulasiani ja tuijotin eteeni: taasko minua karsastetaan? Oliko koko vuoden yritys sulautua joukkoon ollut yhtä tyhjän kanssa? Sitten muistin, että synttäreitään juhliva työkaveri oli osa sitä pientä vähemmistöä, joka ei yhäkään puhunut minulle oma-aloitteisesti mitään ja vastaili kysymyksiini yksisanaisesti jos ollenkaan, oletettavasti koska ei ihan oikeasti osannut kieltä. Hymähdin, etten menettänyt mitään, ja hänelle todennäköisesti tilanne oli mukavampi, koska ei tarvinnut hermoilla vieraan kielen kanssa – ja toisaalta graafikko tuntui olevan aidosti pahoillaan, etten ollut ollut paikalla, mikä tuntui mukavalta. Mietin, että puoli vuotta sitten en todellakaan olisi osannut suhtautua asiaan yhtä rauhallisesti. Kulttuurishokki lienee siis selätetty.
Juttelimme hetken kulttuurien välisistä eroista graafikon kanssa, ja mainitsin, että olin vuosi sitten kokenut aikamoista angstia. Vai sinä kulttuurishokissa! graafikko naurahti. Mehän kaikki olimme kulttuurishokissa sinun takiasi! hän jatkoi ja kertoili omista kauhuntunteistaan, kun oli ensikertaa joutunut tekemään töitä kanssani. Muistutin, että juuri hän oli tuolloin todennut minulle ensimmäisessä yhteisessä palaverissamme, että ”voimme sinun mieliksesi puhua englantia, mutta kaikki vitsit ovat sitten ranskaksi.” Nyt nauroimme kumpikin tälle makeasti, ja graafikko kaatoi lasiini lisää punkkua toistellen, että vielä joku päivä hänkin ottaa minusta mallia ja muuttaa ulkomaille.