Telttapaikka, jossa puiston puolesta keppi, jonka nokkaan voi ripustaa joko lyhdyn (minun ideani) tai roskat (puiston idea, jotta pesukarhut eivät levittele niitä ympäriinsä)
Lauantaiaamuna kömmimme ulos kosteasta teltasta vielä kosteampaan ulkoilmaan. Olimme saapuneet Black Rock Mountain State Parkiin myöhään edellisenä iltana ja pystyttäneet leirin pimeässä ennalta varatulle leirintäpaikalle. Pian leirin pystyttämisen jälkeen ukkonen iski päälle, taivas räjähti ja kaatosade kasteli meidät, kaikki ulos jättämämme tavarat ja ison osan teltassa olevista tavaroistamme – tässä vaiheessa oli hyvä huomata, että osa teltan saumoista vuoti. Grillipaikalla ritilää ei voinut säätää alemmas ja se oli selvästi suunniteltu polttopuille, joten hiilemme eivät aivan riittäneet luomaan tarvittavaa kuumuutta. Jätimme pihvimme grilliin siihen asti, kunnes sade sammutti hiilloksen täysin, mutta ihme kyllä pihvi ehti juuri ja juuri kypsyä. Söimme sisällä teltassa ja paneuduimme nukkumaan kosteille alusille aivan liian kovalle sepelin peittämälle maalle.
Kuulostaa itseasiassa pahemmalta kuin mitä tilanne oikeasti oli. Suomessa ne pari kertaa, kun olen nukkunut vuotavassa teltassa sateella, olen tärissyt horkassa läpi yön makuupussin kostuttua. Täällä nukuin puoliksi ulkona makuupussista, ja sade sentään hiljensi heinäsirkat, jotka olivat pitäneet alkuillasta mieletöntä meteliä.
Polku telttapaikalta parkkipaikalle peittyi pian herättyämme pilveen
Black Rock Mountain State Park on Georgian osavaltion korkein osavaltionpuisto Appalakeilla lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Puisto oli mainittu pari viikkoa sitten lehdessä paikkana, jossa ensimmäistä kertaa mitatussa historiassa lämpötila oli kohonnut alkukesästä yli 90 fahrenheit-asteen (n. 32C) – siis täydellinen lomakohde niille, joita Georgian kuuma kesä rassaa. Varasimme puistosta ”walk-in campsiten”, jonka käveltävyys tarkoitti, että autolta piti kävellä teltalle 10-50 metriä, vastakohtana niille telttapaikoille, jossa telttapaikka sisälsi parkkipaikan. Puistossa saa yöpyä vain määrätyillä telttapaikoilla, joista pari backcountry-paikkaa on oikeasti metsän keskellä. Meidän alkeellisella vaellusvarustelutasollamme walk-in campsite yhdistettynä päiväreppukävelyihin tuntui oikealta valinnalta.
Aamulla lähtiessämme liikkeelle tarkistimme sääennusteen ja totesimme, että uusia ukkosmyräköitä on tiedossa iltapäivästä, joten vaihdoimme pidemmät vaellussuunnitelmamme 3,5 kilometrin Tennessee Rock Trailiin. Koska polun alkuun oli leiripaikalta edestakaisin parin kilometrin matka, totesimme matkan riittäväksi jatkuvassa tihkussa ja lähestulkoon nollanäkyvyydellä. Olimme pilven sisässä.
Pysähdyimme ennen polun alkua Coween näköalapaikalla, jossa hyvällä näkyvyydellä pitäisi olla upeat näkymät Pohjois-Carolinan puolelle. Näkymät olivat kieltämättä huikeat… Juuri ja juuri näki lähimmät puut.
Metsä oli täynnä kaatuneita puita ilmeisesti osittain viime huhtikuun tornadon jäljiltä. Lyhyempi Ada-Hi Fallsin polku, jonka olimme ajatelleet käydä katsastamassa, oli suljettu tornadotuhojen takia.
Osittain polun päälle kaatuneen puun juurakko
Välillä meinasi pettää usko, olimmeko yhä polulla, kun aluskasvillisuus oli niin tiheää.
Puiston läpi kulkee maanosan valuma-alueiden raja. Teoriassa, jos kuset kyltin vasemmalle puolelle, kusesi päätyy Meksikonlahteen, kun taas oikealla puolella Atlanttiin.
Vuorikastetta vuorella, takana upea näkymä yli Tennesseen.
Huipulla! (1110m, nousua leirintäalueelta n. 200 metriä)
Ehkä suurin ero Suomen metsiin verrattuna Black Rock Mountainilla oli metsän läpitunkemattomuus. Puut olivat suurimmaksi osaksi lehtipuita, ja aluskasvillisuus oli runsasta. Esimerkiksi alppiruusuja ja saniaisia kasvoi tiuhaan polun varrella – alppiruusuja korkeammalla ja saniaisia vähän matalemmalla. Jossain kohtaa, kun kasvillisuus oli erityisen tiheää ja käsiä piti pitää pään päällä siltä varalta, että joku niistä vyötärölle ulottuvista kasveista olisi myrkkymurattia, Iiro totesi, että täällä voisi hyvinkin kuvata Vietnam-leffojen viidakko-osuuksia.
Nuorempi puu lienee kasvanut kannon päälle, jonka jälkeen kanto on lahonnut pois alta.
Päästyämme parin tunnin kävelyn jälkeen takaisin leiriin pakkasimme tavarat ajatuksella, että olemme kumpikin kokeneet tarpeeksi märkiä öitä sateisessa metsässä, että leiriydymme mieluusti seuraavaksi illaksi kodin lämpöön. Vielä autoa pakatessamme satoi, mutta Coween näköalapaikan ohi ajaessamme huomasimme hämmästykseksemme, että pilvet olivat vihdoin kaikonneet ja näimme kuin näimmekin vähän kauemmas.
Näkymä Smoky Mountainsien suuntaan
Hetken ihmeteltyämme päätimme hieman pohtia säätä ja nauttia lounassalaatit odotellessamme. Kun salaattien jälkeen sää oli yhä aurinkoinen, kävelimme vielä Black Rock -järven ympäri.
Järveen laskeva Greasy Creek eli rasvainen puro
Matkalla kotiin juttelimme paikallisesta maataloudesta ja Iiro totesi, että jos matkalle osuu joku kiinnostava maatalousyrittäjä puoteineen, siihen voisi vaikka pysähtyä. Juuri sillä hetkellä ohitimme kyltin: Hillside Orchard Farmsilla persikkajäätelöä viiden mailin päässä! Mietimme hetken, mutta jäätelöä ei tehnyt mieli. Parin mailin päässä oli uusi kyltti: Hillside Orchard Farmsilla kaikenlaisia hyviä hilloja kolmen mailin päässä! Kun kolmas kyltti Tigerin kylän kohdalla kehotti kääntymään oikealle, olimme valmiit taipumaan painostuksen edessä ja päädyimme todella söpöön ja yllättävän isoon maatilamyymälään.
Myymälästä sai kaikenlaisia hilloja, marinadeja, BBQ-kastikkeita, salsoja, marmeladeja, hyytelöitä, siirappeja, hunajia, ”fruit buttereita”, säilöttyjä juttuja sekä isoja, punaisia pihvitomaatteja puolet halvemmalla kuin mitä Wal-Martissa. Makuina oli marjoja, hedelmiä ja vihanneksia mansikoista jalopenoon ja persikoista hillosipuliin sekä paljon muutakin, mm. itse tehtyä pirtua. Me päädyimme ostamaan lajitelman marinadeja ja salsoja osittain sen ansiosta, että ne olivat maisteltavina. Illalla kotona söimme grillimakkaraa ja persikkasalsaa.