US 287 -moottoritie Pohjois-Coloradon lävitse
Meiltä kotoolta Coloradosta Yellowstonen kansallispuistoon on noin 500 mailia, 800 kilometriä. Ajettavissa oleva matka, totesimme, ja lähdimme matkaan perjantaina kolmen maissa iltapäivällä. Onnistuimme välttämään Boulderin ulosmenoruuhkat ja pian olimmekin jo pienehköllä US 287 -moottoritiellä matkalla kohti pohjoista.
Kalliovuorten aluskukkuloita matkan varrella
Pickup ja moottoripyörä, kaksi yleisintä ajoneuvotyyppiä näillä teillä
Emme huomanneet ”Tervetuloa Wyomingiin”-kylttejä, jos niitä edes tällä tiellä oli, mutta rajan taisimme ylittää suunnilleen näillä main
Rancheja tai ainakin niiden portteja näkyi siellä täällä…
…ja luonnollisesti myös hevosia.
Noin puolessatoista tunnissa olimme jo Wyomingin puolella – enää kuusi ja puoli tuntia matkaa jäljellä! Wyoming on Alaskan jälkeen USA:n harvimmin asuttu osavaltio, ja sen kyllä huomasi. Pysähdyimme syömään Laramiessa, osavaltion kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa on siitä huolimatta vain 30 000 asukasta, ja meidän piti hetken aikaa etsiä sopivaa pikaruokapaikkaa. Onneksi törmäsimme Qdobaan, alunperin coloradolaiseen fast casual -meksikolaisketjuun. Fast casual tarkoittaa amerikkalaisessa ravintolaluokittelussa paikkaa, jossa palvelu on yhtä nopeaa kuin pikaruokapaikoissa, mutta ruoan taso on korkeampaa ja hinnat vähän kalliimpia. Me kyllä pidimme kahdeksan taalan burritoistamme, mutta palvelu oli kummallista. (Hei, haluaisin queso-burriton. Would you like queso on that? Ööö…)
Laramien pääkatu
Koska ruokapaikoissa limsoihin saa free refills, ne on tapana täyttää piripintaan juuri ennen lähtöä ja ottaa mukaan. Tässä tapauksessa mukissa unsweet tea eli makeuttamatonta jääteetä.
Laramiesta eteenpäin minä siirryin rattiin, kun Iiro veti sikeitä vieressä ja valmistautui näin ajamaan myöhemmin pimeässä. Heti Laramiesta eteenpäin oli interstatella kyltti No fuel service next 70 miles, eli ei bensistä seuraavaan sataan kilometriin. Me olimme tankanneet Laramiessa, mutta silti mietitytti, kuinka monen vilkkaasti liikennöidyn moottoritien varrella on yleensä noin vähän bensiksiä?
Meillä ei ole navigaattoria, vaan navigointi sujui perinteisin menetelmin. Tykkään kartanlukemisesta, joten minulle tämä sopi erittäin hyvin.
Motarilla ajaminen sujui letkeästi kunnes edessä näkyi suma hitaammin ajavia autoja. Pian syykin selvisi: highway patrol ajoi vasenta kaistaa noin 10km/h hitaammin kuin nopeusrajoitus olisi sallinut, eikä kukaan uskaltanut ohittaa poliisia oikealta, vaikka se periaatteessa täällä onkin sallittua. Siinä sitten kökötimme minä ja parikymmentä muuta autoa noin viitisenkymmentä kilometriä ennen kuin poliisiauto vihdoin kaartoi ulos liittymästä. Pian tämän jälkeen minäkin kaarroin pois motarilta ja jatkoin pientä state roadia pitkin kohti Wyomingin Red Desertiä, sisäistä valuma-aluetta, jossa harvemmin vettä valuu mihinkään suuntaan. Kun toisen kerran ylitimme vedenjakajan, herätin Iiron rattiin, että voisin jatkaa kuvien napsimista.
Lehmät laidunsivat lähinnä salviamarunaa kasvavan preerian keskellä
Intiaanit näkyivät tiekylteissä, esim tässä Chief Washakie, shoshonien päällikkö 1800-luvulla. Välillä aavikon keskellä näkyi mobile home, joissa useimmassa oli vaikea uskoa kunnosta päätellen jonkun asuvan.
65 mailin tuntinopeus vastaa noin 105 km/h.
Jonkin matkaa ajoimme Granite Mountains -vuorijonon viertä
Me emme seuranneet tämän kyltin ohjeita, sillä meidän piti vielä päästä kauppaan. Reitti Rivertonin kautta kiersi vain pari mailia.
Tuolla edessä taitaa sataa…
…ja nyt sataa täälläkin. Sadekuurot olivat onneksi ohimeneviä.
Jossain vaiheessa tien yli hyppi peura. Peura! Jotenkin mielikuvissani peurat eivät kuulu preerialle vaan metsiin.
Tässä kohtaa olimme ajaneet jo puolisen tuntia ilman yhtään vastaantulijaa, eikä kännykässä ollut kuuluvuutta. Jos nyt rengas menisi rikki, niin tästä saattaisi tulla aika mielenkiintoinen reissu.
Noiden nyppylöiden takana on öljynporausta. Tuottava elinkeino täällä päin.
Hämärä laskeutui juuri ennen saapumistamme Rivertoniin.
Rivertonissa parkkeerasimme paikallisen Wal-Martin pihaan ja suuntasimme ostamaan leirimuonaa ja paria puuttuvaa leireilytarviketta. (Esim haarukat ja veitset muistimme tässä vaiheessa, onneksi…) Riverton on shoshonien reservaattia, ja noin puolet kaupan asiakkaista näyttivät kasvonpiirteidensä ja ihonvärinsä puolesta intiaaneilta. Jäljelle jäävistä asiakkaista puolella oli cowboyhattu päässä, buutsit jalassa tai päällä ”I keep my guns, freedom and money, you keep the change”-tyylisillä iskulauseilla koristeltuja T-paitoja.
Rivertonista oli vielä kahden ja puolen tunnin ajomatka pitkin pilkkopimeitä vuoristoteitä lodgelle, jossa yövyimme ensimmäiset kaksi yötä. Kun vihdoin yhden maissa aamuyöllä kaarsimme lodgen pihaan, tuntui, että sinä päivänä oli tosiaankin tullut ajettua tarpeeksi.
Salviamaruna jäi kiinnostamaan niin, että piti kaivaa se esiin netistä. Miten ihmeessä onnistuit tekemään lajimäärityksen ja löytämään sille suomenkielisen nimen siellä keskellä autiomaata?
En onnistunutkaan, vaan määritin sen jälkeenpäin, koska samaa kasvia oli myös Grand Tetonin kansallispuistossa, ja siellä kasville selvisi nimi kansallispuiston esitteistä. :) Suomenkielinen nimi löytyi helposti, kun ekana tarkistin kasvin latinankielisen nimen Wikipediasta.
Hmm, siis miksi kukaan ei uskalla ohittaa patroolia oikealta, kun kerta molemmilta puolilta saa ohittaa? Vai olisiko siinä sitten joutunut ottamaan ylinopeutta, jotta olisi ehtinyt kunnolla ohi? Siinä on varmaan patrooli tahallaan ollut vähän sekoittamassa pakkaa. :D
Muista en osaa sanoa, mutta itse en viitsinyt ohittaa, ettei oltaisi kerjätty turhaa huomiota poliisien taholta. Ties vaikka joku vähän tylsistyneempi patrol olisi halunnut pysäyttää muuten vaan – ja me oltiin unohdettu auton vakuutuspaperi kotiin, joten turhaa säätöähän siitä olisi tullut.
Mie niin tykkään tällaisista postauksista! Huikea roadtrip :) me ei kyllä oltais lähdetty noin pitkälle ajolle noin myöhään. Ajetaan melkein aina aamusta iltaan, yötä vasten on inhottavaa ellei ole yötön yö. Miten pysyit hereillä noilla suorilla tiepätkillä? Mulla alkaa silmät aina väsymään maisemaan jos on liian kauan muuttumatonta suoraa.
Me lähdettiin iltaisella, kun jotenkin mieluummin herää uudesta paikasta kuin tulee sinne iltaa vasten. Ja lisäksi tässä menomatkalla Iirolla oli työpäivä, mistä piti ensin selvitä. :) Salainen ase mulla hereillä pysymiseen on kova musiikki ja mukana käsien rummuttelu, hyräily tai hoilailu, väsymisasteesta riippuen. Iiron onneksi hoilailuun ei tarvittu mennä. :D
Haluan kanssa tietää vastauksen Maijalle. Olen tosi huono tunnistamaan kasveja ja puita Jenkeissä ja olisi kiva tietää, miten tunnistat ne.
Tuo ajomatkojen pituus – siihen taitaa USA:ssa tottua – joskus Suomessa oli tapana pysähtyä kahville ihan säännöllisesti vaikka Helsingin ja Porin välissä…..nyt on ihan rutinoitunut ajamaan vaikka 4-5 tuntia – sitten tankkaus – ainakin autolle !
Samaa mieltä tuosta, että täällä tottuu! Ei olisi tullut Suomessa kovinkaan herkästi mieleen lähteä autolla Lappiin, mutta täällähän tuo Yellowstone (yhtä pitkän matkan päässä) on ”ihan kulman takana”…
Road tripit on kivoja. Tosin ei valttamatta lasten kanssa. Me oltais varmaan pakattu muksut illalla autoon ja annettu niitten nukkua kun me ajetaan yon yli. Saastyy monelta ”ollaanko jo perilla” kysymykselta. :D Hienoja kuvia! Tuonne on paastava.
Olen kuullut, että tuo on aika yleinen taktiikka lapsiperheissä, ja mua on aina ihmetyttänyt, että missä välissä ne aikuiset sitten nukkuu? Mä ite tarvitsen pimeällä pelkääjän paikalle jonkun hereille vahtimaan, etten itse nukahda, jos ajetaan keskellä yötä.