Pari viikkoa sitten baarissa triviaillassa kysäisin vieressäni istuneelta Meredithiltä, mistä hän on kotoisin. I’ve lived here for ten years, but I’m originally from somewhere else, Meredith vastasi. Kysyin, missä hän oli asunut aiemmin, ja Meredith vastasi, että Japanissa.
Ahaa. Blondi tyttö – jos olisi pitänyt veikata kansallisuutta niin olisin voinut veikata ruotsalaista – joka on kotoisin Japanista? Nyt ei ihan kaikki mätsää? Jatkokeskustelussa kävi ilmi, että Meredith oli asunut teini-ikäisenä viisi vuotta laivastossa lentäjänä työskentelevän isänsä takia Tokion lähellä laivastotukikohdassa. Sitä ennen Meredithin perhe oli asunut Georgiassa, mutta minulle ei lopultakaan selvinnyt, mitä Meredith piti originally-kotipaikkanaan.
Tämän kuultuaan Meredithin vieressä istunut mies, jonka nimeä en muista, mutta joka oli sheriffi, totesi, että hänkin on armeijaperheestä ja syntynyt tukikohdassa Saksassa. Born in Germany, raised in Georgia with Yankee values, but actually I’m Norwegian, Sheriffi tokaisi itsevarmasti. Kysyin kiinnostuneena, puhuuko Sheriffi norjaa, ja hän vastasi, että ei sanaakaan. Onko hänellä sitten Norjan kansalaisuutta? No ei. Sheriffin isoisoisoäiti oli syntynyt Norjassa. Hänen molemmat vanhempansa olivat New Yorkista, ja hän itse on asunut viisivuotiaasta eteenpäin Georgiassa.
Kuvituskuvana Georgian Chattahoochee-joki marraskuun lopussa. Ulkoilin ja patikoin syksyllä mahdollisesti enemmän kuin koko aiempana elinaikanani yhteensä, ja iso kiitos siitä kuuluu suomalaisittain aivan mahtaville säille.
Sheriffi ei ole poikkeus amerikkalaisten keskuudessa, vaan usein täällä identifioidutaan vahvasti esi-isien synnyinmaihin, ja ”Where are you from?”-kysymykseen saa hyvinkin vaihtelevan tasoisia vastauksia. Osa vastaa suomalaiseen tyyliin paikalla, jossa on viettänyt merkittävän osan lapsuuttaan, mutta osa saattaa kertoa olevansa saksalaisirlantilainen intiaani.
Tavallaan on ihailtavaa, että omista sukujuurista ollaan niin kiinnostuneita, että ylipäänsä osataan kertoa, mistä esi-isät ovat kotoisin. Toisaalta taas ärsyttää, jos joku kertoo olevansa ”ruotsalainen”, ja kun innoissaan heittää pari sanaa ruotsia, toinen on ihan pihalla, kun ruotsalainen olikin hänen isoisoäitinsä. Tapaan tottumattomana tuntuu melkein joutuneensa valehtelun kohteeksi, kun ”totuus” onkin jotain ihan muuta. Silti eniten tapa vain kummeksuttaa. Ei ikinä tulisi mieleeni kertoa, että olen savolainen sillä perusteella, että isoäitini on syntynyt siellä, kun kolme muuta isovanhempaani ovat muualta päin Suomea, enkä itse ikinä ole Savossa asunut.
No minä kyllä aina välillä vetoan hämäläissatakuntalaisiin juuriini, jos pitää puolustella ajoittain esiin pyrkivää erakkouttani ja suoranuottisuuttani. Vaikka siis olen umpihelsinkiläinen.
Joo, mutta suomalaiset vetoavat nimenomaan _juuriinsa_! Eivät nämä paikalliset puhu rooteista vaan siitä, että mitä itse ovat. Jos joku kysyy, vastaisit kuitenkin olevasi helsinkiläinen etkä hämäläissatakuntalainen. :)
Eräs asiakkaani (sveitsiläinen) tokaisi minulle kerran, että olet sellainen ’vagabond’ . Hieman se särähti, minähän olen Suomesta – mutta Thomas taisi tarkoittaa, että olen aika vapaasti muutellut ja ehkä sellainen pysyvä koti on jäänyt vain haaveeksi.
Välillä tekee mieli tehdä jekkua näille, kun aina kysyvät mistä olen kotoisin…New Hampshire – no asuimme siellä 10 vuotta !
Ja seuraavaksi sitten ’West coast of Finland’ !
Minullakin on välillä vaikeuksia muualla päin USAta matkustellessa vastata kysymykseen, ”Where are you from?” Että kysytäänkö nyt asuinpaikkaa vai ”koti”paikkaa, vastaanko Georgialla vai Suomella. Yleensä vastaan Suomella ja kirjoitan sen kotipaikaksi museoiden yms vieraskirjoihin, koska käsittääkseni yleishyödyllisille museoille yms non-profiteille tekee hyvää apurahakierroksilla esitellä, että katsokaas, täällä on käynyt näinkin monesta maasta vieraita. :)
Itsekin olen huomannut tuon ”I’m really Swedish, but no, I don’t speak Swedish and have never been to Sweden, my great grandma was from somewhere Sweden, I think” , sukunimena Johnson :-) Seuraavanlainen huvittava ”I’m from”-keskustelu kaytiin kerran fraternity juhlissa; joku paihtynyt pledge tuli aukomaan paataan minulle, kun keskustelin jonkun muun kanssa, etta ”are you trying to have an accent?”. Kylla tosiaankin, yritykseni oli kova, mutta hanta en pystynyt huijaamaan. Sanoin olevani Suomesta ja han oli hetken hiljaa ja sen jalkeen sanoi ihan vakavalla naamalla ja selkealla Boston-aksentillaan, etta ”well, I’m from England.” Pointsit hanelle!
En osaa sanoa, kuulostaako tuo bostonilainen äärettömän ärsyttävältä vai äärettömän huvittavalta. :D
Minua ei ole kukaan syyttänyt aksentin feikkaamisesta, mutta sen sijaan yllättävän usein luullaan britiksi, skotiksi, irlantilaiseksi, australialaiseksi… ja puheeni ei omasta mielestäni ole lähelläkään näitä, pikemminkin omituinen sekoitus lievää suomalaista korostusta, Bostonin murretta ja kouluenglannin vaikutusta. Yllättävän usein joku sanoo, että ”wait, I’m trying to place you”, ja sen jälkeen kaikissa veikkauksissa olettaa, että tämä olisi äidinkieleni, eikä ota huomioon, että omituinen aksenttini saattaa johtua vieraasta äidinkielestä.
Onpa omituista. Mietin, että mitähän tuossa mahtaa oikein olla takana; mikä on se syy, että ihmiset sanovat olevansa kotoisin jostain isoisoäidin synnyinsijoilta? Onko se jotenkin hienoa sanoa olevansa ruotsalainen, vai onko kivaa olla erilainen eikä joku perusamerikkalainen Michael?
Minulle tämä ”mistä olet kotoisin” -kysymys on aina ollut hirveän vaikea, kun en koe olevani mistään kotoisin. Muutimme lapsuudessani niin usein, että en koe mitään paikkaa kotipaikakseni. Tuntuu hullulta väittää syntymäpaikkakuntaa kotipaikaksi, kun sinne ei ole koskaan ollut mitään muita siteitä.
Luulen, että osalla porukasta tässä on taustalla halu brassailla eurooppalaisuudellaan, ja osa porukasta taas tapaan tottuneena ei edes ajattele tätä. Ehkä enemmän kuitenkin sitä brassailua… Kun ei olla ikinä käyty ulkomailla, niin ulkomaat kuulostavat tosi eksoottisilta.
Ehkä sinä voisitkin sanoa olevasi tuo Leenan aiemmassa kommentissa mainitsema vagabondi. :)
Mä olen pohtinut tätä ihan samaa ilmiötä (jos nyt voidaan puhua ”ilmiöstä :) ). Olen miettinyt, että ehkä se johtaa juurensa jostain syvältä historiasta ja kulttuurista….? Tännehän tuli aikoinaan paljon siirtolaisia Euroopasta. Tai sitten täällä ihmisillä on vain eri tavat määrittää, mistä on kotoisin tai missä omat juuret on. Mun taustaa on määritelty mm. aksentin tai ulkonäön perusteella. Joku on joskus perustellut, että kun ”näytät niin skandinaavilta!”. Vai niin, ehkä mä sit näytän. :)
Olisin yllättynyt, jos joku ei määrittelisi mua ulkonäön perusteella pohjoiseurooppalaiseksi (tai vähintään saksalaiseksi…), mutta niinkin on käynyt, että kun olen kertonut kotimaani, seuraavaksi kysytään, millä mantereella se sijaitsee. On tietty mahdollista, että olen valkoinen afrikkalainen tai poikkeuksellisen albiino eteläamerikkalainen, mutta kuinka todennäköistä…
Minua ottaa niin päästä se kun amerikkalaiset omivat erinäisiä kolkkia maailmasta vaikka eivät ole niissä koskaan edes käyneet! Pahimmillaan ovat tehneet sukututkimusta ja todenneet olevansa kuninkaallista (eurooppalaista) sukua… Muutamaan tällaiseen amerikkalaiseen törmäsin täällä tällä viikolla. Yhdessä lauseessa ollaan niin ylpeitä Yhdysvalloista ja seuraavassa kehutaan sillä miten ollaan itse asiassa eurooppalaisia. Siinä tuntuu jotenkin niin kuin tunkeutuisi heidän alueelleen kun sanoo ihan oikeasti ja itse asiassa olevansa Euroopasta kotoisin ja syntyjään :)
Tuo on tosiaan tosi ristiriitaista, että kuinka USA on niin paras mutta kuitenkin pitää samalla ottaa ”kunnia” muista maistakin itselleen. Tai lähinnä tosi ärsyttävää, etenkin jos sen tekee brassailevasti… mutta olen yrittänyt olla ärsyyntymättä (vaihtelevalla menestyksellä), koska en usko, että suurin osa ihmisistä sitä sillä tavalla oikeasti tarkoittaa. Tai no, mistä minä tietäisin. :)
Tunnen paljon kolmannen sukupolven siirtolaisia, meidän kirkon tätejä ja setiä, joille on todella tärkeitä muistot mummon norjan puhumisesta tai saksalaisen sen-ja-tuon perinteen noudattamisesta tai sanonnan käytöstä. Meidän kirkolla ei ole muuten kukaan tainnut kysyä, missä se Suomi on. Tämän ehkä poikkeuksellisen, ja luterilaisuuden myötä hyvin pohjoiseurooppalaisen juurtentunnustamisotannan perusteella minulla on vähän lempeämpi perspektiivi asiaan.
Mieheni on (muun muassa) neljännen polven italialainen, ja siihen liittyy lapsuusmuistoja italialaisessa keittiössä isoäidin ruokittavana. Irlantilais-saksalaistaustaisen anoppini kohdalla niinikään ruokaperinteissä juuret näkyvät ja niitä vaalitaan.
Vaikkei vanhan maailman kansallisidentiteetin ylläpito enää olekaan merkittävä identiteetin muodostaja, sukupolvien ketjussa se on silti säilynyt tärkeänä nuorillekin tiedostaa.
Analogiaa yrittääkseni, asuin kaikki Suomen-vuoteni lännessä, mutta isoäitini myötä karjalanpiirakat ovat _minun_ perinneruokaani, se on osa historiaani, enkä tarkoita sillä olla epäkunnioittava karjalaisempia ihmisiä kohtaan, saatanpa joskus huomauttaa olevani karjalaista perua. Ja jos meille tulisi lapsia ja he amerikkalaistuisivat, olisin tosi onnellinen, jos heidän lapsenlapsensa vielä kokisivat suomalaisuutta jollain lailla.
Se on sitten enää semantiikkaa, että jotkut muotoilevat sen ”I’m from”, vaikkeivat ole koskaan käyneetkään. Arkikielessä amerikkalaisten kesken se ei minun mielestäni tarkoita sen kummempaa kuin ”sukujuureni ovat”.
Kiitos tästä kommentista, en ole tullut ajatelleeksi tätä puolta asiasta, koska niin harvoin törmää mihinkään perinteeseen tai kulttuuriin juurtentunnistamisen takana. Itse olen törmännyt lähinnä pinnallisiin ”I’m one eight Swedish, one eight Irish, one fourth Cherokee and one half German” -litanioihin, jotka ilman taustoja tuntuvat helposti brassailulta – etenkin, kun ne ladotaan pöytään keskustelussa välittömästi sen jälkeen, kun olen itse kertonut olevani suomalainen, ikään kuin vedetään minun kansallisuuteni ja heidän sukujuurensa ”samalle viivalle”. Sen sijaan juurten tiedostaminen ja vaaliminen oman perheen perinteiden kautta tässä kulttuurien sulatusuunissa on pelkästään ihailtavaa.
Taitaa tosiaan reaktiot riippua ihan siitä, missä yhteyksissä näihin sukujuurilitanioihin törmää. :) Ärtymisen ymmärrän varsin hyvin kun litaniat yhdistyy tuollaiseen ymmärtämättömyyteen siitä, kuinka sinun tai minun suomalaisuus on hiukan eri juttu kuin heidän saksalaisuus.