Kaupunkipikavisiitti, osa yksi

Viime viikon keskiviikkona suuntasin töistä suoraan lentokentälle, ja parin tunnin päästä olin täällä:

Ai missä? Tunnistaisiko tästä arkkitehtuurista joku kaupungin:

…ja yhden pisteen vihje tulee tässä:

Torstain ja perjantain istuinkin sitten pitkälti neljän seinän sisässä maan alla, sillä Waterloo-aseman vieressä sijaitsevan hotellin konferenssitilat oli sijoitettu kaksi kerrosta aulasta alaspäin. Onneksi keskeisen sijainnin ansiosta pääsi turisteilemaan jo alle puolessa tunnissa, kun toisena päivänä eräs sessioista loppui etuajassa.

Näkymä hotellin ulkopuolella. Onko kahta stereotyyppisempää lontoolaista ajoneuvoa?

Hotellin vierestä löytyi Lontoon Silmä. Siis oikeasti löytyi, minä en tiedä mitään Lontoon maantiedosta mutta satuinpa huomaamaan ohikävellessä…

Tykkäsin Lontoossa suurkaupungin fiiliksestä. Siitä, kun aamulla matkasin omasta majapaikastani konferenssihotellille maanalaisella, ja asemalla järjestyksenvalvoja ystävällisesti huutelee ihmisille, että täyttäisivät koko laiturinmitan eivätkä tukkisi oviaukkoja. Siitä, että maanalaisessa sitten matkustaa koko Lontoo ja käyttäytyy kuin omassa kotonaan.

Moni nainen meikkasi metrossa, ja loput matkustajat lukivat sanomalehteä tai kirjaa – minä mukaanlukien. Jari Tervon Layla on muuten karuudessaan kaunis ja mukaansatempaavuudessaan huippuluokkaa.

Ehkä eniten kuitenkin tykkäsin siitä, että sain pitkästä aikaa olla vapautuneesti kohtelias kaikille. Luxemburgissa englantia puhuessani yritän välttää kaikenlaisten ylimääräisten sanojen käyttöä, jotta tulen helpommin ymmärretyksi, ja tämän takia kohteliaat lauserakenteet ovat lähes täysin kadonneet puheestani. Lontoossa sitten nautin, kun pääsin käyttämään kielitaitoani täydessä laajudessaan, ja tulin ymmärretyksi. Pääsin myös tulkkaamaan yhtenä iltana intialaisravintolassa belgialaiselle kollegalleni tarjoilijan puhetta, sillä intialaisaksentti taisi olla ranskanpuhujalle erityisen vaikea ymmärtää.

Varrella virran, eli Thames-joen, sijaitsee Parlamenttitalo.

Kuten arvata saattaa, en ollut ainoa kameran kanssa hilluva turisti.

Perjantaina pääsin lähtemään konferenssista jo puoli viideltä ja innosta hihkuen suuntasin British Museumiin, jossa olin viimeksi käynyt kymmenvuotiaana. Tunti ei tietenkään riittänyt mihinkään, ja päätin palata pian paremmalla ajalla, sillä nyt Lontoo on lähellä, ja British Museumin lisäksi minulla olisi toinenkin syy vierailla kaupungissa useammin: ystäväni Lisa.

Leong’s Legend: mielettömän suussasulavaa taiwanilaista ruokaa Chinatownissa. Suosittelen erityisesti dim sumeja ja possunvatsaa, ja ruokajuomaksi kylmää soijamaitoa.

Tapasin Lisan pari vuotta sitten Suomessa, kun olimme töissä samassa projektissa. Lisa viipyi Suomessa vain reilun vuoden ennen paluutaan Englantiin, mutta tuona aikana ehdimme rakentaa lumiukkoja merenjäällä, lämmittää saunaa ja katsoa linnanjuhlia. Nyt Lontoossa käydessäni Lisa vei minut Chinatowniin lempiravintolaansa ja tämän jälkeen kumkvattiteelle hyvin kiinalaiseen kakkukahvilaan, johon en olisi itse äkännyt (tai uskaltanut) astua sisään. Teen ääressä kävi ilmi, että uusintavisiittini Lontooseen täytyisi olla suht pian, jotta näkisin vielä Lisaa, sillä puolentoistavuoden etäsuhteen jälkeen suomalainen poikaystävä oli saanut tarpeekseen ja kosinut, ja tulevaisuudessa Suomi saattaa saada Lisasta pysyvän asukkaan.

Kumkvattitee oli todella hyvää, sen ääressä kerrotut jutut vielä parempia.

Uusintavisiitin ajankohdaksi kaavailimme alustavasti tammikuun alkua – tietenkin alennusmyyntien takia. Tältä reissulta tarttui mukaan koppakuoriaiskuosinen mekko Top Shopista ja kengät Irregular Choicesta. Jälkimmäinen kauppa on jo itsessään nähtävyys: toinen toistaan uskomattomampia kenkiä, joista osan haluaisin omaan eteiseeni, vaikka epäilenkin, että esimerkiksi näiden kanikenkien tai tämän kukkaloiston sopiva käyttökohde on jossain muualla kuin Luxemburgin sateisilla kaduilla.

Lauantaiaamuna ennen kukonlaulua olin jo matkalla seuraavaan kaupunkiin, josta joskus toiste.