Grand Canyonilta pääsee Nevadan suuntaan kätevästi interstate-moottoritietä pitkin, mutta me päätimme suosia vanhoja hyviä reittejä ja valitsimme sen sijaan legendaarisen Route 66:n. Samaa tietä pääsisi posottamaan Los Angelesista Chicagoon, ja legendaariseksi reitin tekee se, että se on yksi Yhdysvaltojen vanhimmista moottoriteistä, jota pitkin moni muutti länteen 1900-luvun alkupuolella.
Liikenne Route 66:n varrella oli 1920-60-luvuilla vilkasta, ja koska matkanteko oli noihin aikoihin hitaampaa, reitin varrella olevat kylät kukoistivat, kun matkalaiset pysähtyivät ostamaan bensaa ja ruokaa sekä yöpymään. Mikään hyvä ei kuitenkaaan kestä ikuisesti, ja ajamamme Arizonan pätkä Seligmanista Kingsmaniin lyheni 50 kilometrillä 70-luvulla, kun Interstate 40 rakennettiin Arizonan halki.
Oikotien valmistuminen oli kuolinisku monelle alueen yritykselle ja jopa kokonaisille kylille. Kymmenien bensa-asemien joukossa selvisi elävänä kaksi, ja reitin varrella enemmistössä taloista näytti olevan laudat ikkunoiden päällä. Reitin isoimmassa kylässä, tuhannen asukkaan Peach Springsissä, ei näkynyt yhtäkään tienvarsikahvilaa, jossa olisi tehnyt mieli pysähtyä.
Peach Springsin asukkaista suurin osa on hualapai-intiaaneja, ja kylä on heidän reservaattinsa pääkaupunki. Nykyään suurin tulonlähde intiaaneille on viereinen Grand Canyon, joka kulkee heidän reservaattinsa lävitse, ja Las Vegasista kätevin päivämatka Grand Canyoniin suuntautuukin Peach Springsiin. Viitisen vuotta sitten eräs sijoittaja päätti rakennuttaa alueelle Grand Canyon Skywalk -nimisen rakennelman, jota kautta pääsee katsomaan lasilattian läpi kohti kanjonin pohjaa, ja hualapait tarttuivatkin tarjoukseen sopien, että Skywalkin tuotot jaetaan puoliksi. Jo parin vuoden jälkeen sijoittaja ja intiaanit ajautuivat riitoihin, ja tällä hetkellä asiaa puidaan oikeudessa. Toivottavasti intiaanit näkevät rahojaan vielä joskus, sillä 40% hualapaista asuu köyhyysrajan alapuolella asuntovaunuissa ja hökkeleissä maalla, jossa ei näyttänyt mikään kasvavan.
Kiitos kuvista! Juuri viikonloppuna katsottiin jotain matkaohjelmaa, jossa seikkailtiin tuommoisilla Amerikan autioituneilla maanteillä, jotka kulkivat keskellä-ei-mitään. Minusta olisi kyllä pelottavaa (vaikka toisaalta myös kiehtovaa) ajella niillä: mitä jos bensa loppuisi tai auto hajoaisi, kännykästä loppuisi akku, eikä olisi ristinsielua missään, jne. Hui kauhistus.
Tuon takia me pidimme takakontissa myslipatukoita ja lavallista vesipulloja. Kännykästä ei tarvitsisi edes loppua akkua, sillä monissa paikoissa ei ollut kuuluvuutta. Eniten jänskäsimme etukäteen Death Valleyta, mutta siellä huoli oli turha, sillä turisteja riitti, ja löytyipä laaksosta bensa-asemakin.