Mikä meitä yhdistää

Tämä kirjoitus on minun vastaukseni toiseen ainekirjoitushaasteeseen.

Meitä erottaa tällä hetkellä 2292 kilometriä: noin 2200 kilometriä junalla Tallinnan satamaan ja siitä vielä lautalla kotiin. Niin paljon välimatkaa on minun ja valtaosan ystävistäni välillä. Se on noin 170 kertaa suomalaisen työmatkan pituus, siis yli neljän kuukauden työmatkat. Se on yhtä kuin Ruuhka-Suomesta Lappiin ja vielä takaisin. Se on melkein yhtä pitkä matka kuin maapallon ytimeen, ja kuten Jules Verneltä olemme oppineet, se on hurja matka.

Joillekin ystävyyssuhteille välimatka on liikaa. Yhteydenpito hiipuu pariksi sähköisesti vaihdetuksi lauseeksi, ja kumpikaan osapuoli ei jaksa huolehtia siitä, että nähtäisiin edes joskus. Kun käyn Suomessa, nämä ystävät tulevat mieleeni vasta siinä vaiheessa, kun heillä on jo minulle sopiville päivämäärille reissua, häitä, hautajaisia, kissanristiäisiä tai väsy. Varsinkin pitkäkestoisempien ystävyyksien kohdalla tämä harmittaa, mutta toisaalta en taida olla ainoa ulkosuomalainen, jonka kotimaan reissut ovat pää kolmantena jalkana paikasta toiseen juoksemista. Silloin haluaa kokea Suomen kesän tai talven naistenlehdistä tuttuna unelmana kaikkine kantatarellipaistoksineen, saunailtoineen meren äärellä, mummolavisiitteineen, mökkeilyineen, rauhallisine aamiaisineen terassilla, valkoisine piparikoristeltuine ja kuusentuoksuisine jouluineen sekä oman perheen kanssa että miehen sukulaisten luona – ja kaikkialla pitää ehtiä viipyä monta päivää! – ja kaiken tämän jälkeen pitäisi ehdottomasti ehtiä nähdä kaikkia kavereita, kun ketään ei ole nähnyt pitkään aikaan ja meillä on niin paljon puhuttavaa.

Kaikkea ei ehdi, eikä jaksakaan. Viime jouluna sain Suomeen päin tullessa lentokoneesta flunssan, ja pyydän anteeksi kaikilta niiltä ystäviltä, joiden kanssa olin sopinut aikaisen aamiaisen kaupungilla, kun ei mikään muu hetki päivästäni ollut vapaana, ja tulin huonosti nukutun yön jälkeen paikalle niiskuttamaan ärtyneenä. Siispä yhteydenpidon hiipuminen osaan ystävistä lienee luonnollinen seuraus välimatkasta, ja toivon vain, että jos joskus vielä asumme samalla paikkakunnalla, voimme poimia ystävyyden palaset suunnilleen siitä, mihin ne aikoinaan jätimme.

Sitten on niitä ystäviä, joihin yhdistävät siteet ovat niin vahvat, että ne voittavat välimatkan. He ovat usein niitä, joiden kanssa on ennenkin saatettu olla näkemättä vähään aikaan, eikä kertyneestä tauosta ole koskaan tarvinnut tehdä numeroa. Niitä, joille voi lähettää yksittäisen tekstarin sekalaisesta aiheesta, vaikkei oltaisi vaihdettu muuten kuulumisia puoleen vuoteen. Niitä, joille saatan viestiä Suomen päivämääräni välittömästi lentoliput varattuani, ja jotka toisaalta saattavat ottaa töistä vapaata tai raahautua lastenvaunujen kanssa toiselle puolelle kaupunkia minun takiani. Niitä, jotka laittavat minulle kutsun juhliinsa, vaikka en Suomessa olisikaan silloin, ja joiden innoittamana saatan ostaa lennot juuri siksi viikonlopuksi. Niitä, joiden kanssa jaksaa rupatella tunnin Skypessä ilman, että kummaltakaan loppuu sanottava, mutta joiden kanssa voi tavatessa vain istua hiljaa vierekkäin ja nauttia elämästä. Niihin ystäviin minua ei yhdistä yksittäinen tapahtuma, tausta tai välttämättä ystävyyden pituuskaan vaan vahva tahto kuunnella toisiamme ja välittää, mitä toiselle kuuluu.

Parasta on, kun ystävät tulevat vierailulle tänne minua katsomaan, ja pääsen esittelemään heille näennäisesti pikkuasioita: yksittäistä siltaa, työpaikan aulaa, näkymää kotini ikkunasta, tai sitä tapaa, millä moikkaan lähikaupan kassaa. Kun sitten joskus Suomessa selitän, että silloin siinä aukiolla, siinä bussissa, siinä ravintolassa tapahtui jotain minulle merkityksellistä, niin he tietävät mistä puhun ja voivat nyökytellä: niin, työpaikkasi vahtimestarin englannintaito oli tosiaan aika heikkoa, ja kyllä, sen kotiasi vastapäätä olevan toimistotalon torni oli ihan hieno. Silloin meitä yhdistää vielä yksi asia lisää: he tietävät.





12 kommenttia aiheesta “Mikä meitä yhdistää”

  1. Mä niin allekirjoitan tämän sun jutun. Valitettava tosiasia, minkä olen havainnut, on, että jos jo Suomessa ollessa yhteydenpito on alkanut hiipumaan, niin ulkomaille muuton myötä se on hävinnyt lähes kokonaan. Mutta ihanaa on, että suurin osa ystävyyssuhteista kuitenkin on niitä, mitkä on ja pysyy ja joita ei välimatka haittaa.

    Ja mitä tuohon paikasta toiseen suhaamiseen tulee, viime joululomasta oppineena (hirvee loma burn out kotiin palatessa) olen koittanut karsia ohjelmaa ja osalle olen vain ilmoittanut, että olen paikassa A ajankohtana B ja jos aikatauluun sopii, niin olisi kiva nähdä. Lisäksi olen koittanut opetella sietämään sitä, että kaikkea ei vain ole mahdollista yhden reissun aikana toteuttaa. Kohta pitääkin alkaa jo aikatauluttamaan tämän vuoden joululomaa… :)

    1. Tavallaan tuntuu ilkeältä todeta kaverille, että ”tähän aikaan sopii, ota tai jätä”, mutta toisaalta se nyt vaan on niin, että usein ulkomailta tulevalle ei sovi mikään muu aika. Vastaavasti jos joku sanoo tulevansa kylään ulkomailla asuvan luokse, niin varmaan aika moni yrittää raivata tehokkaasti kalenterinsa vapaaksi kaikesta muusta siksi ajaksi. Joustamista kumpaankin suuntaan.

  2. Mä jotenkin myös uskon, että elämässä tulee aina vastaan ihania ihmisiä, vaikka kävisikin niin, ettei ystävyyden palasia voikaan poimia siitä, mihin ne joskus kiireessä tipahtivat.

  3. Valtavan hyvin kirjoitettu! Niin hyvin, että tuli hirveä ikävä omia ystäviä, erityisesti juuri niitä, joiden kanssa voi jatkaa siitä mihin jäätiin vaikka erossaoloaikana viestejä olisi vaihdettu varsin harvaan. Paljon samanlaisia kokemuksia eikä mitään lisättävää, nyökkäilen vaan pala kurkussa. :’)

    1. Kiitos! Kiva kuulla, että samanlaisia tuntoja ja kokemuksia on muillakin! Että samassa veneessä ollaan. ;)

  4. Kiva kirjoitus ja yllättävän tuttuja ajatuksia, vaikka asun kotimaassa… Valitettavasti. Minulla 6 kk on pisin aika, jonka olen asunut poissa Suomesta. Millaistahan olisi, jos ulkomailla eläisi pidempään…?
    Tosi hienoa, että osallistuit haasteeseen!

    1. En minäkään ole tällä kertaa asunut ulkomailla kuin vasta reilun vuoden. Pidemmällä (ja pysyvämmällä) ulkomaankeikalla varmaan jossain vaiheessa välimatka ei enää olisi ongelma, kun valtaosa ystävistä ei enää olisikaan Suomessa vaan niitä, joihin on tutustunut uudessa kotimaassa. Uuden vahvan ja laajan ystäväpiirin kokoamiseen menee kuitenkin enemmän aikaa kuin mitä minulla on ollut, vaikka ystäviä olen täältäkin löytänyt.

  5. Kauniisti kirjoitettu, ihan herkistyin vaikka oonki wannabekovis. Välillä on ikävä teitä kaikkia!



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge