Tiedän, että lupasin kirjoittaa vuorista, mutta lupaukseni jälkeen Facebookissa puhkesi ulkosuomalaisten kesken kiivas väittely, jota en voi jättää kommentoimatta. Väittely koski Hesarin Washingtonin-kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken kolumnia Kun valtio on vihollinen.
Kolumnissaan Saarikoski kertoo kokemuksistaan Yhdysvaltain byrokratian rattaiden hampaissa: siitä, kuinka virastot ja tahot pompottelevat ihmistä yhdestä osoitteesta toiseen, kukaan ei ota kokonaisvastuuta ihmisen ahdingosta, puhelimiin vastaavat ihmisten sijaan robotit jotka tarjoavat vain vääriä vaihtoehtoja, ja virastoissa joutuu jonottamaan tunteja epäinhimillisissä olosuhteissa. ”Yhdysvalloissa valtio on monille vihollinen: uhkaava ja tehoton byrokratiakoneisto, joka sortaa yksilön oikeuksia. Amerikkalainen luottaa aina enemmän yksityiseen”, Saarikoski avaa amerikkalaisten sielunmaisemaa.
Omat kokemukseni Yhdysvaltain hallinnosta tukevat täysin Saarikosken maalaamaa kuvaa. Asiat hoituvat hitaasti jos hoituvat, jonotus on usein järjestetty kalseimmissa mahdollissa tiloissa, viranomaiset tuppaavat suhtautumaan väestöön nihkeästi ja tosiaan, väestö suhtautuu usein viranomaisiin vihollisina. Kaikkein eniten minua häiritsee se, että vaikka selkeitä sääntöjä olisikin (yleensä ei ole), niin jokainen virkailija onnistuu silti soveltamaan niitä vähän omalla tavallaan, ja on välillä ihan tuurista kiinni, saako asiaa hoidettua vai ei. Jos puhelimessa ei saa asiaa hoidettua ensimmäisen ihmisen kanssa, kannattaa sanoa kiitoshei ja soittaa uudestaan, jotta saa luurin päähän eri ihmisen, sillä tämän kanssa asia ei välttämättä olekaan ongelma.
Suomessa on sääntöjä on niin paljon, että niihin tuntuu välillä hukkuvan, mutta ainakin ne ovat johdonmukaisia ja niitä käsittelevät ihmiset tuntuvat osaavan asiansa. Lisäksi Suomessa joutuu harvemmin jonottamaan, koska asiat hoituvat netissäkin, mutta jos joutuu, niin verotoimistot ja sosiaalivirastot eivät näytä vankiloilta tai mielisairaaloilta, ja niissä odotellessa saa käyttää kännyköitä tai käydä vessassa. Kaiken huipuksi leimattuja paperilappuja ei yleensä tarvitse kuskata ympäriinsä, ja tästä päästäänkin asian ytimeen: väestötietojärjestelmään ja ihmisen luottamukseen valtiota kohtaan.
Suomalaisen ja amerikkalaisen yksi olennainen ero on luottamus valtioon. Ei suomalainenkaan luota valtioon sokeasti, mutta me hyväksymme esimerkiksi sen, että tietomme löytyvät väestörekisteristä. Meistä löytyy jokaisesta iso nippu tietoja valtion tietojärjestelmistä, ja harvaa se erityisesti häiritsee. Amerikkalaisille tämä ei kävisi ollenkaan: ties mitä valtio voisi tehdä tiedolla esimerkiksi asuinpaikasta! Parempi hajauttaa tiedot ympäri eri virastoja, ja osa tiedoista on parempi olla pelkästään kotona paperilla, jota sitten voi tarvittaessa näyttää niille tahoille, jotka tietoa tarvitsevat. (Virallisesti NSA ei vakoile amerikkalaisia, mutta on tietenkin mahdollista, että heillä on paljon Suomen valtiota kattavampi käsitys omista kansalaisistaan.) Minun mielestäni kolumni toi tätä selkeää eroa Suomen ja Yhdysvaltain välillä ansiokkaasti esille esimerkin avulla.
Entä miten tämä kaikki liittyy ulkosuomalaisiin? No, Facebookissa kolumnin vastaanotto oli lähinnä tuohtunutta. Kolumnista metsästettiin asiavirheitä suurennuslasin kanssa, joku puuhasi vastinetta Hesarille, moni leimasi kolumnistin kohtaamat ongelmat yksittäistapaukseksi ja yksi totesi, että kolumnihan on ”selvä trolli”, sillä kolumnisti oli kehdannut syyllistyä kardinaalivirheeseen: hän oli maahanmuuttajana kritisoinut maata, johon nämä ulkosuomalaiset olivat muuttaneet. Kehdannut ehdottaa, että ehkä heidän taaksensa jättämässä Suomessa voisi olla joku asia paremmin kuin heidän uudessa asuinmaassaan.
Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kaksoisstandardiin mitä tulee isänmaallisuuteen ja omamaamansikka-ajatteluun: vaikka kotimaata kuinka itse kritisoisi, muilta ei kritiikkiä hyväksytä. Tämä näkyy Suomessa silloin, kun joku maahanmuuttaja uskaltaa avata suunsa kritisoidakseen jotain Suomen käytäntöä – ”painu kotiisi, jos ei Suomi miellytä” – mutta niiden ulkosuomalaisten kohdalla, jotka ovat muuttaneet johonkin toiseen maahan jäädäkseen, tämä tuntuu olevan vielä voimakkaampaa, sillä uuteen kotimaahan ei olla sattuman kaupalla synnytty, vaan se on tietoinen valinta.
On kritiikkiä ja kritiikkiä. On tarpeetonta stereotypioiden levittelyä (”amerikkalaiset aina…” ”täällä ei koskaan…”), johon yritän olla syyllistymättä vaikka varmasti joskus sitäkin harrastan, ja on tuskastunutta purnausta, kun pikku hiljaa uutuudenviehätys ulkomailla katoaa ja löytää niitä puolia, jotka joko oikeasti toimivat paremmin Suomessa tai ainakin se tuntui siltä, koska ei tunne uuden maan käytäntöjä – tätä jälkimmäistä harrastin Luxemburgissa kulttuurishokin kourissa erittäin paljon. Ja sitten on sitä rakentavaa kritiikkiä, jossa kannattaa kuunnella toisen kulttuurin edustajaa. Koska vaikka olen sitä mieltä, että Yhdysvaltoja ja Suomea ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen – ne ovat vain erilaisia – niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että yksittäisissä asioissa maita voi arvottaa. Tehokkain tapa parantaa asioita on katsoa ja kuunnella, miten ne on hoidettu jossain muualla, ja ottaa opiksi hyvistä käytännöistä. Suurin este tälle katsomiselle ja kuuntelemiselle on kritiikistä loukkaantuminen.
Kirjoituksen kuvat ovat Quandary Peakin huiputukseltamme. Kirjoitan siitä sitten seuraavassa postauksessa.
Ei ollutkaan tullut luettua tuota, kiitoksia linkista! Saa nahda miten meikalaisen kay seuraavan kerran rajan ylittaessa, koska omistan useita etunimia ja viela valiviivoilla… Ainakin aikaisemmin ovat jattaneet viivat heti kattelyssa pois ja keksineet minulle ”middle namen” yhdistelemalla nimia. Varmaan meikalaisella on ties kuinka monta aliasta siella NSAssa. Kritiikista puheenollen oman blogini luetuin teksti sattuu olemaan juuri se missa kritisoin entista ja nyt siis kait taas tulevaa asuinmaatani. Kriitiikki siis selvasti kiinnostaa :)
Minä olen tainnut täyttää toisen nimeni vuoroin first nameksi, vuoroin middle nameksi, kun en ainakaan alussa tajunnut, miten nämä menevät. Nyt olen kirjoittanut sen useammin first name -kenttään, kun olen jäänyt käsitykseen, että niin pitäisi tehdä, mutta en ole tästä yhäkään mitenkään satavarma.
Kritiikkiä on erityisen hauska lukea silloin, kun on siitä samaa mieltä. Tuo sellaista mukavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. ;)
Väestörekisteri on PARHAUTTA. Iso-Britanniassa asuneena olen täysin kyllästynyt siihen, että täytyy olla ”proof of address” jos haluaa mitään aikaiseksi. Erityisen turhauttavaa se on juuri kun on muuttanut tänne, tai jos muuttaa uuteen kaupunkiin. Tahosta riippuen ”proof of address” voi olla sähkö-, kaasu- tai vesilasku (mutta puhelinlasku ei käy), vuokrasopimus, pankin postitettu tiliote, netistä tulostettu ei käy (joskus normi kirje pankilta käy, muttei aina), UK ajokortti (siinä on osoite eli se pitää vaihtaa aina kun muuttaa) tai kirje työnanantajalta. Viimeisin on aika hassu juttu koska ei esimerkiksi pomollani ole edes tietoa missä asun, eikä HR varmaan kertoisi vaikka hän sitä kysyisi ilman painavaa syytä. Pomo voi kuitenkin allekirjoittaa tuon kirjeen jonka olen itse kyhännyt ilman mitään varsinaista tietoa.. Lappu ei myöskään saa olla vanhempi kuin 3 kk.
Osoitetodistusta tarvitaan esim kun avaa tilin pankissa, solmii vuokrasopimuksen, hakee rahoitusta/ osamaksusopimusta, avaa kuukausimaksullisen puhelinliittymän, hakee töitä, varmaan kaikkiin benefits-juttuihin ja lääkärille rekisteröityessä (lääkäriin ei pääse jos ei ole rekisteröitynyt vaikka se on ilmaista).
Syntymätodistustakin kysellään aina välillä. Osoitteenmuutosrumba on aivan hirvittävä joka kerta kun muuttaa.
Täältäkin löytyy kokemusta tuosta ”proof of addressistä”. Ensimmäisen kerran Jenkkeihin muuttaessa meinasi muodostua ongelmaksi, että kaikki utility billit olivat miehen nimellä. Tilasin sitten nettiliittymän omiin nimiini, jonka avulla sain pankkikortin, ja siitä sitten alkoi vyyhti aukeamaan. Nyt Coloradossa laitettiin utility billit yhteisiin nimiin tätä ongelmaa välttääksemme…
Sitten kun vertaa tätä rumbaa siihen yksinkertaiseen muuttoilmoituslomakkeeseen… oi autuutta! Mieluusti kerron valtiolle, missä asun, jos voin välttää tuota kaikkea sotkua. :D
Amen! Tiedät varmaan mun kantani tähän. Virastoasioinnissa ja muissa vastaavissa kaipaan Suomen järjestelmällisyyttä!
Suomessa myös todella usein virastoissa tuli tunne, että virkailijasta on jotain hyötyä minulle, ja että hän yrittää auttaa minua tässä sääntöjen suossa. Täällä ollaan monesti ystävällisiä, mutta sellainen asiakaspalveluasenne on välillä kadoksissa, että virkailija oikeasti yrittäisi edistää minun asiaani oman tonttinsa ulkopuolellakin, ja harvoin pystyy luottamaan siihen, että virkailija oikeasti osaa asiansa. ”I can’t do anything” ja muualle ohjaaminen on tuskastuttavan yleistä.
Nimenomaan. Ystavallisia kylla ollaan, mutta oikeasti ei paljon valiteta auttaa! Mun on parempi pitaa nama kommentit lyhyina tai alkaa hirvea paasaus asiasta :D
Hyvin kirjoitettu! Amerikassa ja amerikkalaisissa on paljon hyvää, ja siellä viettämäni vuodet olivat ehdottoman tärkeitä maailmankuvani laajentajia. Mutta ei se nyt missään nimessä ole kritiikin yläpuolella. Kyllä sieltä löytyisi korjattavaa vaikka kuinka.
Just näin, ja pätee kaikkiin maihin. Suomi on lempimaani maailmassa, mutta on sielläkin korjattavaa, vaikkei ehkä ihan niin paljon kuin mitä kotimaahansa tuskastuneet marisijat antavat ymmärtää.
Mielenkiintoista. Itse olen törmännyt useammin Suomea ihannoiviin ulkosuomalaisiin kuin toisin päin. (Paitsi ehkä juuri Facebookissa.) Niinpä olen ollut tilanteissa, joissa itsekin päädyn puolustelemaan USA:a asiasta tai toisesta, mutta vaikealta tuntuu kuvitellakaan tilannetta, jossa kukaan pitäisi USA:n byrokratiaa suomalaista mukavampana tai toimivampana.
Olet mielestäni asian ytimessä kuvatessasi etenkin virastojen asiakaspalvelun asennetta, asiakas”palvelija” toimii mielivaltaisesti ja pyrkii lähinnä oman vaivansa minimoimiseen, kun taas Suomessa yleensä kokee että virkailija ottaa asiakseen ratkaista eteen tuodun ongelman.
Mutta toisaalta, täkäläisen siitä-mistä-aita-matalin -asenteen ansiosta meillä on jätehuolto pyörinyt täysin maksutta jo kolme kuukautta, huolimatta useista yrityksistämme välttää vapaamatkustajuus. Universumi ottaa, universumi antaa, ajattelen nyt, jaksamatta enää välittää.
Hei mielenkiinnosta kyssäri takaisin: millä asenteella ne Suomea ihannoivat ulkosuomalaiset olivat liikkeellä? Eli olivatko jäämässä pysyvästi Yhdysvaltoihin, vai pelkästään pari vuotta käymässä? Itse näppituntumalta veikkaisin, että pysyvästi jäävät suhtautuisivat kritiikkiin paljon herkkänahkaisemmin, kun taas vain käymässä olevat mielellään vakuuttelevat itselleen, että on parempi palata kotiin.
Toivotaan, että jätehuolto toimii maksutta sitten jatkossakin. Luxemburgissa luulin vuoden ajan säästyväni sähkölaskuilta, mutta niin ne vaan lähetettiin vuoden jälkeen kaikki kerralla. Ei ollut mikään pieni lasku…
Mitä! Vuoden sähkölasku kerralla! Sietämätöntä.
Juurikin tänne pysyvästi jääneitä ja tietääkseni yleensä jo hyvän aikaa täällä asuneita ovat ihannointiin taipuvaiset.
Aamen! Hyvin kirjoitettu. Olen paasannut Suomen väestörekisteristä moneen otteeseen – en olisi ikinä arvannut, että ruisleivän ja sinapin lisäksi kaipaisin sitä näin paljon :-)
Minulla tämä kaipuu ei rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin, vaan Luxemburgissa oli täsmälleen sama fiilis. Erittäin hyvä järjestelmä siis – jos vain valtioon luottaa. Ainoa ongelma on ollut, että on pitänyt vähän säätää, kun minulta ei löydykään hienoa kultakoristeltua birth certificatea hologrammein ja oikeanmallisin leimoin, vaan pitäisi johonkin väestörekisterin printtiin luottaa. ;)
Sepä se, kun joka maassa joku asia on paremmin ja joku toinen taas huonommin, mutta välillä tuntuu, että mitään ei saisi ääneen todeta. :D Musta on ihan ok vertailla eri paikkoja ja pohtia, mikä niissä toimii tai ei toimi. Kyllä maahanmuuttajakin saa kritisoida uutta maataan, vaikka olisi sinne ihan omasta valinnastaan muuttanut. Jatkuva turhasta urputtaminen on sitten asia erikseen.
Just näin! Kokonainen maa tai yhteiskunta on niin monimutkainen asia, että länsimaiden kesken on aika vaikea laittaa maita paremmuusjärjestykseen – järjestyshän riippuisi myös arvottajan omista arvoista – mutta tällaisissa yksittäisissä jutuissa ehdottomasti vaan vertailua ja opiksi ottamista muista.
Kirjoituksesi tuki täysin sitä kuvaa, jonka olen asioista saanut matkustaessa ja jenkkien kanssa jutellessa. Olin varmasti äärimmäisen epäkohtelias, kun erään keskustelun kesken tyrskähdin nauramaan. Juttelimme eräällä matkalla jo hyvin tutuksi tulleen jenkkieläkeläispariskunnan kanssa aseista. Rouva kertoi, että kansalla on oltava lupa pitää aseita. Muutenhan valtio voisi ottaa ylivallan. Kun kansalla on aseita, he pystyvät puolustautumaan tätä vastaan. En vain voinut mitään itselleni, vaan oli pakko nauraa. Se kuulosti niin absurdilta. En voisi ikinä kuvitellakaan, että kukaan tuntemani suomalainen (tai eurooppalainen) sanoisi mitään vastaavaa. Olisi aivan kamalaa, jos pitäisi pelätä omaa valtiotaan.
Niin absurdilta kuin se kuulostaa tänä päivänä, tuohon koko ajatukseehan koko Yhdysvaltain historia perustuu, että pitää olla mahdollisuus aseelliseen kansannousuun valtiota vastaan. Ei ehkä hirveän vahvasti valtiolta, joka pitää itseään sivistyneenä ja demokraattisena, mutta tavallaan ymmärrän, että tuo mahdollisuus on niin vahvasti mukana aselainsäädännössä ja ihmisten mielissä, kun sitä on maan 250-vuotisen historian ajan toisteltu. Siitä kansannousuhistoriastahan ollaan täällä äärimmäisen ylpeitä, ja jotenkin sisällissota on unohdettu siitä välistä tässä yhteydessä.
Itseä surettaa, että niin moni amerikkalainen ei koe hallintoa pätkän vertaa omakseen. Suomessa edes suurimman osan ajasta tuntuu, että hallinto edustaa kansaa, mutta Yhdysvalloissa äänestysprosentit ovat niin naurettavan matalia ja koko kaksipuoluejärjestelmä valitsijamiesjärjestemineen niin huonosti kansaa edustava, että ymmärrän, mistä tämä fiilis kumpuaa.
Suomalaiset myös aina unohtaa jenkkeille naureskellessa, että niiden omat sisäiset aseelliset kahinat ovat vanhempaa perua kuin vuoden 1918 tapahtumat tai millä sitä nyt kuuluu poliittisen korrektisti kutsua… Valtio ei ole aina ystävä.
Toisaalta jenkeillä on ollut 50 vuotta pidempään aikaa rakentaa rauhaa kansan keskuuteen. Tuntuu, ettei tässä olla ihan onnistuttu, sillä sisällissotaa juhlistetaan ja toitotetaan edelleen, ja osalla porukasta on aiheesta vankkoja mielipiteitä suuntaan tai toiseen sekä ennakkoluuloja ”väärän puolen” edustajia kohtaan, kun taas Suomessa vuoden 1918 tapahtumat on vaiettu niin kuoliaaksi, ettei nuoremmilla sukupolvilla taida olla niistä kovinkaan vankkaa havaintoa. Varmaan meitä ”auttoi” se, ettei kenestäkään voi pelkän asuinpaikan perusteella päätellä, mitä puolta hänen sukulaisensa ovat edustaneet.
Ja en nyt tässä yhtään kannata sisällissodasta vaikeamista. Vaikeampaa se on varmasti ollut niille, jotka ovat tuolloin 1918 eläneet.
Mina myos tykkaan, etta jokaisella joka haluaa saa olla ase, muuten se menee siihen, etta vain rikollisilla on ase. Mitkaan lait ja maaraykset eivat esta rikollisia hankkimaan asetta ja jos rikollinen tietaa, etta vastapuolella ei suurella todenakoisyydella ole asetta, niin helposti siina tapauksessa kayttaa sita asetta. Taalla kunnioitetaan toisen yksityisyytta ihan eritasolla kuin suomessa ja siitakin tykkaan, kenellakaan ei ole asiaa minun kotiin tai minun pihaan ja jos joku luvattomasti pyrkii minun ”reviirilleni” saan puolustaa sita ilman pelkoa siita, etta itse joutuu ongelmiin.
Lisaksi itse pidan siitakin, ettei taalla ole vaestorekisterijarjestelmaa. Jarjeton jarjestelma, joka vien vain rahaa, no ehka siita on hyotyakin, mutta en halua ulkoistaa oman elamani vastuuta valtiolle, valtiolle joka on kasvoton.
Suomessa on viimevuosina opittu siirtamaan palveluita nettiin ja hyva niin. Valitettavasti suomessakaan ei puhelinpalvelut toimi ja virastoissakin saa jonottaa virkailijalta toiselle, lisaksi siella myos pompotellaan ihan paattomasti asiakasta. Omakohtaista kokemusta loytyy.
Lisaksi suomessakaan ne virkailijat ei aina tieda mita papereita tarvitsee ja mista niita saa. Eraankin kerran yhteen virastoon toimitin 42 paperia ja sekaan ei riittanyt ja kun kysyin, etta mita viela tarvitsette, niin virkailija luovutti ja sanoi, ettei tieda itsekkaan, ei tiennyt sen paikan pomokaan. Jotenkin paatos siitakin asiasta sitten tehtiin siina tilanteessa ja muutaman kuukauden siita taistelin ennen kuin kehtasivat myontaa tietamattomyytensa.
Taallakin olen joutunut pompottelun kohteeksi kerran ja yhden kerran virkailija on sanonut ettei tieda mita meidan pitaa tehda asian kanssa, mutta nekin lopulta selvisi yllattavan hyvin.
Vaikka kaikilla, jotka tykkäävät, ei saisi olla asetta, niin kyllä poliiseilla ja muilla lainvalvojilla silti on yleensä aseita (poikkeuksena UK, jossa moni poliisikaan ei kanna asetta). Asiahan menee juuri toiste päin, eli jos rikostilanteessa vastapuolella ei ole asetta, niin rikollinenkaan ei niin helposti käytä omaansa vaan tyytyy uhkailemaan sillä. Itse rikoksia aseettomuus tuskin vähentää, mutta rikosten seurauksena syntyneitä ruumiita kylläkin – USAn sijoittuminen tapoissa Nigerin ja Albanian tasolle kauas Länsi- ja Pohjois-Euroopan keskiarvosta ei selity pelkästään tuloerojen suuruudella. Lait ja määräykset eivät myöskään absoluuttisesti estä kenenkään aseenhankintaa, mutta kylläkin vaikeuttavat, mikä näkyy siinä, että tiukemman asesääntelyn maissa Euroopassa huomattavasti pienempi osuus rikoksista on aseistettuja kuin USA:ssa.
Suomessahan kunnioitetaan kotirauhaa hyvinkin korkealle, ja toisen ihmisen kotiin ei saa mennä kutsumatta ilman erittäin painavia syitä – esimerkiksi maksamattomat vuokrat tai möykkääminen eivät ole tällaisia. On totta, että Suomessa ei silti saa ampua ihmisiä, jotka tulevat ”reviirillesi”, mutta itse olen ”castle doctrinen” puuttumisesta vain tyytyväinen. Täällä USAssa minä esimerkiksi harkitsen kaksi kertaa ennen kuin menen pimputtelemaan tuntemattomien ovikelloja, koska moni ihminen on joutunut ammutuksi esimerkiksi kääntäessään autonsa jonkun parkkipaikalla tai erehtyessään oikeasta talosta, eikä siitä aina ole tullut ampujalle edes mitään seurauksia, koska täysin päätön ja tarpeeton ampuminen on tapahtunut hänen ”reviirillään”.
Tästä huolimatta ymmärrän sen, että Yhdysvaltain haja-asutusalueilla on monella ase kotona. Virkavallan saapuminen kun saattaa kestää pidempään, ja kotitalouksien korkean aseistautumisprosentin ansiosta myös moni taloihin murtautumisista on aseellisia, toisin kuin Suomessa. Itsekin saattaisin harkita aseen hankkimista, jos asuisin kaukana sivistyksestä. Itse kuitenkin koen oloni turvallisemmaksi yhteiskunnassa, jossa omankädenoikeuden käyttöä ei ihannoida. Aseet ovat mielestäni tarkoitettu metsästämiseen, lainvalvontaan ja sotimiseen, ei yksittäisten siviilien sooloiluun rikollisuuden (usein kuvitellun sellaisen, esim Zimmerman) kanssa.
Hyvä, jos joku jaksaa väestörekisterittömyydestä seuraavaa sekamelskaa ja paperisotaa. :) Itse olen tyytyväinen siihen, että suurin osa tästä paperisodasta on vältettävissä Suomessa. Toki Suomessakin on välillä ongelmia paperien ja virkamiesten kanssa, mutta tämän postauksen kommenteista on luettavissa, että monen mielestä siellä kuitenkin asiat sujuvat keskimäärin sujuvammin. Ja ymmärrän toki kaipuusi yksityisyyteen tässäkin tapauksessa. Itse olen valmis joustamaan yksityisyydestä tämän verran helpottaakseni elämääni.
Artikkeli ja hälinä menivät ohi työkiireiden johdosta. Se, että ihmiset matkustavat ja kokevat erilaisia maita ja kulttuureja on hieno asia – ja avaa silmät huomaamaan monenlaisia yksityiskohtia. Itselle on Suomi myös se rakkain maa ja toivottavasti siellä myös joskus asutaan. En ole asunut Suomessa melkein kahteenkymmeneen vuoteen, joten olen varmasti aika ulkona nykypäivän menosta. Monet asiat ovat niin erilaisia, että vertailu tuntuu väärältä – ja jos pitäisi valita yksi asia, joka minua huolestuttaa USA:ssa, se olisi aseet – niiden saatavuus ja yleisyys. Tuntuu, että useimmat ihmiset omistavat aseen ihan varmuuden vuoksi. Osavaltiosta riippuen asetta voi kantaa näkyvillä. Tosin viimeaikoina muutamat yritykset kuten Target ovat kieltäneet aseiden tuonnin kauppaan. Minulla on joskus ollut isän tekemä puukko autossa, moottoripyörä aikana pippurisumutin. Tuttava ehdotti myös pesäpallomailaa.
Juu, samaa mieltä, kilpavarusteluksihan tämä helposti menee: kun muilla on aseita, niin itsekin tulee fiilis, että pitäisikö sellainen olla, ja mitä enemmän aseita, sitä todennäköisempää, että joku niitä käyttää (vaikka sitten vahingossa). Eivät Suomenkaan tappotilastot ole kovinkaan kauniita, mutta Suomessa nuo tapot taitavat useammin olla känniporukoiden keskeisiä rähinöitä. Täällä on paljon korkeampi riski minun joutua satunnaisen väkivallan kohteeksi.
Mutta osittainhan tämä ase-ero liittyy siihen, että Yhdysvalloissa on kaikissa asioissa vähemmän sääntelyä ja holhousta kuin Suomessa. Aseiden kanssa sääntelyn olemattomuus ei selvästi ole lisännyt turvallisuutta, mutta monessa muussa asiassa Yhdysvaltojen sääntelyn taso saattaa olla järkevämpi. Kaikessa siis puolensa.
Mielenkiintoista, kuulostaa aika samalta kuin Turkissa, asenteet ovat ehka hieman muuttuneet viimeisen 10 v aikana mutta ei kukaan luota valtioon taallakaan kuten Suomessa. Byrokratia on vaihtelevaa, jotkut asiat toimii jopa Suomea nopeammin mutta joskus yhden ihmisen hakemukset voivat todellakin jaada jarjestelman rattaisiin, kiva virkailija auttaa, elamaansa kyllastynyt taas ei.
Muistelen, etta vuosia sitten taallakin kaytettiin tuota proof of addressia, erityisesti ulkomaalaisen kohdalla, jolla ei ollut paikallista henkilönroa, nykyisin kaytantö on muuttunut ja myös ulkomaalainen maassa pidempaan asuva, saa henkilönron. Suomesta kaipaan asioiden hoitoa netissa, taalla ollaan vasta matkalla siihen, tosin kansalaisilla on nykyisin ns. e-tili, jonka kautta voi jo hoitaa verojuttuja ja monia papereita. Jos laittaa virastoon s-postia niin sielta ei taatusti vastata ikina takaisin….
Ma koen, etta suomalaisilla (patee kylla varmaan muihinkin maihin) on jo monesti valmiit asenteet tiettyja maita kohtaan, Thaimaan lomalla seksikauppaa katsotaan lapi sormien mutta Turkkiin ja Kiinaan ei matkusteta valtion toimien takia etc. Kritiikkia saa ja pitaakin esittaa ja toisinaan ihmettelen miksi ihmisista tulee vaikkapa jonkun tietyn maan faneja? Olen asunut Turkissa 12 v., osa asioista on hyvin ja toiset taas syvalta, niin se taitaa olla joka paikassa.
Toi on mielenkiintoinen kysymys, että mistä se fanitus syntyy. Mulla on sama, että kaikissa asumissani maissa on ollut hyviä ja huonoja puolia, eikä mikään ole ollut ns. täydellinen (mutta ei erityisen huonokaan).
Nuo ennakkoluulot varmasti jylläävät kaikkien paljon esillä olevien maiden kohdalla. Yhdysvalloista monella saattaa olla käsitys, että maa on kuin Hollywood tai New York, vaikka vaihtelua maan sisällä on melkein yhtä paljon kuin Euroopassa. (No ei nyt ihan, kun samaa kieltä puhutaan, mutta melkein.) Ainoa maa, missä asuessani olen kuullut aika vähän ennakkoluuloja ihmisiltä, on Luxemburg. Johtui varmaan siitä, että harva tiesi maasta yhtään mitään. :)