ROCKIÕHTU eli veljeskansojen välisestä yhteistyöstä

Olimme lauantaina vähän myöhässä keikalta, ensimmäinen bändi oli jo aloittanut soittamaan. Ennakkolipun ansiosta nimi löytyi listasta, takki narikkaan ja kämmenselkään leima, jota saa ihmetellä seuraavat kolme päivää, kun se ei lähdekään saippualla. Vähän vitsailimme etukäteen ”lämppäristä”, mutta paikan päällä ei kehdannut pohtia, kumpi illan esiintyjistä oli pääesiintyjä ja kumpi lämppäri. Kummallakin taisi olla ihan oma fanikuntansa.

Melusina-klubille oli järjestetty pari aika kovaa esiintyjää: ensimmäisenä soittanut Vaiko Eplik & Eliit sekä heitä seurannut Ismo Alanko. Siis virolaiset olivat järjestäneet, kertoi eräs Suomi-Luxemburg-seuran aktiivi. Joku sieltä puolelta tunsi jonkun musiikkialan monitoimija-virolaisen, joka sattui työskentelemään myös suomalaisten bändien kanssa, tai jotain, ja sitä kautta oltiin saatu Alankoonkin yhteys sekä sopiva tila keikalle; kumpikaan bändi yksin kun ei olisi riittänyt vetämään salia edes puolilleen. Matkakustannuksia oli vielä jaettu tekemällä yhteistyötä Brysselin vastaavien seurojen kanssa, missä bändit olivat soittaneet yhdessä päivää aikaisemmin. Yksikään suomalainen, jolta kysyin, ei ollut koskaan kuullut Vaiko Eplikistä, eikä yksikään tuntemani virolainen ollut kuullut Alangosta, mutta sen ei annettu häiritä.

Kuunnellessamme Vaiko Eplikin keikkaa joku mies tuli kysäisemään minulta ja yhdeltä kaveriltani – jotain. Emme saaneet melun keskellä selvää, joten huusimme takaisin mitää:tä ja häh:iä. Parin yrityksen jälkeen kaveri keksi kysyä: ”Do you speak English?” ja mies hämmentyneenä kysyi, että emmekö olekaan virolaisia. Tuttu tunne: sama hämmennys oli minulla päällä keikan välispiikeistä, joissa Vaiko Eplik heitti läppää, yleisön reaktiosta päätellen selvästikin viroksi, mutta silti aivoni takanurkassa pieni ääni varoitti, että olen menettänyt kykyni ymmärtää suomea.

Roudaajien vaihtaessa lavan tarpeistoa törmäsin uudestaan virolaismieheen, joka paljastui kaverinkaveriksi. – Onko tuolla teidän muusikollanne joku bändi mukana? hän kysäisi, ja minä ja yhteinen kaverimme kohauttelimme olkiamme. Kai? Luulisi? Ei kai se yksinkään voi soittaa, vai voiko? Kai sillä aina jotain taustajoukkoja on mukana?

Varttia myöhemmin Ismo Alanko asteli lavalle ja esitti ensimmäisen biisin. Laulun lisäksi ainoa äänenlähde oli kitara, jonka kaikukoppaa hän käytti rumpuna.

En ollut ennen kuullut Alankoa livenä, mutta täytyy myöntää, että äijällä on mahtava ääni. Ei ollut taustabändille tarvetta, kun artisti säesti itseään välillä kitaralla, välillä koskettimilla.

Biisilista, jota keikka ei ihan noudattanut, koska kitarasta katkesi kesken kaiken kieli. ”Mä vaikka soitan tota pianoa välillä…”

Suomalaisyleisö oli ihan fiiliksissä, virolaiset epäilevämmän oloisia. ”Tosi hyvät lyriikat!” hehkutin kaverilleni Reginalle. ”Ömm, joo…” Regina vastasi. ”It’s, um, interesting. Ja Vaiko Eplikilläkin on muuten tosi hyvät lyriikat…”

Keikan jälkeen bongattu artisti lavan vierestä. ”Pääsiskö sun kaa kuvaan?”