Ypres eli sata vuotta vanhaa hulluutta

Bedford House Cemetary

Kuten joku saattoi uutisista bongata, ensimmäinen maailmansota alkoi sata vuotta sitten, ja itseasiassa Saksan hyökkäyksestä Luxemburgiin tulee tänään kuluneeksi päivälleen sata vuotta. Virallisesti tosin ”juhlapäivä” on huomenna, sillä osa saksalaisjoukoista hyökkäsi maahan kommunikaatiovirheestä johtuen päivän etuajassa ja perääntyi tajutessaan virheensä. Huomenna täällä on kai jotain seppeleen laskua, ja väestöhälyttimet pärähtävät tämän kunniaksi soimaan kolmen maissa. Toisin kuin Suomessa, niitä ei täällä testailla tasaisin väliajoin, joten huomisesta muistopirinästä on varoiteltu mediassa, etteivät ihmiset ryntäisi hädissään väestösuojiin.

Bedford House Cemetary

Ensimmäisen maailmansodan verisimmät taistelut sodittiin Ranskan ja Belgian rajalla. Olen aiemmin kirjoitellut täällä Ranskan Verdunista, jossa pääsee ihmettelemään hyvin säilyneitä linnoituksia. Pari kuukautta sitten taas katsastimme Iiron kanssa Belgian Ypresin ympäristöä, jossa käytiin melkein koko sodan ajan jatkuvaa asemasotaa rintamalinjalla, jota satojen tuhansien kuolleiden hinnalla siirrettiin aina muutama kilometri sinne tänne. Neljässä vuodessa uhriluku nousi melkein miljoonaan, ja se näkyy tänä päivänä sotilashautausmailla, joita on useita kymmeniä pitkin maaseutua.

Bedford House Cemetary
Näistä sotilaista joukko-osasto on tiedossa, mutta ei tarkempi henkilöllisyys.
Bedford House Cemetary
Jonkun kanukin viimeinen leposija. Tyne Cotin brittiläisen kansanyhteisön sotilashautausmaalle on haudattu melkein kymmenen tuhannen britin lisäksi vajaa tuhat kanadalaisia, reilu tuhat australialaisia, viitisensataa uusseelantilaista, vajaa sata eteläamerikkalaista, pari karibialaista, yksi ranskalainen ja neljä saksalaista.

Ensimmäisen maailmansodan aikoihin ei vielä harrastettu kovinkaan kestäviä tunnistuslaattoja. Jos laatta oli, se saattoi olla tehty vaikkapa kankaasta, ja usein niitä oli vain yksi kappale. Nykyisissä tunnistuslaatoissahan on taitekohta, josta laatta on tarkoitus puolittaa sotilaan kuollessa. Toinen kappale jonkun taskuun tiedoksi vietäväksi, että tämän niminen heppu on merkittävä kuolleiden kirjoihin, toinen kappale taas jää ruumiille merkkaamaan, kenen maallisesta tomumajasta on kyse. Ensimmäisessä maailmansodassa taas tunnistuslaatat vietiin usein taistelun melskeessä kirjanpitotarkoituksiin, jolloin ruumiita ei jälkikäteen yleensä pystytty tunnistamaan nimeltä. Joukko-osasto ja kotimaa sen sijaan selviävät uniformusta, jos sellainen on tunnistettavassa muodossa, ja siksi monessa hautakivessä ne olivat ainoat tarjolla olevat tiedot.

Bedford House Cemetary
Näitä täsmälleen samanlaisia punaisia unikkomuistoristejä oli satoja ellei jopa tuhansia eri hautausmailla.

Bedford House Cemetary

Bedford House Cemetary
Hautausmaan seinä oli täynnä joukko-osastoittain järjestettyjä nimiä, joihin ei olla osattu yhdistää ruumiita. Joku on käynyt muistamassa erästä Campbellin pojista, ja minä todellakin toivoin, etteivät nämä kaikki Campbellit ole olleet lähisukulaisia.

Eniten minua yllätti hautausmailla se, kuinka paljon siellä oli käyty muistelemassa ihmisiä. Yllättävää siksi siis, ettei kukaan tänä päivänä sotilashautausmaiden kiertokunnossa oleva taatusti voi oikeasti muistaa ketään ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta. Hautausmaan portilla oli kuitenkin kirja, josta pystyi katsomaan, minne sukulainen oli haudattu tai missä seinäplakaatissa hänen nimensä oli näkyvillä. Ihmettelin tätä hetken kunnes mietin, että jos minun isoisoisoisäni olisi haudattu Helsingin sijasta tänne, aika varmasti etsisin hänen hautansa ja saattaisin unikonkin jättää merkiksi käynnistä.

Bedford House Cemetary

Bedford House Cemetary
Tyne Cotin hautausmaan keskelle on jätetty pari pillboxia eli bunkkerimaista tuliasemaa. Nämä ovat siis juuri niitä, missä osa näistäkin kuolleista on taistellut.

Ensimmäiset alueen hautausmaat syntyivät niin, että kuolleet haudattiin niille sijoilleen, ja vasta myöhemmin ruvettiin suunnitelemaan hautamuodostelmia ja uudelleenjärjestelemään hautoja. Tyne Cotissa on yhä pari merkkiä sadan vuoden takaisista taisteluista. Paikalleen on jätetty pari pillboxia, joista yhden päälle on rakennettu ristin muotoinen muistomerkki, joka näkyy postauksen toisessa kuvassa. Sen lisäksi hautausmaan etuosassa on alue, jossa haudat ovat siinä kohti, mihin miehet ovat kuolleet, ja tämän takia hautausmaalle on haudattu myös kaksi saksalaista: Passchendaelen taisteluissa kuollut Otto Bieber sekä joku toinen, jonka ruumis löytyi samoilta kohdin. Commonwealthin hautakivissä on kaareva yläosa, mutta näiden kahden saksalaisen jaettu hautakivi on leikattu tasaiseksi.

Bedford House Cemetary
…und ein Deutscher Soldat.
Bedford House Cemetary
Alkuperäisille sijoilleen haudattujen ruumiiden alue, jonka takana näkyy kaukana nimiä täynnä oleva seinusta.

Tyne Cotin hautausmaan lisäksi pysähdyimme Langemarkin saksalaishautausmaalla, jonka fiilis oli täysin erilainen. Siinä missä Tyne Cotin hautakivet olivat vaaleita ja alue valoisa ja pitkälti puuton, Langemarkin hautakivet olivat tummanpuhuvia ja alue metsän siimeksessä. Mitä olen sotilashautausmaita täällä päin katsellut, tämä tuntuu olevan yleisempikin ero liittoutuneiden ja saksalaisten sotilashautausmaiden välillä maailmansodasta riippumatta.

Langemark War Cemetary

Langemark War Cemetary
Saksalaisia joukkohautaan haudattuja.

Langemark on alueeltaan saman kokoinen Tyne Cotin kanssa, mutta sinne on haudattu viisinkertainen määrä sotilaita. Tämä johtuu siitä, että Tyne Cotissa jokaiselle ruumille on yritetty saada oma hautakivi, kun taas Langemarkissa hautakivet ovat lähtökohtaisesti jaettuja ja alueen keskellä on noin 25 000 sotilaan joukkohauta. Tänne on myös haudattu Langemarkin taistelun uhrit. Kyseessä oli yksi Ypresin ensimmäisiä taisteluita, jossa kuoli yli kymmenkertainen määrä saksalaissotilaita britteihin verrattuna, ja jota myöhemmin kutsuttiin koulupoikien taisteluksi, sillä urbaanilegendan mukaan saksalaisjoukot olisivat koostuneet lähinnä koulupojista ja opiskelijoista. Oikeasti koulupoikia oli taistelijoista ”vain” 15%, ja syy suureen uhrimäärään taisi olla lähinnä saksalaiskenraalien huonossa taistelustrategiassa.

Langemark War Cemetary
Siinä missä britit olivat painottaneet hautakylteissä joukko-osaston nimeä, saksalaisille tärkeintä näytti olevan tieto siitä, mitä sotilas ylipäätään teki sodassa. Oliko kyseessä Wehrmann eli sotamies, Reservist, vai peräti Kriegsfreiwilliger, sotavapaaehtoinen?

Langemark War Cemetary

Langemark War Cemetary
Joukkohaudan vajaasta 25 000 ruumiista melkein 8 000 on tunnistamattomia.

Langemarkista jatkoimme matkaamme vielä Yorkshiren juoksuhaudoille. Harrastelija-arkeologit olivat löytäneet juoksuhaudat 1990-luvulla, kun ympärillä olevaa teollisuusaluetta oli meinattu laajentaa. Juoksuhaudoista oli tullut myös joukkohauta, sillä sieltä oli löytynyt kaivausten yhteydessä toista sataa ruumista. Muuten nämä jäivät pitkälti tunnistamatta – kaikista ei vuosikymmenien jälkeen saatu selville enää edes kansallisuutta – mutta eräältä ranskalaissotilaalta löytyi metallinen tunnistelaatta. Mahtoi tulla hieman puun takaa sukulaisille, missä isoisoisosetä oli viime vuosikymmenet ollut haudattuna.

Yorkshire Trench

Yorkshire Trench
Tätä puuhärveliä kutsuttiin A-tueksi, ja sellainen oli juoksuhaudan pohjalla, jotta juoksuhaudan pohjalla lilluva vesi ei kastelisi miesten saappaita ja myös, jotta itse kaivanto ei sortuisi niin helposti tykistökeskityksessä.
Yorkshire Trench
Osa juoksuhaudasta oli sortunut uudestaan restauroinnin jälkeen, joten liikkuminen oli omalla vastuulla. Iiro kävi silti kokeilemassa, kuinka kyyryssä juoksuhaudassa olisi pitänyt liikkua, ettei olisi saanut luotia päähänsä.

Jos joku tuonne päin on suuntaamassa, niin suosittelen näistä nähtävyyksistä erityisesti Tyne Cotin hautausmaan yhteydessä ollutta pientä näyttelyä. Siinä yksittäisten sotilaiden tarinoita lukiessa unohtui valokuvaaminen ihan totaalisesti. Eräältäkin sotaleskeltä oli kirjeenvaihtoa tallessa kahden vuoden ajalta, missä hän oli kysellyt eri tahoilta – sotilasviranomaisilta, Punaiselta ristiltä, kirkolta – oliko hänen kadonneeksi ilmoitetusta miehestään nyt sodan jälkeen kenelläkään mitään tietoa. Eipä ollut.

Edit: Huomasin jälkeenpäin puhuneeni alussa väärästä hautausmaasta. Sitä se blogipostausten jälkikäteen kirjoittelu teettää, ja tuolla niitä hautausmaita oli sen verran runsaasti, että ihmekös jos menevät sekaisin… Nyt Bedford House korjattu Tyne Cotiksi.

Länsirintamalla ei mitään uutta

Iiro vietti täällä viime viikon, joten vuokrasimme loppuviikosta auton ja lähdimme kiertelemään lähiseutuja.

Road to Verdun

Tie siitä leveämmästä päästä, kun pyytää GPS:ää laskemaan reitin nopeuden sijasta suoruuden perusteella

Verdun City Gate

Kaupungin portilla liehui maan lipun lisäksi EU:n lippu – yllättävän yleinen tapa täällä päin

Kohteenamme oli Verdun, parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Pohjois-Ranskan Lorrainessa, lähellä Luxemburgin rajaa. Emme kuitenkaan jääneet Verduniin huomattuamme turisti-infon olevan lounastauolla (kello 12-14:30, no jo on lounastauko!) ja jatkoimme sen sijaan matkaamme rapsipeltojen lomassa.

Road to Verdun

Varasimme Europcarista Audi A1:n, mutta kun ne olivat loppu, antoi vuokraamo tilalle Audi A6:n. Jos tämä tieto kertoo sinulle yhtä paljon kuin minulle viikko sitten, tarkennettakoon, että saimme minikirppuauton sijaan farmarilaivan, jonka ohjauspaneelin nappulamäärä saisi liikennelentokoneen kateelliseksi.

Flags at Fort Douaumont of Verdun

Ranskan ja EU:n lipun lisäksi myös Saksan lippu. Olemme siis perillä!

Karvan verran vajaa 100 vuotta sitten Verdunissa käytiin yksi ensimmäisen maailmansodan verisimmistä taisteluista, jonka jäljet linnoituksineen, juoksuhautoineen, sirpalekuoppineen ja kylänraunioineen ovat yhä nähtävissä vaikuttavan muistomerkkikavalkadin kera. Me aloitimme kierroksemme astumalla sisään Douaumonttiin, Verdunin sotilaslinnakkeista suurimpaan.

Fort Douaumont

Sinne vaan saksalaisten ja ranskalaisten turistien perässä. Lipunmyynti kysyi kansallisuutta tilastojaan varten, ja sivusilmällä stalkkasin, että olimme iltapäivällä päivän ensimmäiset suomalaiset.

Fort Douaumont Sleeping Quarters

Yhdessä noin 160cm leveässä kerrossängyssä nukkui yhteensä kahdeksan miestä

Ranskalaiset aloittivat Douaumontin rakentamisen 1800-luvun loppupuolella rakentamalla valtavan holvikaarilinnoituksen. Parissakymmenessä vuodessa tykit ehtivät kehittyä, joten 1900-luvun alkupuolella bunkkerointia paranneltiin läästimällä pintaan pari metriä sementtiä. Tämäkään ei riittänyt pitämään sodanjohdon uskoa linnoitusten tarpeellisuuteen yllä, joten kun 1915 miehistä oli huutava pula rintamalla, Douaumontin henkilöstö pariakymmentä vanhempaa reserviläistä lukuunottamatta lähetettiin muihin tehtäviin.

Fort Douaumont

Tässä kohtaa saksalaiset näkivät tilaisuutensa tulleen, ja helmikuussa 1916 alle sadan hengen sniikkausryhmä valtasi yön pimeydessä Douaumontin ranskalaisilta. Asemasodaksi jämähtäneessä pattitilanteessa saksalainen lehdistö näki tämän valtavana propagandavoittona. Ranskalaiset menivät shokkiin, ja shokista selvittyään totesivat, että Douaumont oli saatava takaisin hinnalla millä hyvänsä.

fort Douaumont

Alunperin linnakkeessa oli vessoissa väliseinät ja jopa pöntöntapaiset, mutta ne eivät kestäneet taisteluita, joten loppuvuodesta tarpeet tehtiin ämpäreihin

Verduniin lähetettiin satoja tuhansia miehiä. Kaupungin ympäristössä käytiin jatkuvaa taistelua yhteensä kymmenen kuukauden ajan, ja taisteluiden melskeessä tuhoutui vajaa kymmenen kylää. Verduniin johti Ranskan puolelta yksi heppoinen rautatie ja yksi heppoinen hiekkatie, joista ensimmäisestä ovelalla logistiikkasuunnittelulla saatiin irti kaikki tehot ja jälkimmäisen varrelle lähetettiin miehiä lapioimaan tielle lisää soraa kellon ympäri. Verduniin johti solien läpi jatkuva rekka-, auto-, hevoskärry- ja muulijono.

Turret Machinery in Fort Douaumont

Douaumontin päätykkitornin sisällä oleva mekanismi nosti tonneja painavaa tornia ylös alas

Fort Douaumont's Main Turret

Tykkitorni ulkoa päin

Koska Verdun nähtiin pahimpana mahdollisimpana sijoituspaikkana, ranskalaiset kehittivät rotaatiojärjestelmän: yksi joukkue joutui olemaan etulinjassa korkeintaan kolme viikkoa putkeen, jonka jälkeen joukkue lähetettäisiin muualle Ranskaan ja palaisi vasta merkittävästi myöhemmin. Etuajassa pois pääsisi, jos joukkueesta kaatuisi kolmasosa ennen kolmen viikon määräaikaa. Rotaation ansiosta sodan aikana 70% ranskalaissotilaista taisteli jossain vaiheessa Verdunissa. Saksalaisilla ei vastaavaa rotaatiojärjestelmää ollut, ja heille Verduniin joutuminen merkitsi usein kuolemantuomiota.

fort douaumont

Saksalaiset ehtivät pitää Douaumontia vallassaan melkein puoli vuotta, ja näköjään joskus oli myös tylsää

Fort Douaumont

Sotaa käytiin jatkuvasti juoksuhaudoissa Verdunista koilliseen, mutta ranskalaiset eivät unohtaneet Douaumontia missään vaiheessa. Linnakkeen menetettyään he parhaansa mukaan hidastivat saksalaisten etenemistä – missä rytäkässä eräs kapteeni Charles de Gaulle haavoittui ja jäi sotavangiksi – ja lopulta pysäyttivät etenemisen. Kevään mittaan linnaketta moukaroitiin milloin milläkin kymmenien senttien ammuksilla, ja aina välillä joku hyvin tähdätty pommi rysähti linnakkeen katosta läpi. Rytäkässä kuoli melkoinen määrä haavoittuneita, sillä saksalaiset käyttivät Douaumontia kenttäsairaalana. Saksalaisten Douaumontin herruus päättyi lokakuussa 1916, kun Ranskan marokkolaisjoukot valtasivat linnakkeen intensiivisen tykistökeskityksen jälkeen. Tätä ennen linnaketta oli yritetty vallata jo moneen otteeseen, mutta epäonnistuneista hyökkäykistä oli jäänyt käteen vain kymmenisentuhatta ranskalaisruumista.

Fort Douaumont Generator Room

Douaumont oli edistyksellisenä linnakkeena sähköistetty, ja generaattorihuoneessa oli tilaa usealle genikselle. Katosta roikkuvat tippukivet ovat kalkkia, joka yhä tihkuu kivien läpi.

Yksi Douaumontin surullisemmista tragedioista sattui toukokuussa: nälkäiset saksalaissotilaat yrittivät lämmittää ruokaansa liekinheittimistä otetulla polttoaineella, mutta liekinheitinaine osoittautui vähän turhankin tulenaraksi. Murphyn lain hengessä keittiöön oli varastoitu väliaikaisesti tykinammuksia, jotka sitten räjähtivät, ja tulipalossa kuoli vajaa 700 saksalaista, mikä ei Verdunin mittakaavassa kuitenkaan ollut niin erityisen paljon, sillä saman verran sotilaita kuoli taistelukentillä 7 tunnissa.

Fort Douaumont

Kuolleille saksalaisille pystytetty pyhättö

Fort Douaumont in Verdun

Vajaan kahden tunnin maanalaisen kierroksen jälkeen jopa tihkusateinen kolea sää oli Tosi Kiva.

Jännää Verdunissa oli, että opastuksissa ensimmäinen maailmansota kytkettiin vahvasti vuoteen 1870: silloinhan saksalaiset olivat vallanneet Alsacen ja osan Lorrainesta, ja ensimmäisessä maailmansodassa Ranska vain otti takaisin miehitetyt alueensa. Saksalaisilta jos olisi kysynyt, he olisivat saattaneet sanoa jotain 1600-luvusta ja Pyhästä Rooman valtakunnasta, mutta jostakin se ajanlasku kai pitää aina aloittaa. Muuten opastukset olivat kunnioitettavan tasapuolisia ja ylipäätään kunnioittavia, ja empatiaa jaettiin auliisti kaikkiin suuntiin.

verdunjuoksuhauta

Näitä riitti pitkin metsiä

verdunjuoksuhauta2

Juoksuhautojen kannatustolpat olivat rautatangoilla vahvistettua betonia

Kymmenen kuukauden aikana Verdunissa ehdittiin myllätä maasto niin totaalisesti, että sitä kutsuttiin sodan jälkeen nimellä zone rouge, punainen alue, joka oli niin saastunut myrkyistä, ammuksista ja ruumiista, ettei siinä sallittu rakentamista tai pelloksi pistämistä pitkään pitkään aikaan, ja osa zone rouge -rajoituksista on voimassa vielä tänäkin päivänä. Verdunin alueella ajaessa metsissä ei näkynyt tasaista maata, vaan maasto koostui kranaattikuopista kuoppien jälkeen, juoksuhautoja siellä täällä. Verdunin kranaattikuopat tulivat kuuluisaksi jo sodan aikana, sillä taistelukenttä täyttyi vähitellen mutamäärästä, jolle pahimmatkin suomalaisfestarit kalpenevat, ja sotilaita hukkui mutakuoppiin, jotka imivät juoksuhiekan tavoin sisäänsä.

Red is dead

Kuoppaista maastoa Verdunissa. [kuva: Éole Wind]

Verdunin luontoa

Ja mikä se taisteluiden hinta sitten lopulta oli? Jotain ehkä kertoo se, että ranskaksi taistelu tunnetaan nimellä Meuse Mill, lihamylly. Tarkkaa tietoa kuolleiden määrästä ei ole, mutta eri arviot sijoittavat sen johonkin välille 600 000 – 900 000 kuollutta, tasaisesti kumpaakin osapuolta. Moni ruumis jäi taistelun melskeessä tunnistamatta, ja Douaumontin linnakkeen lähelle on rakennettu ossuaario, jonka kellariin on talletettu 130 000 tuntemattoman sotilaan luut.

Douaumont Ossuary

Mahtipontinen ossuaarirakennus

Douaumont Ossuary

Sisällä oli ranskalaissotilaiden nimien lisäksi kuvia heistä, jotka olivat selvinneet Verdunista

Ossuaarin ulkopuolella olevalla sotilashautausmaallakaan ei ihan kaikkia haudattuja tunneta. Tässä haudassa lepää herra Blanchetin lisäksi pari tuntematonta, jotka kuolivat Ranskan puolesta, morts pour La France.

Koko tuntemattoman sotilaan idea sai alkunsa muuten ensimmäisestä maailmansodasta, kun sodan päätyttyä eräs herra Maginot valitsi Verdunin tuhansien tuntemattomien ruumiiden joukosta yhden, joka haudattiin Pariisin Arc de Triomphen alle. Ideana oli, että sadat tuhannet ranskalaisperheet, joiden poikien ja miesten ruumiit olivat teillä tietämättömillä, voisivat haudalla käydessään ajatella, että ehkä heidän rakkaansa lepäsi juuri tässä haudassa. Todellisuudessa lepopaikka saattaa yhä olla Verdunin metsissä, sillä sadan vuoden takaisia jäännöksiä löytyy jatkuvasti lisää.

Douaumont Ossuary Graves in Verdun

Sodassa ranskalaisten puolella taistelleet marokkolaiset, tunisialaiset ynnä muut muslimit olivat saaneet sotilashautausmaalla oman uskontonsa mukaiset hautakivet

Douaumont Ossuary in Verdun

Siis ihanko oikeasti joku maapläntti oli tämän arvoista?

Huh. Ensi kerralla sitten jotain vähän vähemmän masentavaa kerrottavaa.