Kuinka vaikeaa on saada lammaskarsinan hakaa auki? Suhteellisen, jos minun ja systerini Lotan taitoihin on luottamista, mutta onnistuimme silti, ja lähdimme talsimaan ruohoniityn halki kohti kauempana siintäviä kumpuja. Aurinko möllötti horisontissa ohuen pilvivaipan takana ja viileä tuuli sai Lotan vetämään päälleen villapipon ja -hanskat. Lampaita ei näkynyt tällä puolen aitaa, mutta pari juottokaukaloa osui matkan varrelle. Hetken rivakan talsimisen jälkeen saavutimme kummut, joihin jokin kivikautinen heimo viitisen tuhatta vuotta sitten hautasi miespuolisia jäseniään. Naisten ruumiita ei kummuista ole löytynyt kuin muutama hassu; ehkä ne poltettiin, tai jätettiin metsään mätänemään? Tuolloin heimot olivat niin liikkuvaisia ja populaa sen verran vähän, että tautien takia tuskin tarvitsi ruumiita haudata.
Siinä me sitten seisoimme keskellä englantilaista peltomaisemaa parin kummun vieressä ihmettelemässä, ja ihmettelin samalla, miten oikeastaan olin päätynyt tänne. Yllättävän helppoa oli lopulta päästä tänne kotoa Luxemburgista: lyhyt taksimatka lentokentälle, vain reilun tunnin lento, siitä sitten metrolla toiselle puolelle kaupunkia ja auto alle. Kun asiaa ajattelee tältä kantilta, maailma tuntuu todella pieneltä. Toisaalta elämässä on vain rajattu määrä mahdollisuuksia matkustaa, rajattu määrä vapaapäiviä ja viikonloppuja. Aika ei voi mitenkään riittää kaikkeen, bucket listien läpikoluamiseen voi hyvin upottaa useamman elämän, maailma on aivan valtava, ja kuitenkin juuri tämän lauantain, joka ei koskaan toistu, olin päättänyt viettää kävellen pitkin englantilaista peltoa. Onko tämä järkevää ajankäyttöä?
Todellakin on, totesin, kun kävelin Lotan perässä pitkin ojaa, jonka joku oli kuopsuttanut maisemaan pelkkä peuransarvi työkalunaan noin 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Jo ne hautakummut ja ojat saivat pienen arkeologin sisälläni hykertelemään innostuksesta, mutta reittipäätökseen saattoi vaikuttaa, että sain ruksittua yhden maailmanperintökohteen lisää listaltani pois. Stonehengestä joskus toiste lisää.
Toissa viikonloppu kului siis Englannissa. Lensin itse työn puitteissa paikalle jo torstaina, ja perjantaina töiden jälkeen Lotta lennähti Suomesta mukaan. Parhaat fish & chipsit löytyivät Oxford Circlen lähettyviltä Golden Union Fish Barista, mutta kovinkaan pitkään emme perjantaina valvoneet, koska lauantaina piti herätä aikaisin ehtiäksemme kiertämään Windsorin linnaa. Siitä sitten nappasimme auton alle, ja Lotta sai totutella vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, vasemmanpuoleiseen vaihdekeppiin ja myötäpäivään kiertäviin liikenneympyröihin. Stonehengestä jatkoimme matkaamme Bathiin, jossa olimme vasta illan pimennettyä, joten toistimme taas aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen aamuherätyksen ja kiersimme aamulla auringonpaisteessa kylpevää kylpyläkaupunkia.
Bathin keskusta sunnuntaina vähän ennen yhdeksää aamulla
Samaa keskusta-aluetta klo 11 maissa
Bathin päänähtävyys oli harvinaisen hyvin säilynyt roomalainen kylpylä ja sen yhteydessä ollut erinomainen museo, joka esitteli elävästi kaupunkilaiselämää parituhatta vuotta sitten. Nykypäivän Bathin kaupunkilaiselämä vaikutti sekin syvemmän tutustumisen arvoiselta: paljon putiikkeja, kahviloita ja pubeja kävelykatujen varrella vieri vieren beigen värisissä kivitaloissa. Tuli tunne, että täällä voisi hyvin viettää kokonaisen viikonlopun maleksien pitkin kujia ja ihastellen kauniita taloja.
Etualalla roomalaisen kylpylän roomalaispatsas, joka tosin tehtiin vasta, kun kylpylä löydettiin uudelleen 1700-luvulla. Taka-alalla goottilaisluostari.
Bathin vanhin pubi, vuodesta 1713
Yrjöjen aikakauden arkkitehtuuria suuren liikenneympyrän laidalla
Royal Crescent, puolikaaren muotoinen pitkä rivitalo Bathissa, rakennettu 1760-luvulla
Nyt ei aikaa jäänyt maleksimiseen. Onneksi olin varannut Lontooseen ”pari tuntia hengailuaikaa”, koska johonkin kummasti se aika sitten hävisi, ja auton palautettuamme sain juosta kieli vyön alla pitkin metropysäkkien käytäviä ehtiäkseni koneeseen. Olin lopulta kentällä noin puoli tuntia ennen koneen lähtöä – parinkin täysin nappiin menneen metrovaihdon ansiosta – ja onneksi kyseessä oli pienenpieni Cityn kenttä, jossa ehdin turvan ja tarkastuksien lävitse portille vielä sen vilkuttaessa Final Callia. Tällä lentämisen määrällä ja aikataulussa pysymisen taidolla lienee pieni ihme, että olen myöhästynyt lennolta vain kerran.