Brú na Bóinne – pyramidejakin vanhempi hautakammio Irlannissa

Sade piiskaa vasten kasvoja, pari tuntia aiemmin ostettu sateenvarjo on jo puoliksi hajalla ja tennarini ovat läpimärät. Brú na Bóinnen hauta-alueella on juuri niin sateista kuin Irlannista kuvittelisi. Sisälle Newgrangen hautaan mahtuu vain puolet ryhmästä kerrallaan, ja kun opas kysyy, ketkä haluaisivat mennä sisään ensimmäisessä ryhmässä, reagoin salamaakin nopeammin. Kyllä, pois tästä sateesta!

Brú na Bóinne - Newgrange sisäänkäynti
Newgrangen hautaan piti entisaikaan kiivetä sisään koristellun kiven ylitse, mutta nyt kiveä oli siirretty sen verran, että sen pystyi kiertämään.

Haudan sisällä käytävä kapeni kapenemistaan ja jouduin pian kyyristelemään päästäkseni liikkumaan kivien alla eteenpäin. Minulla on lievä ahtaan paikan kammo, joten jännitin etukäteen tätä osuutta vierailusta, mutta kapea käytävä ei lopulta ollutkaan ahdistava, koska sen yllä kulki toinen kapeampi käytävä, johon katto aukesi vähän väliä, ja jonka merkitys selvisi myöhemmin. Opas oli pyytänyt jo ulkopuolella kaikkia laittamaan kamerat laukkuun, jotta ne eivät kolhisi tuhansia vuosia vanhoja seiniä, ja myös koska Newgrangen sisällä oli kuvaaminen kielletty.

Perillä kammiossa yritimme ahtautua toistemme ohitse tutkimaan kolmea alkovia, jotka yhdessä sisääntulokäytävän kanssa muodostivat ristin. ”Ei mitään tekemistä kristinuskon kanssa”, opas totesi ja selvensi, että risti on ollut käytössä symbolina jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Kaikissa kolmessa alkovissa oli seinillä geometrisiä kaiverrettuja kuvioita – parissa myös 1800-luvun turistien jättämiä terveisiä mallia ”John Smith kävi täällä, kesäkuu 1876” – ja yhdessä oli laakea maljan muotoinen kivi. Hautaa kutsutaan haudaksi, koska aiemmin jokaisessa alkovissa oli samanlainen kivi, jonka päältä arkeologit löysivät ihmisten poltettuja jäänteitä. Kuitenkin todennäköisemmin Newgrangea käytettiin monipuolisesti uskonnollisiin riitteihin; kyllähän kirkkoihinkin on haudattu ihmisiä, vaikka niitä käytetään paljon muuhunkin. Newgrangen todellinen käyttötarkoitus jää kuitenkin arvailun asteelle, sillä kirjoitettua perintöä ei tuolloin vielä ollut Irlannissa.

Oli Newgrangen käyttö mikä tahansa, talvipäivänseisauksena täällä varmasti kuhisi. Tuolloin aamuaurinko säteilee haudan sisälle 19 metriä pitkää käytävää pitkin 17 minuutin ajan ja valaisee perimmän alkovin takaseinän kuviot. Huhtikuussa kammioon ei taatusti päässyt pienintäkään valonsädettä, ja opas demonstroi tätä sammuttamalla valot. Ne parikymmentä sekuntia täydellistä pimeyttä tuntuivat tooodeellla pitkiltä… kunnes sitten opas alkoi pikkuhiljaa valaisemaan kammiota nousevan auringon suuntaisesti sijoitetulla lampulla, joka loi kellertävän valonsäteen lattian poikki.

Maagista. Ja vähän aavemaista. Oli ihan kiva päästä ulos.

Brú na Bóinne ulkopuolelta
…vai oliko sittenkään kiva? Sateenvarjo oli yhä rikki ja läpimärät turistit kerääntyivät kyhjöttämään tuulensuojaan kivipaasien taakse.

Brú na Bóinnen alueen haudat rakensivat kivikautiset irlantilaiset noin 5000 vuotta sitten, mikä tekee siitä yhden vanhimmista ihmisen rakentamista yhä pystyssä olevista rakennelmista. Vertailun vuoksi Stonehenge on reilut 4000 vuotta vanha ja Gizan pyramidit noin 4500 vuotta vanhoja – kaikki ihan käsittämättömiä lukuja. Vielä käsittämättömämmäksi Brú na Bóinnen haudat tekee se, miten ne rakennettiin. Kivikaudella ei ollut erityisen kehittyneitä rakennusmetodeita: monta tonnia painavat kivet raahattiin paikalle käsivoimin, ne aseteltiin jollain ilveellä juuri sopivasti vinoon että sadevesi ei koskaan pääsisi hautakammioon, enkä nyt edes aloita siitä, miten valtava hautakammio tai hieman nouseva käytävä oli saatu juuri sopivaan kulmaan talvipäivänseisauksen aamuauringon kanssa.

Brú na Bóinne - Newgrangen kivi
Kuvasta huomaa, että paikalla vähän satoi.

Sillä aikaa kun jälkimmäinen puolikas ryhmästämme vieraili haudassa sisällä, minä kiersin paikan ympäri ihmetellen geometrisiä kuvioita, joita oli kaiverrettu kiviin sinne tänne. Näiden merkitys on hukkunut aikojen saatossa, mutta kivet itsessään olivat hienoja, ja Brú na Bóinnen käytävähaudat ovat eniten koristeltuja koko Länsi-Euroopassa. Kun hauta ”löydettiin” uudestaan 1600-luvulla, kivet eivät olleet näin hienosti aseteltuja, vaan ulkopuolen rakensivat arkeologit 1960-luvulla, jotka löydettyjen kivien perusteella laativat parhaimman arvauksensa siitä, miltä hauta joskus aikoinaan oli näyttänyt.

Brú na Bóinne Newgrange pienoismalli
Ehkäpä tältä Newgrange näytti viisi tuhatta vuotta sitten?

Tämän kokoinen kukkulahan ei mihinkään ikinä kadonnut, mutta aikojen saatossa sen merkitys hautana tai rituaalipaikkana unohtui ja se sai mystisiä, toisenlaisia merkityksiä. Roomalaisten aikoihin ajateltiin, että haudat olivat Irlannin jumalten kotipaikka, ja alueelta on löytynyt roomalaiskolikoita, joita pyhiinvaeltajat ovat tuoneet mukanaan. Koko alue on saanut nimensä irlantilaisen Dagda-jumalan rakastajattaren, Bóinn-jumalan mukaan, joka hallitsi hautojen vierestä soljuvaa Boyne-jokea. Pitkään irlantilaiset pitivät aluetta pyhänä eivätkä halunneet koskea hautoihin, jotta eivät suututtaisi jumalia, mutta vuonna 1699 paikallinen maanomistaja Charles Campbell käski työläistensä kaivamaan haudan sivua, jotta hän saisi siitä kiviä käyttöönsä. Sisäänkäynnin löydyttyä työläiset kaikkosivat, mutta Campbell jatkoi yksin kaivuutöitä, pääsi sisälle kammioon, ja loppu onkin sitten arkeologista historiaa.

Brú na Bóinne museo
Brú na Bóinnen visitor centerin museossa oli laaja ja kiinnostava näyttely. En tiedä, mikä kuvan esine oli, eikä välttämättä tiedä kukaan, mutta kaksimieliset aivoni tietävät kyllä, miltä se näyttää…
Brú na Bóinne - Knowth
Newgrange on Brú na Bóinnen ainoa hauta, johon pääsee sisään, mutta pari muutakin on säilynyt. Tässä kaukana Knowth sekä pari pienempää hautaa.

Newgrangen hautaan sisälle mahtuu kerrallaan vain 10 ihmistä, joten talvipäivänseisauksen valoihmettä ei kovinkaan moni pääse seuraamaan. Joka vuosi kuitenkin 50 onnellista voittaa avec-kutsun, jotka jaetaan 16.-26.12. aamuille, sillä valoilmiö näkyy haaleampana myös viitenä talvipäivänseisausta ympäröivänä päivänä. Jos näkyy. Jos sää on kuten meillä oli, niin sitten ihmetellään parikymmentä minuuttia pilkkopimeää. Loton voittaja voi todellakin tuntea olonsa lottovoittajaksi, koska kutsulottoon osallistuu joka vuosi noin 30 000 ihmistä. Olisin itsekin osallistunut, jos olisin pitänyt mahdollisena matkaa Irlantiin ensi joulukuussa, mutta nyt jäi väliin.

Brú na Bóinne Newgrange talvipäivänseisauksen lotto
Kiinnostaako päästä Newgrangeen talvipäivänseisauksena? Niin kiinnostaa aika monta muutakin…

Miten päästä Brú na Bóinneen?

Hautaan pääsee vain rajoitettu määrä vierailijoita päivässä, joten omalla autolla liikkuessa kannattaa tähdätä visitor centerille mahdollisimman aikaisin. Julkisilla Dublinista paikalle pääsee vain yhdellä hyvin pitkällä yhteydellä, joten itse kävin paikalla Mary Gibbonsin ohjatulla kierroksella, mikä oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Kierrosaikataulu oli näin taattu, ja Mary selosti koko matkan ajan Irlannin historiaa tuhansien vuosien ajalta kiinnostavasti ja kuivalla huumorilla höystettynä. Newgrangen lisäksi kierrokseen kuului Taran kukkulat, mistä lisää myöhemmässä postauksessa! Maryn kierrokset täyttyvät kesäisin, joten varaus kannattaa tehdä kuumimpaan turistiaikaan ainakin viikkoa etukäteen.

Rain at Newgrange, Brú na Bóinne
Terkut Irlannista läpimärältä bloggaajalta!

Eksistentialistista pohdintaa Englannissa

Kuinka vaikeaa on saada lammaskarsinan hakaa auki? Suhteellisen, jos minun ja systerini Lotan taitoihin on luottamista, mutta onnistuimme silti, ja lähdimme talsimaan ruohoniityn halki kohti kauempana siintäviä kumpuja. Aurinko möllötti horisontissa ohuen pilvivaipan takana ja viileä tuuli sai Lotan vetämään päälleen villapipon ja -hanskat. Lampaita ei näkynyt tällä puolen aitaa, mutta pari juottokaukaloa osui matkan varrelle. Hetken rivakan talsimisen jälkeen saavutimme kummut, joihin jokin kivikautinen heimo viitisen tuhatta vuotta sitten hautasi miespuolisia jäseniään. Naisten ruumiita ei kummuista ole löytynyt kuin muutama hassu; ehkä ne poltettiin, tai jätettiin metsään mätänemään? Tuolloin heimot olivat niin liikkuvaisia ja populaa sen verran vähän, että tautien takia tuskin tarvitsi ruumiita haudata.

Siinä me sitten seisoimme keskellä englantilaista peltomaisemaa parin kummun vieressä ihmettelemässä, ja ihmettelin samalla, miten oikeastaan olin päätynyt tänne. Yllättävän helppoa oli lopulta päästä tänne kotoa Luxemburgista: lyhyt taksimatka lentokentälle, vain reilun tunnin lento, siitä sitten metrolla toiselle puolelle kaupunkia ja auto alle. Kun asiaa ajattelee tältä kantilta, maailma tuntuu todella pieneltä. Toisaalta elämässä on vain rajattu määrä mahdollisuuksia matkustaa, rajattu määrä vapaapäiviä ja viikonloppuja. Aika ei voi mitenkään riittää kaikkeen, bucket listien läpikoluamiseen voi hyvin upottaa useamman elämän, maailma on aivan valtava, ja kuitenkin juuri tämän lauantain, joka ei koskaan toistu, olin päättänyt viettää kävellen pitkin englantilaista peltoa. Onko tämä järkevää ajankäyttöä?

Todellakin on, totesin, kun kävelin Lotan perässä pitkin ojaa, jonka joku oli kuopsuttanut maisemaan pelkkä peuransarvi työkalunaan noin 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Lotta at Stonehenge

Stonehenge

Jo ne hautakummut ja ojat saivat pienen arkeologin sisälläni hykertelemään innostuksesta, mutta reittipäätökseen saattoi vaikuttaa, että sain ruksittua yhden maailmanperintökohteen lisää listaltani pois. Stonehengestä joskus toiste lisää.

Toissa viikonloppu kului siis Englannissa. Lensin itse työn puitteissa paikalle jo torstaina, ja perjantaina töiden jälkeen Lotta lennähti Suomesta mukaan. Parhaat fish & chipsit löytyivät Oxford Circlen lähettyviltä Golden Union Fish Barista, mutta kovinkaan pitkään emme perjantaina valvoneet, koska lauantaina piti herätä aikaisin ehtiäksemme kiertämään Windsorin linnaa. Siitä sitten nappasimme auton alle, ja Lotta sai totutella vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, vasemmanpuoleiseen vaihdekeppiin ja myötäpäivään kiertäviin liikenneympyröihin. Stonehengestä jatkoimme matkaamme Bathiin, jossa olimme vasta illan pimennettyä, joten toistimme taas aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen aamuherätyksen ja kiersimme aamulla auringonpaisteessa kylpevää kylpyläkaupunkia.

View of Bath

Bathin keskusta sunnuntaina vähän ennen yhdeksää aamulla

Bath City Center

Samaa keskusta-aluetta klo 11 maissa

Bathin päänähtävyys oli harvinaisen hyvin säilynyt roomalainen kylpylä ja sen yhteydessä ollut erinomainen museo, joka esitteli elävästi kaupunkilaiselämää parituhatta vuotta sitten. Nykypäivän Bathin kaupunkilaiselämä vaikutti sekin syvemmän tutustumisen arvoiselta: paljon putiikkeja, kahviloita ja pubeja kävelykatujen varrella vieri vieren beigen värisissä kivitaloissa. Tuli tunne, että täällä voisi hyvin viettää kokonaisen viikonlopun maleksien pitkin kujia ja ihastellen kauniita taloja.

Roman statue and abbey

Etualalla roomalaisen kylpylän roomalaispatsas, joka tosin tehtiin vasta, kun kylpylä löydettiin uudelleen 1700-luvulla. Taka-alalla goottilaisluostari.

Saracen's Head Tavern

Bathin vanhin pubi, vuodesta 1713

Georgian architecture in Bath

Yrjöjen aikakauden arkkitehtuuria suuren liikenneympyrän laidalla

Georgian architecture in Bath

Royal Crescent in Bath

Royal Crescent, puolikaaren muotoinen pitkä rivitalo Bathissa, rakennettu 1760-luvulla

Nyt ei aikaa jäänyt maleksimiseen. Onneksi olin varannut Lontooseen ”pari tuntia hengailuaikaa”, koska johonkin kummasti se aika sitten hävisi, ja auton palautettuamme sain juosta kieli vyön alla pitkin metropysäkkien käytäviä ehtiäkseni koneeseen. Olin lopulta kentällä noin puoli tuntia ennen koneen lähtöä – parinkin täysin nappiin menneen metrovaihdon ansiosta – ja onneksi kyseessä oli pienenpieni Cityn kenttä, jossa ehdin turvan ja tarkastuksien lävitse portille vielä sen vilkuttaessa Final Callia. Tällä lentämisen määrällä ja aikataulussa pysymisen taidolla lienee pieni ihme, että olen myöhästynyt lennolta vain kerran.

Etowah – Georgian Chichén Itzá

Meistä puoli tuntia pohjoiseen – amerikkalaiseen tapaan matkoja mitataan aikana eikä pituutena, koska autolla ajaminen on ainoa tapa liikkua – sijaitsee Etowah Indian Mounds. Nimi kuulosti korvaani joltain sekalaisilta pikkukumpareilta, ehkäpä joltain haudoilta, joten emme oikein tienneet mitä odottaa, kun vierailimme paikan päällä pari viikonloppua sitten. Emme ainakaan tätä.

Etowah indian mounds

”Pikkukumpareet” olivatkin kerrostalon kokoluokkaa, parhaimmillaan 19 metriä korkeita

Etowah Stairs

Portaita kiivetessä tuli mieleen se, kun asuin taannoin 5. kerroksessa ja hissi oli rikki

1100-1500-luvulla tällä paikalla sijaitsi intiaanikaupunki, jossa oli parhaimmillaan pari tuhatta asukasta, ja joka toimi pääkaupunkina usealle ympäröivälle kylälle. Historiansa aikana kaupunki tuhoutui pariin otteeseen sodissa tai luonnonmullistuksissa, mutta yhä uudestaan asukkaat palasivat ja perustivat kaupungin uudelleen, sillä paikallinen intiaanikulttuuri oli vahvan ritualistinen ja aluetta pidettiin pyhänä. Lisäksi kaupunkialueen vieressä kulki joki, josta asukkaat saivat kehittynein kalastusmenetelmin nostettua viitisensataa kiloa kalaa päivässä.

Etowah's smaller mound

Keskikokoinen kukkula kuvattuna suurimman kukkulan päältä

Etowah indian mounds historical model

Tältä Etowah saattoi näyttää parhaimpina vuosinaan 1300-luvulla

Koska kaupunki oli rakennettu savesta ja olkikatoista, yhtään rakennusta ei ole säilynyt tähän päivään. Sen sijaan paikalla on nykyään kolme komeaa neliön muotoista kukkulaa, joista suurimman pohja on 12 000 neliömetriä. Tämän kukkulan päällä asui todennäköisesti päällikkö perheineen, kun taas paria pienempää käytettiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Aivan varmoja tästä ei olla, sillä vain pienin kukkula ehdittiin tutkia, ennen kuin Reagan sääti lain, joka suojelee intiaanihautoja arkeologisilta kaivauksilta, ja kaivaukset jouduttiin lopettamaan, sillä suurella todennäköisyydellä alueelta olisi löytynyt ihmisjäänteitä. Tämän jälkeen tutkimuksia on suoritettu läpivalaisemalla kukkuloita eri menetelmin yhteistyössä creek-intiaanien kanssa, jotka pitävät aluetta yhä pyhänä paikkanaan.

Stairs at Etowah

Alkuperäiset kiviportaat sijaitsivat suunnilleen samassa kohtaa, missä nykyään on vierailijoille tarkoitetut puuportaat

Atop the Etowah mound

Korkeimman kukkulan päältä oli ihan hyvät näköalat päällikölle tarkkailla kansansa seutuja

Hernando de Soto saattoi vierailla Etowahissa 1540-luvulla, mutta de Soton joukkojen lisäksi kukaan eurooppalainen ei ole intiaanikaupunkia nähnyt sen kukoistuksen päivinä. Kaupunki hylättiin 1500-luvun loppupuolella syystä, jota ei tiedetä varmaksi, mutta syyksi on epäilty jotain eurooppalaisten tuomaa sairautta, joka on levinnyt epidemiana intiaanien keskuudessa. Joka tapauksessa eurooppalaisten uudisasukkaiden saapuessa alueelle Etowah oli jo hylätty ja kaupunki eli enää paikallisten creek-intiaanien legendoissa. Pitkälle 1900-luvun loppupuolelle asti georgialaiset luulivat yleisesti, että Etowah olisi ollut cherokee-intiaanien rakentama, mutta 1900-luvun lopulla kävi ilmi, että cherokeet olivat itsekin uudisasukkaita alueella ja saapuneet vasta 1700-luvulla.

Etowah defence ditch

Kaupunkialueen rajalla kulki vallihauta, josta saatavalla maa-aineksella oli rakennettu kukkulat

Mound's unfinished side

Isointa kukkulaa oltiin laajentamassa 1500-luvulla, kun kaupunki viimeisen kerran hylättiin

Etowahissa käydessämme tajusimme vihdoin liittyä Georgian osavaltionpuistojen ja historiallisten paikkojen ystäväohjelmaan, joka olisi kannattanut meille jo kauan aikaa sitten. Jatkossa meillä on ilmainen pysäköinti ja sisäänpääsy näihin paikkoihin (normaalisti osavaltionpuiston pysäköinti $5, historiallisten paikkojen sisäänpääsy $5), ja lisäksi saimme kaupan päälle pari telttayöpymistä osavaltionpuistoissa. Seuraavaksi tarvitsemme vain joko takuuvarmasti sateettoman viikonlopun tai uuden teltan.