Kuten joku saattoi uutisista bongata, ensimmäinen maailmansota alkoi sata vuotta sitten, ja itseasiassa Saksan hyökkäyksestä Luxemburgiin tulee tänään kuluneeksi päivälleen sata vuotta. Virallisesti tosin ”juhlapäivä” on huomenna, sillä osa saksalaisjoukoista hyökkäsi maahan kommunikaatiovirheestä johtuen päivän etuajassa ja perääntyi tajutessaan virheensä. Huomenna täällä on kai jotain seppeleen laskua, ja väestöhälyttimet pärähtävät tämän kunniaksi soimaan kolmen maissa. Toisin kuin Suomessa, niitä ei täällä testailla tasaisin väliajoin, joten huomisesta muistopirinästä on varoiteltu mediassa, etteivät ihmiset ryntäisi hädissään väestösuojiin.
Ensimmäisen maailmansodan verisimmät taistelut sodittiin Ranskan ja Belgian rajalla. Olen aiemmin kirjoitellut täällä Ranskan Verdunista, jossa pääsee ihmettelemään hyvin säilyneitä linnoituksia. Pari kuukautta sitten taas katsastimme Iiron kanssa Belgian Ypresin ympäristöä, jossa käytiin melkein koko sodan ajan jatkuvaa asemasotaa rintamalinjalla, jota satojen tuhansien kuolleiden hinnalla siirrettiin aina muutama kilometri sinne tänne. Neljässä vuodessa uhriluku nousi melkein miljoonaan, ja se näkyy tänä päivänä sotilashautausmailla, joita on useita kymmeniä pitkin maaseutua.
Ensimmäisen maailmansodan aikoihin ei vielä harrastettu kovinkaan kestäviä tunnistuslaattoja. Jos laatta oli, se saattoi olla tehty vaikkapa kankaasta, ja usein niitä oli vain yksi kappale. Nykyisissä tunnistuslaatoissahan on taitekohta, josta laatta on tarkoitus puolittaa sotilaan kuollessa. Toinen kappale jonkun taskuun tiedoksi vietäväksi, että tämän niminen heppu on merkittävä kuolleiden kirjoihin, toinen kappale taas jää ruumiille merkkaamaan, kenen maallisesta tomumajasta on kyse. Ensimmäisessä maailmansodassa taas tunnistuslaatat vietiin usein taistelun melskeessä kirjanpitotarkoituksiin, jolloin ruumiita ei jälkikäteen yleensä pystytty tunnistamaan nimeltä. Joukko-osasto ja kotimaa sen sijaan selviävät uniformusta, jos sellainen on tunnistettavassa muodossa, ja siksi monessa hautakivessä ne olivat ainoat tarjolla olevat tiedot.
Eniten minua yllätti hautausmailla se, kuinka paljon siellä oli käyty muistelemassa ihmisiä. Yllättävää siksi siis, ettei kukaan tänä päivänä sotilashautausmaiden kiertokunnossa oleva taatusti voi oikeasti muistaa ketään ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta. Hautausmaan portilla oli kuitenkin kirja, josta pystyi katsomaan, minne sukulainen oli haudattu tai missä seinäplakaatissa hänen nimensä oli näkyvillä. Ihmettelin tätä hetken kunnes mietin, että jos minun isoisoisoisäni olisi haudattu Helsingin sijasta tänne, aika varmasti etsisin hänen hautansa ja saattaisin unikonkin jättää merkiksi käynnistä.
Ensimmäiset alueen hautausmaat syntyivät niin, että kuolleet haudattiin niille sijoilleen, ja vasta myöhemmin ruvettiin suunnitelemaan hautamuodostelmia ja uudelleenjärjestelemään hautoja. Tyne Cotissa on yhä pari merkkiä sadan vuoden takaisista taisteluista. Paikalleen on jätetty pari pillboxia, joista yhden päälle on rakennettu ristin muotoinen muistomerkki, joka näkyy postauksen toisessa kuvassa. Sen lisäksi hautausmaan etuosassa on alue, jossa haudat ovat siinä kohti, mihin miehet ovat kuolleet, ja tämän takia hautausmaalle on haudattu myös kaksi saksalaista: Passchendaelen taisteluissa kuollut Otto Bieber sekä joku toinen, jonka ruumis löytyi samoilta kohdin. Commonwealthin hautakivissä on kaareva yläosa, mutta näiden kahden saksalaisen jaettu hautakivi on leikattu tasaiseksi.
Tyne Cotin hautausmaan lisäksi pysähdyimme Langemarkin saksalaishautausmaalla, jonka fiilis oli täysin erilainen. Siinä missä Tyne Cotin hautakivet olivat vaaleita ja alue valoisa ja pitkälti puuton, Langemarkin hautakivet olivat tummanpuhuvia ja alue metsän siimeksessä. Mitä olen sotilashautausmaita täällä päin katsellut, tämä tuntuu olevan yleisempikin ero liittoutuneiden ja saksalaisten sotilashautausmaiden välillä maailmansodasta riippumatta.
Langemark on alueeltaan saman kokoinen Tyne Cotin kanssa, mutta sinne on haudattu viisinkertainen määrä sotilaita. Tämä johtuu siitä, että Tyne Cotissa jokaiselle ruumille on yritetty saada oma hautakivi, kun taas Langemarkissa hautakivet ovat lähtökohtaisesti jaettuja ja alueen keskellä on noin 25 000 sotilaan joukkohauta. Tänne on myös haudattu Langemarkin taistelun uhrit. Kyseessä oli yksi Ypresin ensimmäisiä taisteluita, jossa kuoli yli kymmenkertainen määrä saksalaissotilaita britteihin verrattuna, ja jota myöhemmin kutsuttiin koulupoikien taisteluksi, sillä urbaanilegendan mukaan saksalaisjoukot olisivat koostuneet lähinnä koulupojista ja opiskelijoista. Oikeasti koulupoikia oli taistelijoista ”vain” 15%, ja syy suureen uhrimäärään taisi olla lähinnä saksalaiskenraalien huonossa taistelustrategiassa.
Langemarkista jatkoimme matkaamme vielä Yorkshiren juoksuhaudoille. Harrastelija-arkeologit olivat löytäneet juoksuhaudat 1990-luvulla, kun ympärillä olevaa teollisuusaluetta oli meinattu laajentaa. Juoksuhaudoista oli tullut myös joukkohauta, sillä sieltä oli löytynyt kaivausten yhteydessä toista sataa ruumista. Muuten nämä jäivät pitkälti tunnistamatta – kaikista ei vuosikymmenien jälkeen saatu selville enää edes kansallisuutta – mutta eräältä ranskalaissotilaalta löytyi metallinen tunnistelaatta. Mahtoi tulla hieman puun takaa sukulaisille, missä isoisoisosetä oli viime vuosikymmenet ollut haudattuna.
Jos joku tuonne päin on suuntaamassa, niin suosittelen näistä nähtävyyksistä erityisesti Tyne Cotin hautausmaan yhteydessä ollutta pientä näyttelyä. Siinä yksittäisten sotilaiden tarinoita lukiessa unohtui valokuvaaminen ihan totaalisesti. Eräältäkin sotaleskeltä oli kirjeenvaihtoa tallessa kahden vuoden ajalta, missä hän oli kysellyt eri tahoilta – sotilasviranomaisilta, Punaiselta ristiltä, kirkolta – oliko hänen kadonneeksi ilmoitetusta miehestään nyt sodan jälkeen kenelläkään mitään tietoa. Eipä ollut.
Edit: Huomasin jälkeenpäin puhuneeni alussa väärästä hautausmaasta. Sitä se blogipostausten jälkikäteen kirjoittelu teettää, ja tuolla niitä hautausmaita oli sen verran runsaasti, että ihmekös jos menevät sekaisin… Nyt Bedford House korjattu Tyne Cotiksi.
