Lauantaipäivä Pohjois-Luxemburgin Wiltzissä oli aurinkoinen, lämmin, suht pilvetön ja tuultakaan ei ollut liikaa. Hyvä niin, sillä mitäs tuolla taivaalla näkyykään?
Kärpäsenkakkaa, epäilisi Pikku-Myy
Vai sittenkin laskuvarjohyppääjiä?
Kun työkaveri pari kuukautta sitten kysyi, uskaltaisinko ikinä hypätä laskuvarjolla, vastasin miesvoittoiselle työpaikalle sopivalla itsevarmuudella, että tottahan toki, minä en pienestä pelästy. Viikkoa myöhemmin sain maililla tiedon, minne 200 euron hyppymaksu pitää maksaa, ja ilmoituksen, että kesäkuun 8. päivänä sopii sitten olla paikalla.
Laskuvarjojen taittelut ja pakkailut vaativat reilummin tilaa
Meidän porukkamme hypyt veivät päivästä kolme lentoa
Koko edellisen viikon työkaverit kyselivät päivittäin, jännittääkö, ja vastasin totuudenmukaisesti, että eipä juuri, ja tämä fiilis jatkui vielä samana päivänä. Yksi työkaveri kertoi nukkuneensa katkonaisesti, toinen kertoi stressanneensa ja googlettaneensa tietoa siitä, miten hypyt voivat mennä vikaan, ja minä hymyilin ja totesin, että eipä tässä mitään, kaunis päivä tänään. Meitä hyppääjiä oli yhteensä kuusi, kerrallaan hyppäämään mahtui kaksi, ja pienet stressinpoikaset vatsassani kaikkosivat täysin, kun ensimmäisessä hyppyvuorossa ollut Laura alastultuaan huusi That was amazing! You have to do it!
Ensimmäinen pari selvisi elävänä ja vieläpä hyväntuulisena maanpinnalle
Sitten tuli minun vuoroni.
Saimme pareittain juuri ennen hyppyä ohjeistukset siitä, missä asennossa pitää hypyn missäkin vaiheessa olla
Haalarin puin itse, mutta valjaat päälleni kiinnitti saksalainen tandemhyppymestari Dirk
You look like Schumacher! Hyppyvuorossa minä ja Romuald.
Ohjaajien perässä koneelle. Dirk hyppäsi shortseissa.
Koneessa istuttiin sylikkäin selkä menosuuntaan. Meidän kahden tandemhyppyparimme lisäksi mukaan tuli kolme soolohyppääjää.
…ja sinne män!
Suunnilleen tässä vaiheessa rupesin tajuamaan, mitä olin tekemässä. Sitä mukaa kun kone keräsi korkeutta, minun hermostumisasteeni kohosi. Kun Dirk kolmessa kilsassa kiinnitti minut kiinni itseensä, ei yhtään enää hymyilyttänyt. Kolmessa ja puolessa kilsassa mietin, voiko tämän vielä perua. Neljässä kilsassa yksi soolohyppääjistä avasi koneen oven ja totesin, että kaikista älyvapaista tempauksistani tämä saattoi olla älyvapain… ja sitten ensimmäinen hyppääjä hyppäsi ja jäi tuulten riepoteltavaksi kuin räsynukke, ja olin että oh shit oh shit oh shit.
Hyppyasentoon kuuluu, että istutaan koneen ovesta puoliksi ulkona, jalat koneen alla, kasvot ylöspäin. Jälkimmäisen perustelusta en ole varma, mutta hyppääminen oli kyllä helpompaa, kun ei nähnyt alaspäin. Dirk vielä kysäisi, että You okay?, ja vaikka teki mieli huutaa että en todellakaan, niin vastasin silti yeah… ja sitten oltiinkin jo ilmassa.
Vapaapudotus kesti minuutin, josta ensimmäiset kaksikymmentä sekuntia huusin täysiä, kun tuuli ujelti korvissa ja maa näytti lähestyvän hitaasti mutta varmasti. Sitten rupesi tuntumaan sen verran pahalta sydämen tienoilla, että keskityin loput neljäkymmentä sekuntia pysymään elossa ja hengittämään. Kuinka noloa olisi kuolla laskuvarjohypätessä pelkoon?
Pahin on jo ohitse, kun Luxlait-maitomainos loistaa taivaalla
Varjon auettua maailma palasi raiteilleen. Oli jotain, joka piti minut ylhäällä, ja Dirk naureskeli sen verran vapautuneesti, että yritin saada hengityksen tasaantumaan ja katsella jopa vähän maisemia. Minua ennen hypännyt kaveri oli kertonut, että vapaapudotus oli mennyt pitkälti pilvessä, mutta meillä eivät pilvet häirinneet maisemia. Luxemburgin kumpuileva vuoristoinen maaseutu levittäytyi allamme kauniina ja kesäisenä.
Laskeutuessa piti nostaa jalat ylös
Tukka vähän sekaisin, mutta elossa ja maan kamaralla!
Maan kamaralla oli helppo iloita ja naureskella viimeisen kahden työkaverin jännittyneille ilmeille. It was horrible, totesin vapaapudotuksesta, ja viimeisenä vuorossa oleva pomoni näytti siltä, että olisin voinut jättää totuuden kertomatta.
Kone tuotiin joka hypyn välissä pois ruohikkokiitotieltä hallin vierustalle huollettavaksi
Luxemburgilaiset huruttelivat lentokentän viereistä tietä pitkin ties millä mönkijöillä ja häkäpönttötraktoreilla
Viimeisenä hyppyvuorossa ollut Frédéric oli varannut mukaan hyppyä juhlistamaan pari pulloa shampanjaa, jotka muut työkaverit kävivät korkkaamassa Frédéricin vielä killuessa taivaalla. Säät suosivat vielä viimeisiä hyppääjiä, vaikka sille hypylle ei soolohyppääjiä tullut mukaan kovan tuulen takia. Takaisin kaupunkia kohtia ajaessamme jouduimme rankkaan raekuuroon, mutta siinä vaiheessa säällä ei enää ollut väliä.
