Amerikkalaiset juustot – johdatus cheddariin, colby jackiin ja provoloneen

Jossain vaiheessa tuntui siltä, ettei jutun juurta Suomen ja USAn välisistä kulttuurieroista enää oikein synny, kun on niin tottunut USAn meininkiin. Aika Luxemburgissa teki kuitenkin tehtävänsä tällä saralla, ja nyt olen taas katsellut maailmaa rapakon takana tuorein silmin. Otetaan nyt vaikka nämä juustot…

Amerikkalainen juustovalikoima poikkeaa todella paljon siitä, mihin olen Suomessa tai edes Euroopasssa tottunut. Selvästi suosituin juusto on cheddar, jota löytyy vaikka minkälaisena: light, sharp ja vaikka marble. Sitten on colby, monterey jack, colby jack ja pepper jack, jotka ovat kaikki aika mietoja kovia juustoja, ja jotka tunnistaa parhaiten väristään: colby on oranssia, monterey jack vaaleaa, colby jack näiden kahden yhdistelmänä marmorikuvioitua ja pepper jack on yhtä kuin monterey jack pienillä pippuripisteillä.

Amerikkalaisia juustoja
Juustot myydään yleensä valmiiksi viipaloituina, ja amerikkalaisessa ruokakaupassa on ihan normaalia ilmoittaa hinnaksi ”2/$5”, mikä siis suomeksi tarkoittaa, että tuote maksaa $2,50, vaikka sitä ostaisikin vain yhden kappaleen.

Muita arkipäiväisiä juustoja ovat swiss, joka vastaa emmentalia, muenster joka on aika lähellä perinteisiä belgiluostarijuustoja ja oma lempparini, mozzarella joka on kuivaa, kovaa ja tuoreen mozzarellan ystävän mielestä pahaa, ja provolone, joka on kai ihan samanlaista kuin italialainen provolone, mutta en tiedä, koska en ole koskaan italialaista versiota maistanut. Ainakin tämä amerikkalainen versio maistuu mitäänsanomattomalta kumilta…

Sitten erikseen on vielä american, juustojen juusto, joka on aika lähellä niitä yksittäispakattuja äärimmilleen prosessoituja aamupalajuustoja, mitä Suomessakin myydään. Muitakin makuja näissä yksittäispakatuissa juustoissa löytyy, mutta american on se perinteisin, mistä valmistetaan amerikkalainen perinnevälipala: grilled cheese sandwich. Siis kaksi paahtoleipää, väliin tätä, voidellaan ulkopuolet voilla ja paistetaan pari minuuttia pannulla. Kaikissa TV-sarjoissa (ja ilmeisesti myös oikeassa elämässä) lapset vielä tämän jälkeen vaativat, että ”kuoret” leikataan pois, mikä on ihan käsittämätöntä, koska paikallisissa paahtoleivissä ei suomalaisen mielestä ole kuorta.

20150518_130225

Viipaleiden, raasteen ja yksittäispakattujen juustojen lisäksi on vielä neljäs suosittu juustotyyppi: string cheese. Tällä tarkoitetaan juustotikkuja, joista en sen tarkemmin tiedä, mitä juustoa ne yrittävät olla, mutta nimensä ne ovat saaneet siitä, että niistä pystyy vetämään juustoa erilleen pieninä nauhoina. Lapsena nämä olivat mielestäni ihan huippuvälipala, ja tunnustan, että näitä löytyy vieläkin jääkaapistamme, vaikka ovatkin aika luonnottoman oloisia.

String Cheese
Jos ei pelkkä String Cheese tee välipalana vaikutusta, niin tarjolla on myös tikkuja, jossa samaan yksittäispakattuun tikkuun on yhdistetty sekä cheddaria että kuivalihaa.

Entäs sitten ne eurooppalaiset juustot, tai edes wisconsinilaiset eurooppalaistyyliset juustot? Ne ovat amerikkalaisten mielestä ihan eri asia, ja ne löytyvät yleensä eri paikkaa kuin nämä amerikkalaiset juustot, meidän lähikaupassamme koko kaupan toiselta puolelta. Maun lisäksi ne erottuvat amerikkalaisjuustoista hinnalla: kun juusto maksaa $20 per pauna, eli noin 40 €/kg, ei sitä kovinkaan usein tee mieli ostaa. Ranskalaisten juustojen ystävänä ja Luxemburgin halpoihin juustoihin tottuneena minulle taitavat koittaa taas kovat ajat.

Pariisilaiselämää

Viime lauantaina herätys oli aamukuudelta, ja neljäkymmentä minuuttia myöhemmin istuin junassa matkalla kohti Ranskaa. Matkalla tuli kuulutuksia, joista ensimmäisen kuulin unen läpi: juna on puolisen tuntia myöhässä sähkötöiden takia. Herätessä ihmettelin, olinko oikeasti ymmärtänyt kuulutusta vai vain kuvitellut ymmärtäväni, koska seuraavasta sain selville mjömsmjönjösngraagraah trente minutes mjösgrösgröö Merci pour votre compréhension. Että jotain jotain puoli tuntia ja kiitos ymmärryksestä. No puoli tuntia myöhässä joka tapauksessa oltiin, ja jotain sähkötöiden tapaisia siinä oli tekeillä.

Musée d'Orsey

Orsayn taidemuseo, jossa piipahdimme sunnuntaina ja jonne ystäväni onnistui puhumaan meidät sisään puoleen hintaan, on joskus ollut juna-asema sekin.

Ystäväni tuli hakemaan minut asemalta ja suuntasimme hänen ja hänen poikaystävänsä kotiin syömään aamiaista. Matka taittui autolla, ja meinasimme vain kerran jäädä kiinni liikenneruuhkaan – siis yhdeksältä lauantaiaamuna. Itse asunto oli mukavahkon oloinen yksiö, vähän pienempi kuin minulla Luxemburgissa ja ilman kunnollista uunia keittiössä, mutta koko asunnon sivustaa pitkin kulkee parveke, jota olen tässä viime vuosituhannelle jämähtäneen ”baareissa saa tupakoida” -lainsäädännön maassa kaivannut. Vuokrakin on suunnilleen sama, heillä vain satasen minun vuokraani kalliimpi. Se suurin ero? Hän asuu Pariisin ulkopuolella Boulognessa, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä metroasemasta, puolen tunnin metromatkan päässä suurimmasta osasta keskustaa. Minä asun keskustassa kymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustorilta. Ja minä kun luulin omaa asuntoani kalliiksi, kun maksan tästä parisataa enemmän kuin joitain vuosia sitten Helsingin kantakaupungissa…

Montreul metro station

Metroasemat tulivat parin päivän aikana tutuiksi.

Ystäväni päätti viedä minut shoppailemaan, ja pyörimme vähän aikaa Le Bon Marchén tavaratalossa, jossa sukkahousut lähtivät 20 eurosta ja joulukuusiosastolla yksi joulupallo maksoi 30 euroa, kunnes keksin, että minulta puuttuvat maltillisen korkoiset Luxemburgin sadekautta kestävät töihin sekä housujen että hameen kanssa sopivat nahkakengät. Kuulema Rue du Fourin juutalaisista kenkäkaupoista löytyvät parhaat diilit – Oletan, että ovat juutalaisia, sillä ne ovat auki aina katolisten mutta kiinni juutalaisten juhlapyhinä, ystäväni selvensi – joten kiersimme läpi pikkuliikkeitä ja ihmettelimme, mikä länkkäribuumi on taas vallannut talvikenkämallistot. Vihdoin löysin sähkönsiniset mokkanahkaiset nilkkurit viiden sentin koroilla, joiden täyden sadeoptimaalisuuden vajavuutta paikkasi niiden -50% hintalappu, ja lähdimme kaatosateessa tarpomaan kohti bistron ankanrintasalaattia.

Le Bon Marché

Paluu kaupungilta ei sujunutkaan yhtä optimaalisesti. Olin lähtenyt kaupungille paria tuntia ennen ystävääni, ja hän oli perääni kiirehtiessään jättänyt autonsa Porte de Saint-Clauden metroasemalta lähtevälle tielle. Joku paremmin Pariisia tunteva saattaisi tässä kohtaa todeta o-ou, sillä liikenneympyrästä, jonka alla asema sijaitsee, lähtee ei sen enempää kuin seitsemän tietä – eikä ystäväni enää muistanut, minkä niistä varrella auto oli. Niinpä tässä vaiheessa jäätäväksi rankkasateeksi yltyneessä säässä tarvoimme ympäri katuja yrittäen tihrustaa pimeillä ja kaksi-autoa-vierekkäin-parkkeeratuilla kaduilla sitä oikeaa harmaata Renault Clioa (ehkä Pariisin yleisin automalli), jonka rekisterinumeroa ystäväni ei muistanut.

bourscheidsumussa

Sää Pariisissa oli ajoittain melkein yhtä huono kuin koko kuluneen viikon Luxemburgissa – jossa kuitenkin lähdimme perjantaina patikoimaan uhmaten sadetta, joka luonnollisesti alkoi junan saapuessa perille. Normaalisti tässä avautuisi näkymä vuoristoon, nyt oli hyvä kun erotti Bourscheidin linnan pilvien keskeltä. Kaiken lisäksi aiottu vaellusreittimme oli suljettu metsästyksen takia, joten päädyimme maaseutuhotellin aulaan glögille.

Parinkymmenen minuutin tarpomisen jälkeen otimme alle taksin, jonka kyydistä vielä tarkistimme aluetta, mutta lopulta luovutimme ja pyysimme taksia viemään kotiin. Siinä vaiheessa ystävä kertoi, että koska autopaikkoja ei ollut parkkeeraustilanteessa puolen tunnin etsinnällä löytynyt, hän oli jättänyt auton livraison-paikalle eli toimituspaikalle, mutta se oli kelloliikkeen edessä, eikä sellaisiin tule mitään toimituksia lauantai-iltana! Tähän kaverin pariisilainen poikaystävä huomautti, että Pariisissa autojen poishinaus on hyvinkin tuottoisaa bisnestä…

Musée d'Orsay

Näkymä Orsayn museon suuren kellon takaa. Kaksi kerrosta alempana on Akseli Gallen-Kallelan ryijy levitettynä lattialle matoksi.

Lähdimme kauppaan ostamaan ystävälle USB-piuhaa, minulle alakoululaisille kesälomien ajaksi tarkoitettua tehtävävihkoa ranskan sanastosta ja kieliopista, sekä meille molemmille racletteaineksia. Matkalla kaupasta istahdimme lasillisille Sancerren alueen valkkaria (trés bon!) ihmettelemään maailman menoa ja lapsia, joita rynni kaikkialla kaduilla ympärillämme. Tämä on rikkaamman väen aluetta, ja katoliseen elämänmenoon kuuluu, että rahaa näytetään korkealla lapsiluvulla, totesi ystäväni ja yritti piilottaa kumpparinsa tuolinsa alle, jotta tarjoilijat eivät nyrpistäisi nokkaansa huonolle pukeutumiselle ja lopettaisi palvelua. Päivä oli kulunut ilman yhtäkään nähtävyyttä, julkisissa istuessa tai useammin ihmispaljouden takia seistessä, shoppaillessa, syödessä, sadetta väistellessä ja niin sitä autoa etsiessä, joka lopulta poliisille soiton jälkeen vahvistui poishinatuksi. Vaihteeksi näin.

Juuri nyt tuntuu siltä, etten ikinä halua asua Pariisissa – ja haluan kuitenkin.

raclette

”Raclettea voi syödä esimerkiksi kalan kanssa”, totesi ystäväni, johon hänen poikaystävänsä totesi, että oikeastaan heidän lisäkseen näin tekevät vain andorralaiset.

Raclette