Kun minut palkattiin, työhaastattelussa vihjattiin, että olisi hyvä opetella ranskaa jossain vaiheessa, mutta samalla todettiin, että eiköhän sillä englannillakin pärjää. No jaa, pärjää ja pärjää. Omassa 40 hengen tiimissäni on pari ihmistä, jotka puhuvat suunnilleen yhtä hyvää englantia kuin minä ranskaa – siis eivät puhu – ja vaikka totean kokousten alussa, että arvostaisin englantia kokouskielenä, silti usein jossain vaiheessa kieli lipsahtaa ranskaksi: joko minut on unohdettu, tai sitten joku (yleensä) vanhempi patu toisesta yksiköstä toteaa, että hänen ilmaisunsa on tärkeämpää kuin minun ymmärrykseni.
Työpaikan sähköpostikirjeenvaihdossa standardina on, että englanti ja ranska ovat kumpikin hyväksyttyjä työkieliä, ja sanakirja ja Google Translate ovat minulla ahkerassa käytössä myös erilaisten dokumenttien lukemisen apuna. Yleensä jos viesti lähetetään vain minulle tai suppealle piirille, johon minä kuulun, ihmiset pitäytyvät englannissa, mutta tässä parin viikon sisään olen eräänkin HR-ihmisen kanssa käynyt pitkää kahdenkeskeistä sähköpostikirjeenvaihtoa, jossa minä kirjoitan englanniksi kun en muuta osaa, ja hän pitäytyy sitkeästi ranskassa. Kerran totesin, että nyt en ihan OIKEASTI ymmärtänyt edes sanakirjan avulla hänen viestinsä sisältöä, ja vastaus tuli sujuvalla englannilla, mutta jo seuraavassa viestissä hän palasi takaisin ranskaan. Kun asia ei lopulta kirjeitse selvinnyt, turvauduin puhelimeen, jossa sitten puhelimessa toisessa päässä puhuttiin puolet ajasta ranskaa ja minä sitä kovasti yritin ymmärtää – ja omaksi suureksi hämmennyksekseni ymmärsinkin tarpeeksi, että sain asian hoidettua.
Kuuntelen netin kautta suomalaisia radiokanavia, ja tämä biisi innoitti minut aiheen pariin.
Olen välillä saanut kuulla kyseenalaista palautetta ranskankielen osaamattomuudestani, kun yksi englannintaidottomista kollegoistani kysyi tulkin välityksellä, miksi IHMEESSÄ en puhu ranskaa, tai aiemmin mainittu HR-ihminen ihmetteli syyllistävällä taustavireellä, miten pärjään Luxemburgissa ilman ranskaa (kiitos kysymästä, ihan kohtuullisesti) ja miten olen voinut saada työpaikan ilman ranskantaitoa (niin, sujuvaa englantiani pidettiin työhaastattelussa joukosta poikkeavana vahvuutena). Suurin osa työkavereistani on kuitenkin suhtautunut kielitaitooni tai sen puutteeseen positiivisesti, ja osa on jopa todennut, että voisin jättää ranskan opiskelematta, jotta minun kanssani olisi pakko prepata englantia jatkossakin.
Myös kaupungilla kielitaidottomuus on korkeintaan hidaste: asuntooni tulleen uuninkorjaajan kanssa kommunikoin sujuvasti niin, että minä puhuin yksinkertaista englantia, hän yksinkertaista saksaa (jota en ole ikinä opiskellut, mutta näköjään ymmärrän yllättävän paljon), ikkunankorjaajan kanssa varmistimme yhteisymmärryksen niin että minä sokelsin ranskaa ja hän englantia, ja kaupoissa pääsee pitkälle hymyllä ja elekielellä. Tämän lisäksi moni luxemburgilainen puhuu erinomaista englantia, täällä kääntymässä käynyt pikkusiskoni onnistui selvittämään yllättävän monen asiakaspalvelijan kanssa asiansa portugaliksi, ja eräässä luxemburgilaisravintolassa palvelua saa myös suomeksi, koska espanjalaisella tarjoilijalla on suomalainen vaimo.
Vaikka työpaikalla minulla ranskalaisten työkavereiden takia painottuu ranska, kaupungilla vältän aloittamasta keskustelua bonjourilla. Sen sijaan toimiva aloitus on reipas Moien! – siis ”moi” luxemburgiksi eli letzeksi. Ääntämykseni on ilmeisesti sen verran pielessä, että minulle usein tarjotaan tästä eteenpäin suoraan jotain muuta kieltä, mutta johtuneetko tästä, että en ole ikinä kohdannut erityisen nihkeää palvelua, josta ranskaa kaupungilla puhuvat kaverit ja kollegat välillä valittavat. Vaikka kaikki luxemburgilaiset kieltä puhuvatkin, koska yläkoulut ovat ranskankielisiä (ja alakoulut taas saksaksi – kunnon kielikylpy!), paikallisia selvästi ärsyttää ranskalaisten asenne, että ranskaa pitäisi osata.
Kiitos on muuten letzeksi Merci, saksalaisella ärrällä. [kuva: Andrew Black]