Maissia silmänkantamattomiin. Umpikuja, täyskäännös. Eikö me menty tästä jo kerran? Kellään aikuisista ei ole havaintoa, kumpaan suuntaan risteyksestä pitäisi kääntyä, joten annetaan seurueen 2-vuotiaan päättää.
Jos vaikka tiputeltaisiin maissinjyviä matkalle, löydettäisiinkö sitten takaisin?
Välillä sokkelossa sai apuja kylteistä, joiden oikeat ratkaisut ohjeistivat minne mennä, mutta suurimman osan ajasta piti itse etsiä tiensä ulos umpikujista.
Paikkana oli Fritzler Corn Maze, Coloradon ”isoin ja mahtavin” maissisokkelo vajaan tunnin ajomatkan päässä meistä preerialle päin. Sokkelo leikataan joka vuosi johonkin kuvioon, ja tänä vuonna vuorossa oli iso kiitos arjen sankareille:
Aiempina vuosina sokkelon aiheina on ollut niin paikallisen jenkkifutisjoukkueen kannatusta kuin faniteos country-laulajalle, mutta tämä teema on tainnut esiintyä sokkelossa eniten:
Ja totta kai lippu liehui sokkelon edessä.
Me kävimme paikan päällä valoisaan aikaan ja tykkäsimme oikeastaan aika paljon sokkelossa kävelystä ja oikean reitin etsinnästä. Auringon laskettua kuuden maissa illalla toisessa sokkelossa alkaa ”kummitella”, ja kuvat sokkelosta näyttivät sen verran friikeiltä, ettei minulla ollut kovinkaan suurta hinkua lähteä pimeään luurankojen, hämähäkkien, zombien ja moottorisahamurhaajien kanssa, joista osa olisi varmaan ollut palkattuja näyttelijöitä.
Sokkelon lisäksi paikan päällä oli ties mitä attractionia. Polkuautorata eli pedal-cart oli hauska vaikkakin vähän pöhkö, ja liukumäessä kiljui sekä 2-vuotias että minä – oli aika hurja! Pomppulinnassa saatiin koko porukka hiki pintaan, jonka jälkeen olikin hyvä lähteä vähän räiskimään värikuulilla.
Vanhasta koulubussista oli poistettu ikkunat ja niiden tilalle asennettu värikuula-aseet, joilla räiskittiin reitin varrelle osuvia maalitauluja.
Ison mönkijän vetämä tynnyrijuna ajoi läpi maissipellon ja ylösalas noin metrin korkuisia mäkiä. Tuntui melkein vuoristoradalta. Melkein.
Muuten meininki vaihteli aidosti hauskasta ”hehheh vähän kornia”-hauskaan, joka sekin oli oikeasti hauskaa, mutta tämä seuraava näkemämme juttu hieman arvelutti:
Pig Runissa porsaat laitettiin juoksemaan kilpaa ympäri ”juoksurataa” nelisen kertaa päivässä, ja vieressä lapset hihkuivat ja kannustivat innoissaan omanväristä possuaan.
Ihan vapaaehtoisesti pikkupossut eivät juosseet, vaan yksi paikan työntekijöistä säikytteli possuja eteenpäin ja välillä tuuppi niitä jalalla, jos ne yrittivät jäädä syömään juoksurataa. En tiedä tarpeeksi porsaista, että osaisin sanoa, kärsivätkö ne tästä, mutta itse en ainakaan possujen asemassa viihtyisi.
Paikan päältä sai myös ruokaa, ja söimme lounaan, joka ei ollut terveellisillä ainesosilla pilattu.
Possua vähän toisessa muodossa, nimittäin pork nachoseina.
Saisiko olla jotain uppopaistettua?
Funnel Cake muistutti vähän tippaleipää, ja sen viimeisteli suklaakastike.
Uppopaistetut Domino-keksit olivat oma lempparini. En siltikään syönyt näitä kaikkia, ei olisi kyennyt.
Aurinko oli jo painumassa vuorten taa kun vihdoin lähdimme kotia kohti. Maissisokkelo oli nyt lauantaina viimeistä kertaa auki tänä vuonna. Ensi vuonna tänne pitää tulla jo syyskuussa!
