Mullerthal -tägi | Globe Called Home

21.4.201521.4.2015

Mennään metsään: kevään merkkejä Luxemburgissa

Lämpöaalto iskeytyi Luxemburgiin, ja viikonloppuna olisi ollut suorastaan mahdotonta pysyä poissa luonnosta. Sunnuntaina nappasimme kaverin kanssa bussin kohti Koillis-Luxemburgin Müllerthalia, jota myös ”Pikku-Sveitsiksi” kutsutaan. Bussi oli melkein täynnä, ja monella oli meidän tavoin vaelluskengät jalassa.

Jäimme pois bussista Bersdorfin pikkukylässä ja sukelsimme alas laaksoon hiekkakivimuodostelmien keskelle, joista Müllerthal on tunnettu. Eroosio on muotoillut alueelle lukemattomia luolia ja kallionkoloja, korkeita paaseja, kapeita välejä ja luonnonportaita, joita pitkin patikointireitti puikkelehtii. Myöhemmin reittiä on täydennetty ihmisen tekemillä portaikoilla. En suosittele polvivaivaisille!

Ahtaan paikan kammoisillakaan ei aina ole hauskaa. Taskulamppu tulee välillä tarpeeseen.

Ihmettelimme alusta alkaen rapinaa, jota kuului vähän väliä viimesyksyn lehtien alta. Pian kaverini kirkaisi: hiiriä! Metsä oli täynnä niitä. Hetken meillä oli pieniä erimielisyyksiä toimintatavasta, kun kaverini yritti maata tömisyttämällä pelottaa hiiret tiehensä ja minä zoomailin kameralla saadakseni nuo vikkelät pienet otukset tallentumaan muistikortille. Päädyimme pian siihen, että minä kävelen edeltä.

Näimme kymmeniä metsähiiriä, mutta kuvat ovat aika hääppöisiä, kun nämä pienet otukset puikkelehtivat säikkyen koloihinsa.

Näimme myös sammakon, joka yritti kovasti naamioitua lehdeksi.

Puolivälissä reittiä polku saapui Müllerthalin kylään, joka selvästi eli patikoinnista. Patikoijille tarkoitettuja hotelleja oli enemmän kuin asuintaloja, ja ravintoloiden terassit olivat täynnä vaelluskenkäkansaa. Me ohitimme kylän pysähtyen vain infokeskuksen vessaan.

Saapuminen kylään

Kylän keskellä oli pieni maatila, jossa pihalla tepasteli kanoja ja vuohia.

Luxemburgista löytyy useita söpöjä siltoja ja kauniita vesiputouksia, mutta niistä kuuluisin, Schiessentümpel, osuu tämän reitin varrelle. Emme jääneet vesiputoukselle pyörimään, koska siellä oli liikaa ihmisiä, vaan sen sijaan pysähdyimme lounastamaan vähän myöhemmin.

Kevät oli saapunut myös kukkien muodossa. Minun piti pitkään kaivaa muististani valkovuokkojen suomenkielistä nimitystä, jotta pystyin googlaamaan sen ja kääntämään lajimääritystä miettivälle kaverille sloveniaksi. Koko metsä oli siis täynnä valkovuokkoja täydessä kukkaloistossa.

Nyt varmaan seuraavaksi joku kertoo, etteivät kuvan kasvit ole valkovuokkoja, koska lehdet ovat vääränlaisia. No voin vaikka vannoa, että niitä ihan oikeitakin valkovuokkoja tuolla metsässä oli!

Toisiksi yleisin kukka oli tämä keltainen, jonka lajimääritystä emme tienneet.

Berdorfista Consdorfiin Müllerthalin kakkosreittiä pitkin kesti meillä lyhyen tauon kanssa 3,5 tuntia. Saavuttuamme Consdorfiin oli mahtavaa istahtaa terassille jäätelölle odottelemaan kerran tunnissa kulkevaa bussia kotiin.

Kuinka päästä reitille

Luxemburgin keskustasta bussi 111 kulkee Consdorfiin ja Berdorfiin. Busseissa on pysäkkinäytöt, jotka helpottavat kulkua, ja päivälippu Luxemburgin julkisiin maksaa 4 euroa. Seuraamamme Müllerthal Trail 2 -reitti on viitoitettu hyvin pysäkiltä lähtien, ja siitä löytyy tietoa netistä.

2.6.2013

Beaufortin linnassa

Jo oli aikakin kesäkuun alussa ilmojen vähän kääntyä parempaan. Tänä viikonloppuna saimme vihdoin nauttia auringosta, joten erään kaverin kysäistessä, haluaisinko lähteä seuraksi linnoja tiirailemaan, olin heti messissä. Sunnuntaipäivän kohteena oli Beaufortin linna Koillis-Luxemburgissa, keskellä-ei-mitään, mutta onneksi keskelle-ei-mitäänkin menee sunnuntaisin kaksi suoraa bussia päivässä.

Aitoon linnakokemukseen kuuluu jatkuva linnan lampaitten määkiminen, joka kantautui kuuluvasti linnan joka kolkkaan

Beaufortin eli kauniin linnan vanhimmat osat rakennettiin ehkä joskus 800-luvulla puolustukseksi Echternachin luostarille, joka yritti pitää maansa erillään Trierin luostarin munkkien hallintoalueesta. Joskus myöhemmin luostarin hallitsija, Luxemburgin kreivi, luovutti Beaufortin läänityksen Wiltzin perheelle, joista tuli luostarin vasalleja ja Beaufortin linnanherroja.

Koska Beaufortin linnanherrat olivat hallitsevan luokan alinta kastia kaukana prinssien alapuolella, vaihtoehdot ammatinvalintaan olivat vähäiset. Esikoispojat lähetettiin kuusivuotiaina sukulaisten linnoihin ritarinoppia hakemaan: aseenkantajana he oppivat hevosenkäsittelyä sekä taistelulajeja siihen asti, kunnes 17-vuotiaana heidät lyötiin ritareiksi. Siitä lähtien he saivat pröystäillä ympäriinsä värikkäässä rengashaarniskassa ja tehdä kaikkea, mitä kunnon lordin tulee, kuten taistella, metsästää karhuja, palvella hovissa tai möykätä turnajaisissa. Lukutaito, matematiikka ja yleistieto eivät sen sijaan olleet olennaisia ritarin opinnoille. Jos aika kävi oikein tylsäksi, saattoi aina lähteä ristiretkelle tai liittyä mukaan uskonnolliseen järjestöön, kuten Beaufortin ritari Karl oli tehnyt 1300-luvulla kohoten Saksalaisen ritarikunnan suurmestariksi.

Nuoremmat pojat saatettiin pistää ritariuran sijaan Echternachin benediktiiniläisluostariin. Munkkien ei tarvinnut heiluttaa miekkaa, mutta turnajaisten ja pitkästymisen sijaan heiltä vaadittiin kahdeksan tunnin työpäiviä puutarhanhoidon tai kirjoitusten kopioinnin parissa, jonka lisäksi piti monta kertaa päivässä käydä jumalanpalveluksessa laulamassa virsiä. Loppukin aika oli tiukasti aikataulutettu rukoilulle ja raamatunluvulle, joten ruokataukoja siunaantui päivään yksi ja yöunet jäivät neljään tuntiin. Toisaalta työ tuotti myös tuloksia: Echternachin luostarin maalauskoulun maine kiiri kauas maan rajojen ulkopuolelle.

Linnan naapuritalot olivat hieman modernimpaa rakennuskantaa

Toiseen ilmansuuntaan sentään näkyi 1600-luvulla rakennetun renessanssilinnan torni

Entäs perheen tytöt? No ne naitettiin mahdollisimman hyviin liittoihin. Siinä missä linnan turistiläystäke käytti kaksi A4:ää selostaakseen linnan poikien kohtaloa, tyttöjen kohtalo selostettiin erään kappaleen viimeisen virkkeen sivulauseessa.

1500-luvulle tultaessa Beaufortin linnanherrat kärsivät raha-ahdingoista, jota he lievittivät ryöstelemällä maidensa läpi kulkevia matkalaisia ja kauppakaravaaneja. Pahin kaikista ryöstelijöistä oli Beaufortin lordi Gaspard II de Heu, joka ei pitäytynyt pelkästään omilla maillaan vaan lähti ryöstelemään naapurilordien kyliä aina Trieriin asti. Tämä loppui vasta, kun Gaspard teloitettiin vuonna 1593. Sen jälkeen Beaufortin linnan annettiin hiljalleen rapistua, ja viimeiset asukkaat muuttivat pois 1700-luvun alussa.

Jo vuonna 1898 turistit osasivat kaivertaa linnanseiniin puumerkkejä

Linnan restaurointityöt aloitettiin vuonna 1928, ja kuluja kattamaan linna avattiin matkailijoille 1932. 80-luvulla valtio sai linnan haltuunsa ja suoritti arkeologisia kaivauksia ja jatkoi restaurointia, jonka totesimme olevan yhä aika kesken, sillä linnassa ei ollut kuin pari huonetta, joissa oli jonkin oloinen katto, ja nämäkin olivat kaukana alkuperäisestä ulkomuodosta. Siispä suuntasimme linnanpihalle nauttimaan liköörisnapsit, joiden lipunmyyjä oli vinkannut kuuluvan sisäänpääsyyn.

Vadelmalikööriä ja cassista

Mutta ei tässä vielä kaikki…

Linnan ulkopuolelta lähti Haupersbaachin laakson pohjaa pitkin luontopolku, jonka päätimme kävellä hyvän sään kunniaksi (sekä erästä multigeokätköä etsiäksemme). Kuten muualla Mullerthalin eli Pikku-Sveitsin alueella, täälläkin oli komeita kivimuodostelmia laakson molemmin puolin sekä pohjalla pieni puro.

Kivi oli kauttaaltaan huokoista

Saniaiset peittivät kaiken mahdollisen, ja mahdottomiin paikkoihin ne puskivat ilmajuuriaan

Väärää kantoa haukkumassa

Multikätkön ideana on, että pitää etsiä vihjeitä monesta eri paikkaa ennen kuin varsinaisen kätkön koordinaatit selviävät. Tällä kertaa piti löytää pieniä metallilaattoja ruuvattuna kiinni kätkökuvauksessa näytettyihin neljään paikaan: kahteen siltaan, yhteen kantoon ja yhteen puuhun. Kämmäsimme pariin otteeseen, sillä ensin kömmimme vartin verran erään sillan alusia vältellen puroon tippumista kunnes tajusimme, että kyseessä oli väärä silta, jonka jälkeen kaivelimme erästä kantoa ja ihmettelimme oranssina hohkavia viisisenttisiä etanoita ennen kuin tajusimme, että oikea kanto oli tien toisella puolella. Kätkön löydettyä piti pistää juoksuksi, jotta ehtisimme kahden tunnin välein kulkevaan bussiin Echternachin juna-asemalle.

Echternachissa repäisimme ja haimme jäätelöt aseman kebab-ravintolasta. Niitä kelpasi nauttia lämpimässä auringonpaisteessa.

26.5.2013

Rento sunnuntai Larochettessa

Kuinkahan monta kertaa olen täällä blogissa kirjoittanut kertovani jostakin asiasta ”myöhemmin” ja jättänyt jutun kokonaan sikseen? Nyt töihin palattuani ei voi kuin nostaa hattua kaikille työssäkäyville, jotka silti jaksavat blogata lähes päivittäin. Minulla kun yhden blogipostauksen tuottamiseen saattaa mennä parikin tuntia, eikä tuota aikaa ole normaalina arki-iltana käytettävissä, kun töissä viipyy melkein kuuteen, töiden jälkeen yleensä suuntaan joko urheilemaan tai kavereiden kanssa iltaa viettämään, ja kotiin saapuessa se pari tuntia menee valtameren taakse skypettäessä. Illallista syön läppärin ääressä jotain hyvää HBO:n arkistoista katsoen, ja sitten olenkin jo aivan valmis rojahtamaan sänkyyn.

Mutta nyt on sunnuntai. Kylmä ja sateinen sää sekä kaverin puolikuntoisuus riittivät perumaan päivälle suunnitellun parinkymmenen kilometrin patikoinnin, ja sohvasurffaaja, jonka piti saapua illalla, joutuikin yllättäen perumaan. Koska sunnuntaina koko Luxemburg on kiinni, vietän tämän päivän tukevasti kotona verskoissa luppoaikaa viettäen. No ehkä jossain vaiheessa siivoan ja kasaan perjantaina saapuneen ruokapöydän, mutta päätavoitteena on rentoilu, ja siihen sopii blogin päivitys. Siispä palaan puolentoista kuukauden taakse ja kerron, mitä kymmenen kilometria Luxemburgin metsissä patikoituamme näimme.

Larochetten linnahan se siinä

Tästä näkymästä kesti vielä reilu puoli tuntia patikoida alas Larochetten kylään, jossa nautimme lounasta pienessä italialaisravintolassa. Ei ole etanapizzan voittanutta, sanon vaan. Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen kiipesimme tutustumaan linnaan, jonka vanhimmat osat rakennettiin joskus 1000-luvulla, ja joka esiintyy kirjoituksissa ensi kertaa ”vasta” 1200-luvulla.

1500-luvun lopulla tulipalo riehui linnassa, eikä linnaa koskaan korjattu alkuperäiseen loistoonsa. Linnanmuurien sisällä olevista asuintaloista oli jäljellä lähinnä perustukset, mutta linnan korkea päärakennus oli vielä pystyssä, ja sitä ilmeisesti vuokrattiin juhlia varten. Sisällä myös näkyi, missä olivat sijainneet keittiön tulisija, linnanneidon vaatekaappi ja lordin makuuhuoneen oma vessa, jossa toki tuotosten loppusijoituspaikkana toimi alhaalla sijaitseva laakso.

Larochetten linnasta lordit ja leidit pystyivät tarkkailemaan kylässä asuvia alamaisiaan. Lipputangossa liehuu Luxemburgin (eikä suinkaan Hollannin) lippu.

Larochetten linna siirtyi Luxemburgin valtion omistukseen 1979, ja valtio on restauroinut linnaa urakalla sekä suorittanut paikalla useita arkeologisia kaivauksia. Linna pidetään avoinna vierailijoille päivittäin klo 10-18 pääsiäisestä lokakuun loppuun.

Erään patikointiseurueemme jäsenen mies ja lapsi olivat tulleet tapaamaan meitä lounastauolle ja liittyivät linnakierrokselle.

Että sellainen linna. Sitten olikin vielä kymmenisen kilometria kävelyä edessä, ennen kuin pääsisimme takaisin autoillemme. Viimeiset kymmenen kilometria olivat tällä kertaa reitin hienoimmat.

Portaita reitillä riitti

Mullerthalin alue tunnetaan täällä Pikku-Sveitsinä, koska seutu on niin mäkistä. Polku kiemurteli ylös alas rinteitä ja kipusi välillä suurten kivenlohkareiden välistä. Näimme myös toisenkin linnan, joka taisi olla yksityisomistuksessa, sillä siinä ei ollut mitään mainintaa nimestä tai vierailuista. Linnojahan täällä riittää…

Jossain vaiheessa vuorikaurisosastoa kysäisin vieressäni kävelleeltä mieheltä, mistä hän oli kotoisin. ”Kurashoo”, mies vastasi. Siis mistä? Mies toisti pari kertaa nimen, ja sitten selvensi, että Karibialta. Ahaa, siis Curaçaolta! En yhdistänyt paikkaa lausumiseen, koska olin aina itse lausunut paikannimen vääräoppisesti ”Kurakao”.

22 kilometrin kohdalla kaikki muut alkoivat olla poikki, mutta punatakkinen ukrainalaisnainen piti tahtia yllä huutamalla sekalaisia kannatushuutoja. Viva la Revolucion! Go Bayer München!

Nyt tuolla ulkona taas sataa. Sadesäässä parasta on, että voi hyvillä mielin lorvia sisällä, lukea kirjaa, katsoa leffoja ja syödä suklaata.

8.4.201327.4.2015

Vaellusharrastaja Khristian

Georgiassa purrut patikointikärpänen ei päästänyt vieläkään otteestaan, joten päädyin eilen paikallisen expat-yhteistön järjestämälle patikointireitille, jonka slogan oli This aint no walk in the park. Yhdeksältä sunnuntaiaamuna kävelin aution keskustan läpi Glaciksen parkkialueelle vähän keskustan pohjoispuolella etsimään valkoista Peugeotia, jonka kuskin kanssa olin sopinut kyydityksestä Luxemburgin maaseudulle Nommernin pikkukylään kirkon kupeeseen.

Nommernissa reilun parinkymmenen hengen porukkamme kokoontui kuuntelemaan retkenjohtajaamme Khristiania, joka lateli sääntöjä apteekin hyllyltä – älä anna välien venähtää, varmista että perässä tuleva seuraa sinua, ja when I say ”listen up”, it means you shut up – ja painotti, että hänen nimensä on Khristian with a K, not with a C. Urheiluvaatteet tuppaavat olemaan värikkäämmästä päästä, mutta Khristianin kelta-oranssi-violetti-yhdistelmä löi meidän kaikkien värikkyytemme laudalta, sillä ainoa mustavalkoinen osuus koko miehessä olivat hänen harmaat kiharansa.

Reitti kulki välillä maaseututeiden vartteja, välillä metsäpolkuja. Teiden varret olivat täynnä peltoja, jotka haisivat vahvasti, no, miten sen nyt sanoisi, maaseudulta. Ilmeisesti erittäin luonnonmukaiset lannoitteet oli juuri levitetty. Anekdoottina eräs porukan ranskalainen kertoi, että sekä ranskalaisten että saksalaisten mielestä Luxemburgin maaseutu haisee erityisen paljon siltä itseltään, paljon enemmän kuin ranskalaiset ja saksalaiset pellot. Ranskalaisen mielestä tällä oli jotain tekemistä luxemburgilaisen luonteenlaadun kanssa, itse täytenä noviisina epäilisin ensin lehmien runsautta tai luomuviljelyä.

Astetta innokkaampi hevonen korski ympäriinsä ja lopulta sylki kamerani linssiin

Koko kävelyn ajan Khristian tarkkaili silmä kovana porukkaa, määräsi tarvittaessa puskavessataukoja ja lyhyitä pysähdyksiä ja varmisti perää pitävältä intialaisnaiselta radiopuhelimella, ettei kukaan jäänyt jälkeen. Kun kävelin hetken Khristianin vierellä ja aloitin perinteiseen expat-tyyliin kysymällä, mistä hän on kotoisin, hän kertoi olevansa kanadalainen, Nova Scotian Halifaxista. Siis kanadankanadalainen, ei ranskankanadalainen, mutta kyllä hän ranskaakin puhuu if I absolutely must. No miten sitten kanadalainen päätyy Luxemburgiin? It’s a long story, Khristian huokaisi.

Khristian aloitti työuransa Kanadan armeijassa tykkimiehenä. Jossain vaiheessa hänet lähetettiin kahdeksaksi vuodeksi Saksaan osana Kanadan NATO-joukkoja, ja siellä hän rakastui… Eurooppaan. Palattuaan Kanadaan hän totesi haluavansa nähdä enemmän maailmaa, joten hän siirtyi tykistöstä laivastoon ja lähti kiertämään maailmaa. I’ve been to Afghanistan, Australia, and every place in between, Khristian naurahti ja lisäsi, I mean in between the longer way around the world. Khristian oli siirtynyt laivainsinööriksi, mutta tarkempi työnkuva jäi minulle epäselväksi.

Jossain vaiheessa Khristian huvitti itseään vetämällä perääpitävän Shalinin kanssa ammuntaharjoituksia, joiden kaava meni jotakuinkin niin, että Khristian veti käsittämättömiä ja pitkiä määräyslitanioita hatustaan ja sitten hymy suussa korjasi, kun Shalini ei toistanut niitä oikealla tavalla takaisin.

Kaksi vuotta sitten Khristian oli lopulta todennut, että haluaa takaisin Keski-Eurooppaan, missä ruoho on vihreämpää ja kaupungit sielukkaampia, tai jotain, ja siirtyi NATOn palvelukseen logistiikkainsinööriksi. If you need a ship, I’ll get you one, hän lupasi, mutta olisi kuitenkin halunnut tähtitieteellisen ennakkomaksun. Tällä jälkimmäisellä Euroopan keikalla hän oli lisäksi rakastunut muuhunkin kuin maanosaan, sillä myöhemmin päivän aikana minulle selvisi, että joukon keulaa juoksumarssia eteenpäin vetänyt pieni sitkeä puolalaisnainen oli nykyään hänen vaimonsa.

Punatakkinen nainen oli sekä ryhmämme pienin että ilmeisesti myös nopein

Päivän aikana tuli selväksi, että vaimonsa lisäksi Khristian rakastaa patikointia, videoiden kuvaamista lempimusiikkinsa tahtiin ja kaksimielisiä juttuja. Esimerkiksi luxemburgilaisten ja kanadalaisten ravintoloitsijoiden eroavaisuuksia hän kommentoi toteamalla, että jos luxemburgilaiseen ravintolaan tuo kolmenkymmentä henkeä kerralla, ryhmä todennäköisesti käännytetään paniikissa pois, mutta kanadalaiset ravintoloitsijat would drop their pants on the street and give you oral sex. Videokuvauksen saralta hän taas kertoi, millaisia eri videoita aikoo kuvata tulevalla Nepalin reissullaan. We’re gonna go to some market at Kathmandu and take a video of all the cheap and second hand stuff there, and then sync it with Macklemore’s Thrift Shop, you know, I’m gonna pop some tags, only got twenty dollars in my pocket… and maybe we’ll find a grandfather’s old shirt or something. Ja miksi juuri Nepal? No Mount Everestin Base Campin takia tietenkin…

Patikoituamme reilu kymmenen kilometria, joista viimeiset pari yhä mäkisemmässä maastossa osittain keskelle ei mitään rakennettuja portaikkoja kiiveten, eteemme aukeni näkymä… josta kerron joskus toiste, koska nyt on pienen toimistotyöntekijän nukkuma-aika.

Päivitys: Jatkotarinaa seuraa blogissa Larochetten linnasta.