sota -tägi | Globe Called Home

27.12.201428.12.2014

Pearl Harbor: taistelulaiva pinnan alla

Joulu Coloradossa kahdestaan Iiron kanssa sujui erittäin hyvin. Laitoimme pelkästään jouluruokia, joista pidimme, ja painotimme juuri niitä asioita, jotka tuntuivat hyvältä. Yksi näistä oli lautapelit, joten korkkasimme vastaostetun Axis & Allies 1941 -pelin, ja kahlattuamme 25-sivuisen sääntökirjan lävitse pääsimme tositoimiin. Minä edustin toiseen maailmansotaan pohjautuvassa pelissä akselivaltoja, ja minun Japanini silmäili Iiron Havaijia suurella mielenkiinnolla – mutta turhaan, sillä Iiron laivasto piti huolen siitä, etteivät joulukuun 1941 tapahtumat päässeet toistumaan pelissä.

Ihan hyvä peli, mutta varoituksen sanana, että ensimmäiseen pelikertaan meni meiltä viisi tuntia…

Vajaa kuukausi sitten reissatessamme Havaijilla meillä oli Oahulla vain yksi nähtävyys, johon ehdottomasti halusimme käymään: Pearl Harbor. Tämä TV:stä ja leffoista tuttu satama on yhäkin sotilaskäytössä ja sijaitsee sen verran kaukana Waikikista, että päätimme vuokrata päiväksi auton, mikä kannatti, sillä samalla pääsimme katsomaan merikilpikonnia.

Pearl Harborin nykyistä laivakalustoa

Paikalle alueelle kannattaa tulla aikaisin, koska lippuja eniten näkemisen arvoiseen (ja ainoaan ilmaiseen) kohteeseen, USS Arizona Memorialille, on saatavilla vain rajoitettu määrä, ja häviävän pienen nettivarausmäärän lisäksi nämä jaetaan kävijöille saapumisjärjestyksessä aamuseitsemästä alkaen. Meillä oli onnea, sillä vaikka saavuimme paikalle vasta vähän yhdeksän jälkeen, saimme liput ensimmäiseen mahdolliseen lähtöön, ja lyhyehkön videoesityksen jälkeen olimme jo laivassa matkalla muistomerkille.

Tällaista siellä muistomerkillä sitten oli:

USS Arizonan tykkitornin juuri

Öljyä, jota vuotaa USS Arizonasta useampia litroja päivässä vielä ainakin seuraavat 100 vuotta

Koralliriutta, joka on muodostunut taistelulaivan päälle

USS Arizona oli yksi taistelulaivoista, jotka japanilaiset hävittäjät ja pommikoneet upottivat 7. joulukuuta 1941 Pearl Harborissa. Yhteensä taistelulaivoja oli yhdeksän, ja näistä viisi upposi, yhden kapteeni ajoi matalikolle jotta laiva ei uppoaisi, kaksi kärsi lievempiä vaurioita ja yksi oli hyökkäyshetkellä kuivatelakalla, jossa siihen osui pommi. Japanilaisten hyökkäystä ei huomattu, ennen kuin oli liian myöhäistä, koska lentotukialukset olivat koukanneet pohjoisen kautta, ja tutkamiehet sekoittivat hyökkäävät viholliskoneet vähän myöhemmin samana päivänä saapuviin amerikkalaisiin B-17-pommikoneisiin.

Valkoinen paasi merkkaa taistelulaivan uppoamiskohtaa. Edessä Arizonan komentosillan jämät, taustalla USS Missouri, samaa kokoluokkaa oleva taistelulaiva.

USS Arizonan muistomerkki oli meren päälle rakennettu ”laituri”, josta pystyi katselemaan laivaa pinnalta käsin.

Koska Pearl Harborin hyökkäyksen seurauksena Yhdysvallat liittyi sotaan, suurin osa taistelulaivoista nostettiin ylös ja korjattiin, mutta ei Arizonaa: se oli liian pahoin tuhoutunut, joten se jäi meren pohjaan ikuiseksi muistomerkiksi ja hautapaadeksi sotilaille ja merimiehille, jotka olivat kuolleet hyökkäyksessä tai hukkuneet laivan upotessa, ja näitä oli paljon…

…yli tuhat nimeä, mukaanlukien 23 veljesparia ja yksi isä-poika-pari.

USS Arizonan muistomerkki keskittyi Pearl Harborin tapahtumien muistelemiseen ja siihen, että kyseessä oli tuhoisin taistelu Yhdysvaltain maaperällä sitten sisällissodan… tai oikeastaan ainoa taistelu Yhdysvaltain maaperällä sitten sisällissodan. Ei siis mikään ihme, että amerikkalaisten silmissä Pearl Harborilla on yhäkin todella suuri rooli 1900-luvun historiassa: liput lasketaan 7. joulukuuta puolitankoon, Remember Pearl Harbor toimii yhäkin iskulauseena, ja jotkut idiootit internetissä olivat jopa iloisia Japanin tuhoisasta tsunamista pari vuotta sitten, koska: Do I feel bad for japan? Two words….pearl harbor. Olen itse tutkinut toisen maailmansodan pommitusjälkiä katukuvassa siitä asti kuin muistan, joten joidenkin amerikkalaisten Pearl Harborin painottaminen tuntuu välillä hassulta, mutta toisaalta olihan se aika ainutlaatuinen tapahtuma sotahistoriassa: elleivät Pearl Haborin lentotukialukset olisi juuri tuolloin olleet merellä, toisen maailmansodan lopputulos olisi voinut olla eri.

USS Arizonan muistomerkki

Muistomerkillä vierailun jälkeen pohdimme hetken, mitä muuta tekisimme Pearl Harborissa. Vaihtoehtoja oli sukellusvenemuseo, lentokonemuseo ja kierros taistelulaiva USS Missourilla. Aikaa ei ollut kuin yhdelle, ja lentokoneita ja sukellusveneitä olimme nähneet tarpeeksi aiemminkin, joten päädyimme USS Missourille, jossa eläkeikää lähestyvä opas rupatteli meille mukavia ja ei-niin-mukavia taistelulaivan historiasta.

USS Missourin valtavaa kokoluokkaa ihmetellessä oli vaikea uskoa, että ihan vieressä lepäsi samankokoinen möhkäle pinnan alla. Sisältä taistelulaivat eivät paljoa ero toisistaan, joten jos sisätilat kiinnostavat, blogista löytyy kuvia vastaavasta taistelulaiva USS Alabamasta. Tässä kuitenkin yksi kuva taistelulaivojen mittasuhteista:

Uponneen USS Arizonan ankkuri

USS Missouria ei oltu vielä rakennettu Pearl Harborin taistelun aikaan, vaan se saatiin valmiiksi pari vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan jälkeen se ehti palvella myös Korean sodassa, ja 80-luvulla se tuotiin takaisin palvelukseen ja lähetettiin lopulta Persian lahden sotaan, jonka jälkeen se vihdoin poistettiin lopullisesti käytöstä. Sen kannella astelessa oli aikaa mittailla laivan pituutta (270 metriä), ihmetellä laivassa olleiden nukkumapaikkojen määrää (noin 2700 henkeä) ja tiirailla metallilaattaa, jonka päällä oli sodan loppuessa allekirjoitettu paperi nimeltä Instrument of Surrender – eli asiakirja, jolla Japani antautui liittoutuneille.

Metallilaatta näytti olevan japanilaisturisteille pakollinen valokuvauspaikka

Japanilaisia näkyi Pearl Haborissa enemmän kuin Waikikissa keskimäärin. Suurin vierailijaryhmä oli ehdottomasti amerikkalaiset, mutta japanilaiset tulivat hyvänä kakkosena, ja jäin miettimään, mitenköhän he kokevat vierailun. Nationalistista uhoa oli näyttelyissä todella vähän, ja asioita lähestyttiin kiitettävän paljon faktojen kautta, mutta jos japanilaisten sijaan Pearl Harboriin olisivat hyökänneet suomalaiset, en ole varma, haluaisinko paikan päälle kiertämään.

Japanilainen koululuokka matkalla USS Missourille

Sellainen Pearl Harbor. Mutta entäs se peli, se missä Pearl Harboriin ei hyökätty? Siinä Saksa menetti koko itä-Euroopan hyvin nopeassa tahdissa, ja vaikka Normandian maihinnousua ei ikinä tapahtunut, neuvostoliittolaiset valtasivat Berliinin samalla kun britit ja amerikkalaiset hyökkäsivät Karjalaan. Tyynellä merellä taas Japani haistatti pitkät Havaijille ja hyökkäsi sen sijaan Alaskaan (öljyä!), jonka jälkeen se valtasi Filippiinit ja jatkoi valloitustaan läpi Kaakkois-Aasian. Vasta lopulta Australian pommikonearmada laittoi valloituksen aisoihin tuhoamalla Japanin merivoimat, jonka jälkeen Japani antautui, koska oli jo korkea aika mennä nukkumaan.

1.8.2014

Ypres eli sata vuotta vanhaa hulluutta

Kuten joku saattoi uutisista bongata, ensimmäinen maailmansota alkoi sata vuotta sitten, ja itseasiassa Saksan hyökkäyksestä Luxemburgiin tulee tänään kuluneeksi päivälleen sata vuotta. Virallisesti tosin ”juhlapäivä” on huomenna, sillä osa saksalaisjoukoista hyökkäsi maahan kommunikaatiovirheestä johtuen päivän etuajassa ja perääntyi tajutessaan virheensä. Huomenna täällä on kai jotain seppeleen laskua, ja väestöhälyttimet pärähtävät tämän kunniaksi soimaan kolmen maissa. Toisin kuin Suomessa, niitä ei täällä testailla tasaisin väliajoin, joten huomisesta muistopirinästä on varoiteltu mediassa, etteivät ihmiset ryntäisi hädissään väestösuojiin.

Ensimmäisen maailmansodan verisimmät taistelut sodittiin Ranskan ja Belgian rajalla. Olen aiemmin kirjoitellut täällä Ranskan Verdunista, jossa pääsee ihmettelemään hyvin säilyneitä linnoituksia. Pari kuukautta sitten taas katsastimme Iiron kanssa Belgian Ypresin ympäristöä, jossa käytiin melkein koko sodan ajan jatkuvaa asemasotaa rintamalinjalla, jota satojen tuhansien kuolleiden hinnalla siirrettiin aina muutama kilometri sinne tänne. Neljässä vuodessa uhriluku nousi melkein miljoonaan, ja se näkyy tänä päivänä sotilashautausmailla, joita on useita kymmeniä pitkin maaseutua.

Bedford House Cemetary — Näistä sotilaista joukko-osasto on tiedossa, mutta ei tarkempi henkilöllisyys.

Ensimmäisen maailmansodan aikoihin ei vielä harrastettu kovinkaan kestäviä tunnistuslaattoja. Jos laatta oli, se saattoi olla tehty vaikkapa kankaasta, ja usein niitä oli vain yksi kappale. Nykyisissä tunnistuslaatoissahan on taitekohta, josta laatta on tarkoitus puolittaa sotilaan kuollessa. Toinen kappale jonkun taskuun tiedoksi vietäväksi, että tämän niminen heppu on merkittävä kuolleiden kirjoihin, toinen kappale taas jää ruumiille merkkaamaan, kenen maallisesta tomumajasta on kyse. Ensimmäisessä maailmansodassa taas tunnistuslaatat vietiin usein taistelun melskeessä kirjanpitotarkoituksiin, jolloin ruumiita ei jälkikäteen yleensä pystytty tunnistamaan nimeltä. Joukko-osasto ja kotimaa sen sijaan selviävät uniformusta, jos sellainen on tunnistettavassa muodossa, ja siksi monessa hautakivessä ne olivat ainoat tarjolla olevat tiedot.

Eniten minua yllätti hautausmailla se, kuinka paljon siellä oli käyty muistelemassa ihmisiä. Yllättävää siksi siis, ettei kukaan tänä päivänä sotilashautausmaiden kiertokunnossa oleva taatusti voi oikeasti muistaa ketään ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta. Hautausmaan portilla oli kuitenkin kirja, josta pystyi katsomaan, minne sukulainen oli haudattu tai missä seinäplakaatissa hänen nimensä oli näkyvillä. Ihmettelin tätä hetken kunnes mietin, että jos minun isoisoisoisäni olisi haudattu Helsingin sijasta tänne, aika varmasti etsisin hänen hautansa ja saattaisin unikonkin jättää merkiksi käynnistä.

Ensimmäiset alueen hautausmaat syntyivät niin, että kuolleet haudattiin niille sijoilleen, ja vasta myöhemmin ruvettiin suunnitelemaan hautamuodostelmia ja uudelleenjärjestelemään hautoja. Tyne Cotissa on yhä pari merkkiä sadan vuoden takaisista taisteluista. Paikalleen on jätetty pari pillboxia, joista yhden päälle on rakennettu ristin muotoinen muistomerkki, joka näkyy postauksen toisessa kuvassa. Sen lisäksi hautausmaan etuosassa on alue, jossa haudat ovat siinä kohti, mihin miehet ovat kuolleet, ja tämän takia hautausmaalle on haudattu myös kaksi saksalaista: Passchendaelen taisteluissa kuollut Otto Bieber sekä joku toinen, jonka ruumis löytyi samoilta kohdin. Commonwealthin hautakivissä on kaareva yläosa, mutta näiden kahden saksalaisen jaettu hautakivi on leikattu tasaiseksi.

Tyne Cotin hautausmaan lisäksi pysähdyimme Langemarkin saksalaishautausmaalla, jonka fiilis oli täysin erilainen. Siinä missä Tyne Cotin hautakivet olivat vaaleita ja alue valoisa ja pitkälti puuton, Langemarkin hautakivet olivat tummanpuhuvia ja alue metsän siimeksessä. Mitä olen sotilashautausmaita täällä päin katsellut, tämä tuntuu olevan yleisempikin ero liittoutuneiden ja saksalaisten sotilashautausmaiden välillä maailmansodasta riippumatta.

Langemark War Cemetary — Saksalaisia joukkohautaan haudattuja.

Langemark on alueeltaan saman kokoinen Tyne Cotin kanssa, mutta sinne on haudattu viisinkertainen määrä sotilaita. Tämä johtuu siitä, että Tyne Cotissa jokaiselle ruumille on yritetty saada oma hautakivi, kun taas Langemarkissa hautakivet ovat lähtökohtaisesti jaettuja ja alueen keskellä on noin 25 000 sotilaan joukkohauta. Tänne on myös haudattu Langemarkin taistelun uhrit. Kyseessä oli yksi Ypresin ensimmäisiä taisteluita, jossa kuoli yli kymmenkertainen määrä saksalaissotilaita britteihin verrattuna, ja jota myöhemmin kutsuttiin koulupoikien taisteluksi, sillä urbaanilegendan mukaan saksalaisjoukot olisivat koostuneet lähinnä koulupojista ja opiskelijoista. Oikeasti koulupoikia oli taistelijoista ”vain” 15%, ja syy suureen uhrimäärään taisi olla lähinnä saksalaiskenraalien huonossa taistelustrategiassa.

Langemarkista jatkoimme matkaamme vielä Yorkshiren juoksuhaudoille. Harrastelija-arkeologit olivat löytäneet juoksuhaudat 1990-luvulla, kun ympärillä olevaa teollisuusaluetta oli meinattu laajentaa. Juoksuhaudoista oli tullut myös joukkohauta, sillä sieltä oli löytynyt kaivausten yhteydessä toista sataa ruumista. Muuten nämä jäivät pitkälti tunnistamatta – kaikista ei vuosikymmenien jälkeen saatu selville enää edes kansallisuutta – mutta eräältä ranskalaissotilaalta löytyi metallinen tunnistelaatta. Mahtoi tulla hieman puun takaa sukulaisille, missä isoisoisosetä oli viime vuosikymmenet ollut haudattuna.

Yorkshire Trench — Tätä puuhärveliä kutsuttiin A-tueksi, ja sellainen oli juoksuhaudan pohjalla, jotta juoksuhaudan pohjalla lilluva vesi ei kastelisi miesten saappaita ja myös, jotta itse kaivanto ei sortuisi niin helposti tykistökeskityksessä.

Jos joku tuonne päin on suuntaamassa, niin suosittelen näistä nähtävyyksistä erityisesti Tyne Cotin hautausmaan yhteydessä ollutta pientä näyttelyä. Siinä yksittäisten sotilaiden tarinoita lukiessa unohtui valokuvaaminen ihan totaalisesti. Eräältäkin sotaleskeltä oli kirjeenvaihtoa tallessa kahden vuoden ajalta, missä hän oli kysellyt eri tahoilta – sotilasviranomaisilta, Punaiselta ristiltä, kirkolta – oliko hänen kadonneeksi ilmoitetusta miehestään nyt sodan jälkeen kenelläkään mitään tietoa. Eipä ollut.

Edit: Huomasin jälkeenpäin puhuneeni alussa väärästä hautausmaasta. Sitä se blogipostausten jälkikäteen kirjoittelu teettää, ja tuolla niitä hautausmaita oli sen verran runsaasti, että ihmekös jos menevät sekaisin… Nyt Bedford House korjattu Tyne Cotiksi.

31.1.2014

Vähän erilainen lapsuus

yksyn kestänyt ranskankurssi on nyt onnellisesti ohi ja kokeet läpäisty, ja sitä juhliaksemme kokoonnuimme kurssiporukalla viinilasillisten äärelle varmistelemaan, että pysyisimme jatkossakin yhteydessä toisiimme. Meitä on kurssilla seitsemän opiskelijaa: minun lisäkseni yksi kreikkalainen pikkupojan isä, joka näyttää aina kovin väsyneeltä, koska poika herättää hänet aamuviideltä leikkimään; yksi unkarilainen mies, joka järkytti konservatiivista opettajaamme lempiruoista keskustellessamme julistautumalla kasvissyöjäksi; sekä ei sen vähempää kuin neljä kroatialaista, jotka välillä selittävät tunnilla sanoja ja kielioppia toisilleen kroatiaksi, kun joku ei opettajan selostuksia ymmärrä. Luxemburgilaisia kurssilla ei näy jo ihan siitä syystä, että täällä oppikoulujen opetuskieli on ranska, joten suurin osa kansasta puhuu kieltä täysin sujuvasti, ja oppikoulua käymättömätkin osaavat huomattavasti enemmän kuin minä.

Siinä suurvaltapolitiikasta ja Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteista rupatellessamme kroatialainen Sinia kysyi kreikkalaiselta Dimitriokselta, muistaako hän sen, kun Kosovon sodan aikana Yhdysvallat pommitti mukavahingossa Kiinan suurlähetystöä Belgradessa. Sinian mukaan todellinen syy tälle oli, että serbit olivat tätä ennen ampuneet alas amerikkalaisen superhävittäjän, jonka jälkeen kiinalaiset olivat ostaneet hävittäjän osat serbialaisilta maanviljelijöiltä ja tuoneet ne suurlähetystöönsä, aikeinaan analysoida hävittäjän tekniikkaa ja kopioida siitä Kiinan armeijalle minkä pystyivät. Tässä vaiheessa minä viattomasti totesin, etten ole koskaan päässyt ihan jyvälle entisen Jugoslavian konflikteista, koska ne ovat olleet liian uutta historiaa, että niitä olisi tullut opiskeltua koulussa, mutta liian vanhaa, että niiden taustoja olisi kunnolla ymmärtänyt pelkästään mediaa seuraamalla. Muut kroatialaiset nauroivat, että You made a big mistake in admitting that, sillä Sinia käyttäisi mielellään koko loppuillan luennoidakseen historiasta.

Nopea historian oppitunti vaihtui kuitenkin pian muistojen läpikäymiseksi: mitä kukakin muisti sodista, erityisesti Kroatian sodasta 90-luvun alkupuolella, ja millaisena sen oli kokenut. Minä mainitsin seuranneeni sotaa iltauutisissa, ja että tuolloin Persianlahden sodan jälkimainingeissa maailma näyttäytyi kovin sotaisana, vaikkei se itseä onneksi koskettanutkaan. Tähän vieressäni istunut Nataa kommentoi, että ei sota häntäkään ihan hirveästi kosketttanut, sillä Our school was bombed only once. Tämä sai kaikki hörähtämään, ja Nataa kertoi, että hänen ranskalainen pomonsa oli ollut jokseenkin järkyttynyt, kun Nataa oli kertonut saman asian hänelle. Nataa oli pitänyt lapsuuttaan rauhaisana ja onnellisena, pomon mielestä taas yksikin pommitettu koulu oli liikaa.

Kolmas kroatialainen Adela muisteli sitä, kuinka lapsuus rannikon pikkukylässä oli kovin naisvaltainen, koska suvun miehet olivat sodassa ja isää näki vain silloin, kun hän sai lomaa rintamalta. Sinia muisti saman ja kertoi, että jonkun hänen luokkakaverinsa isällä oli kotilomalla mukanaan rynnäkkökiväärin luoteja, jotka luokkakaveri oli sitten tuonut kouluun näytille. After school, we made a fire in the forest behind the school and watched what happened when you throw bullets into the fire. We’re lucky nobody got killed. Tuolloin oli myös ihan normaalia, että kaikkien luokilla oli sotapakolaisia: Nataa, Sinia ja Adela kertoivat kaikki, että heidän luokalleen oli tuotu jossain vaiheessa hiljaisia pakolaislapsia; neljäs kroatialainen Dolores taas totesi olleensa itse sellainen, ennen kuin perhe muutti Sloveniaan sotaa pakoon.

Sen kuitenkin Dolores totesi, että Sloveniassa vietettyjen vuosien aikana hän on oppinut, ettei jugoslaavien kesken kovinkaan suuria eroja ole, ja vihanpito on turhaa, koska melkein samaa veljeskansaa tässä ollaan. Sinia oli samaa mieltä, ja kertoi tarinan uransa alkuajoilta itävaltalaisesta konferenssista. Siellä konferenssi-isännät olivat istuttaneet serbit ja kroatialaiset eri puolille salia peläten, että sodan haavat eivät olisi vielä parantuneet ja osallistujat alkaisivat tappelemaan. It didn’t take us long to find each other, Sinia naurahti ja kertoi, että hauskaa oli ollut viettää iltaa yhdessä naapureiden kanssa. Heti tämän jälkeen Sinia jatkoi kertomalla jutun kuolleesta serbisotilaasta, jonka ruumiin hän oli isänsä kanssa löytänyt suolta. Oikeasti? kysyin vähän hätkähtäneenä, mutta Sinia kiirehti selittämään, ettei kuollut serbisotilas ollut jutun pointti, vaan rynnäkkökivääri, jonka he olivat löytäneet ruumiilta. AK-47 is really an amazing rifle, Sinia totesi, mihin Dimitrios tarttui, ja pian juttu siirtyi sotatarinoista inttitarinoihin.

-*-

ksi Luxemburgissa asumisen hyvistä puolista omasta mielestäni on, kuinka helposti täällä tulee juttuun eri puolilta Eurooppaa kotoisin olevien kanssa. Luxemburgin asukkaista melkein puolet ja työvoimasta reilusti yli puolet on ulkomaalaisia, joten maa on kuin mikäkin sulatusuuni, Eurooppa pienoiskoossa. Ja itsestäni eniten kiinnostaa kuulla tarinoita muualta kuin Pohjoisen lintukodosta.

Aiemmalla kurssilla tapasin romanialaisen Levin, joka oli suuri klassisen musiikin ystävä, ja jonka kutsusta ja suosituksesta kävimme kuuntelemassa konserttia Philharmoniassa. Eräänä kertana sattuessani samaan bussiin Levin kanssa hän kertoi Ceau?escun ajasta. Tuolloin hänen perheensä kävi aktiivisesti Bukarestin oopperassa, missä musiikki oli kaunista mutta väliajat piinaavia: kaikki Bukarestin oopperapiirien ihmiset tunsivat toisensa ainakin ulkonäöltä, ja väliajalla kytättiin, miten muut käyttäytyvät, ja löytyisikö heistä jotain, mistä voisi mahdollisesti kannella Securitatelle. Virolainen ystäväni taas on kertonut, kuinka hän oli lapsuudessaan onnekas, koska hänen äitinsä pystyi leipomaan hänelle synttärikakun: hän oli syntynyt helmikuun puolivälissä, ja Naisten päivä oli yksi harvoja hetkiä vuodessa, kun kaupoista löytyi kakkutarpeita.

Että sellainen Eurooppa parikymmentä vuotta sitten.

16.9.2013

Takaisin vuoteen 1643

Jotain 1600-luvun sotilaita, veikkaan espanjalaisiksi

Tiedättehän Kolmikymmenvuotisen sodan? Sen, jona aikana ottomaanit liittoutuivat hollantilaisten kanssa ja ruotsalaiset (tai pikemminkin suomalaiset palkkasotilaat) marssivat ympäri Tsekkejä kyliä polttamassa. Silloin kahakoitiin täälläkin, kun espanjalaiset yrittivät pitää kiinni Luxemburgista. No okei, myönnän, omat tietoni kyseisestä sodasta ovat sen verran hatarat, että yllätyn joka kerta. Mitä ihmettä espanjalaiset tekivät Luxemburgissa?

Kanuunanlatauspuuhissa olevat sotilaat heittivät toisilleen herisevää läppää vahvalla brittienglannilla. Yritä sitten siinä päätellä, olisivatko kenties ranskalaisia vaikkako belgejä.

Jo 1600-luvun eläväiset osasivat sopivan hetken tullen tulla jonottamaan olutteltalle.

Edessä olevat pyöreät tornit vanhaa linnoitusta, takana oleva lasikoppi taas on Nykytaiteen museo

Toisin sanoen Dräi Eechelenin museossa, yhdessä kaupunkia ympäröivistä säilytetyistä linnoituksista, järjestettiin viikonloppuna vuoden 1643 taisteluiden uudelleennäyttely. Tällaiset reenactmentit ovat peruskauraa Yhdysvalloissa, kun sisällissotaan hurahtaneet miehet larppaavat milloin minkäkin taistelun, mutta pienoisena yllätyksenä minulle tuli, että ne ovat ilmeisesti täälläkin suosittuja – ja täällähän riittää sotia, mistä valita. Valittu kahakka oli nykypäivän Ranskassa sijaitsevan Thionvillen valtaus vuonna 1643 – niin merkityksetön kahakka, että siitä löytyi Wikipediasta vain yksi sivulause – ja museon kummallekin puolelle oli sijoitettu leiri: toisella puolella pitivät majaa espanjalaiset kaupungin puolustajat, toisella puolella ranskalaiset hyökkääjät.

Tässä espanjalaiset, joilla kiehuu padassa jotain hyvän näköistä.

Ranskalaiset rouvat ruokatauolla omassa leirissään

Me katselimme tihkusateessa häärääviä sotilaita ja heidän perheitään ja totesimme pian, että museon sisällä on todennäköisesti lämpimämpää ja kuivempaa. Alueen historiaa laajalti kertaavan museon audioguide piti kiinnostustamme yllä pari tuntia esitellen Luxemburgin linnoituksen rakentumista sekä niitä lukuisia kahakoita ja komppanioita, joita täällä on ajansaatossa pyörinyt, ja kun lopulta pääsimme kierroksen päähän museon eli Thüngenin linnoituksen katolle, huomasimme uudelleennäyttelyharjoituksen juuri alkavan.

Museon edessä olevalle ruohokentälle kokoontui porukkaa

Puolustajat eli espanjalaiset marssivat paikalle

Oletettavasti ranskalaiset hyökkäävät. Tässä kohtaa en ollut enää niin varma puolista.

Pyssyjen paukkeessa olennaista on kova ääni ja savu

Miehet näyttivät nauttivan täysin rinnoin osoitellessaan pyssyjä toisiaan kohti ja ampuen paukkupanoksia. Me jaksoimme kuunnella säpinää aikamme kunnes siirryimme katselemaan lähemmin paikalle rakennettuja siviilien leirejä.

Pariskunta hääräsi jonkun keiton ääressä. Lähemmällä tarkastelulla kävi ilmi, ettei kyseessä ollut keitto, vaan…

…kankaidenvärjäysoperaatio!

Mukana myös elukoita. Tässä kanat ja kanapaimen.

Ei tarvitse perheen mustan lampaan kokea yksinäisyyttä, kun niitä on kaksi.

Kävimme myös hakemassa luxemburgilaista festarimättöä. Tässä bouneschluppia: vihreitä papuja, makkaraa, perunaa, sipulia ja piparjuurta. En Schlupp! huusi kassalla istuva nainen keittiöteltan suuntaan.

Tätä makkaraa ei kait saisi kutsua thüringeniksi, koska se on joku saksalaisten rekisteröimä fetan tyylinen kotipaikkaruoka, mutta thüringeniksi luxemburgilaiset silti omia makkaroitaan kutsuvat. Ja täällähän makkaran tilatessaan sen saa aina erinomaisessa patonkikuoressa. Jenkit pitäköön hodaripullasämpylänsä!

Thüngenin linnoitus on larppaajien puuttuessakin näkemisen arvoinen paikka, sillä se antaa jonkinlaista käsitystä siitä, millaiset Luxemburgin linnoitusjärjestelyt ovat olleet niiden kulta-aikana 1800-luvun alussa. Linnoituksista suurin osa purettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla Lontoon rauhansopimuksen velvoittamana, mitä ei todellakaan nyky-Luxemburgia katsoessa uskoisi, sillä täällä riittää nykyäänkin vallihautaa, kivimuuria ja ampumareikää. Kuitenkin koko nykyinen keskuspuisto, keskustaa pohjois- ja länsipuolelta ympyröivä leveä vyöhyke, on suunniteltu purettujen linnoitusjärjestelmien tilalle. Joku voisi kysyä, miksei linnoitusjärjestelmien tilalle aivan kaupungin keskustaan rakennettu asuntoja, mutta siihenkin löytyy rahaan perustuva syy: jos koko purettavien linnoitusten alta paljastuvalle usealle kymmenelle hehtaarille maata olisi rakennettu asuntoja, Luxemburgin asuntomarkkinat olisivat romahtaneet. Luxemburgin kaupunginisät osasivat siis jo tuolloin kääriä rahaa luxemburgilaisten maanomistajien taskuun.

14.5.2013

Länsirintamalla ei mitään uutta

Iiro vietti täällä viime viikon, joten vuokrasimme loppuviikosta auton ja lähdimme kiertelemään lähiseutuja.

Tie siitä leveämmästä päästä, kun pyytää GPS:ää laskemaan reitin nopeuden sijasta suoruuden perusteella

Kaupungin portilla liehui maan lipun lisäksi EU:n lippu – yllättävän yleinen tapa täällä päin

Kohteenamme oli Verdun, parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Pohjois-Ranskan Lorrainessa, lähellä Luxemburgin rajaa. Emme kuitenkaan jääneet Verduniin huomattuamme turisti-infon olevan lounastauolla (kello 12-14:30, no jo on lounastauko!) ja jatkoimme sen sijaan matkaamme rapsipeltojen lomassa.

Varasimme Europcarista Audi A1:n, mutta kun ne olivat loppu, antoi vuokraamo tilalle Audi A6:n. Jos tämä tieto kertoo sinulle yhtä paljon kuin minulle viikko sitten, tarkennettakoon, että saimme minikirppuauton sijaan farmarilaivan, jonka ohjauspaneelin nappulamäärä saisi liikennelentokoneen kateelliseksi.

Ranskan ja EU:n lipun lisäksi myös Saksan lippu. Olemme siis perillä!

Karvan verran vajaa 100 vuotta sitten Verdunissa käytiin yksi ensimmäisen maailmansodan verisimmistä taisteluista, jonka jäljet linnoituksineen, juoksuhautoineen, sirpalekuoppineen ja kylänraunioineen ovat yhä nähtävissä vaikuttavan muistomerkkikavalkadin kera. Me aloitimme kierroksemme astumalla sisään Douaumonttiin, Verdunin sotilaslinnakkeista suurimpaan.

Sinne vaan saksalaisten ja ranskalaisten turistien perässä. Lipunmyynti kysyi kansallisuutta tilastojaan varten, ja sivusilmällä stalkkasin, että olimme iltapäivällä päivän ensimmäiset suomalaiset.

Yhdessä noin 160cm leveässä kerrossängyssä nukkui yhteensä kahdeksan miestä

Ranskalaiset aloittivat Douaumontin rakentamisen 1800-luvun loppupuolella rakentamalla valtavan holvikaarilinnoituksen. Parissakymmenessä vuodessa tykit ehtivät kehittyä, joten 1900-luvun alkupuolella bunkkerointia paranneltiin läästimällä pintaan pari metriä sementtiä. Tämäkään ei riittänyt pitämään sodanjohdon uskoa linnoitusten tarpeellisuuteen yllä, joten kun 1915 miehistä oli huutava pula rintamalla, Douaumontin henkilöstö pariakymmentä vanhempaa reserviläistä lukuunottamatta lähetettiin muihin tehtäviin.

Tässä kohtaa saksalaiset näkivät tilaisuutensa tulleen, ja helmikuussa 1916 alle sadan hengen sniikkausryhmä valtasi yön pimeydessä Douaumontin ranskalaisilta. Asemasodaksi jämähtäneessä pattitilanteessa saksalainen lehdistö näki tämän valtavana propagandavoittona. Ranskalaiset menivät shokkiin, ja shokista selvittyään totesivat, että Douaumont oli saatava takaisin hinnalla millä hyvänsä.

Alunperin linnakkeessa oli vessoissa väliseinät ja jopa pöntöntapaiset, mutta ne eivät kestäneet taisteluita, joten loppuvuodesta tarpeet tehtiin ämpäreihin

Verduniin lähetettiin satoja tuhansia miehiä. Kaupungin ympäristössä käytiin jatkuvaa taistelua yhteensä kymmenen kuukauden ajan, ja taisteluiden melskeessä tuhoutui vajaa kymmenen kylää. Verduniin johti Ranskan puolelta yksi heppoinen rautatie ja yksi heppoinen hiekkatie, joista ensimmäisestä ovelalla logistiikkasuunnittelulla saatiin irti kaikki tehot ja jälkimmäisen varrelle lähetettiin miehiä lapioimaan tielle lisää soraa kellon ympäri. Verduniin johti solien läpi jatkuva rekka-, auto-, hevoskärry- ja muulijono.

Douaumontin päätykkitornin sisällä oleva mekanismi nosti tonneja painavaa tornia ylös alas

Tykkitorni ulkoa päin

Koska Verdun nähtiin pahimpana mahdollisimpana sijoituspaikkana, ranskalaiset kehittivät rotaatiojärjestelmän: yksi joukkue joutui olemaan etulinjassa korkeintaan kolme viikkoa putkeen, jonka jälkeen joukkue lähetettäisiin muualle Ranskaan ja palaisi vasta merkittävästi myöhemmin. Etuajassa pois pääsisi, jos joukkueesta kaatuisi kolmasosa ennen kolmen viikon määräaikaa. Rotaation ansiosta sodan aikana 70% ranskalaissotilaista taisteli jossain vaiheessa Verdunissa. Saksalaisilla ei vastaavaa rotaatiojärjestelmää ollut, ja heille Verduniin joutuminen merkitsi usein kuolemantuomiota.

Saksalaiset ehtivät pitää Douaumontia vallassaan melkein puoli vuotta, ja näköjään joskus oli myös tylsää

Sotaa käytiin jatkuvasti juoksuhaudoissa Verdunista koilliseen, mutta ranskalaiset eivät unohtaneet Douaumontia missään vaiheessa. Linnakkeen menetettyään he parhaansa mukaan hidastivat saksalaisten etenemistä – missä rytäkässä eräs kapteeni Charles de Gaulle haavoittui ja jäi sotavangiksi – ja lopulta pysäyttivät etenemisen. Kevään mittaan linnaketta moukaroitiin milloin milläkin kymmenien senttien ammuksilla, ja aina välillä joku hyvin tähdätty pommi rysähti linnakkeen katosta läpi. Rytäkässä kuoli melkoinen määrä haavoittuneita, sillä saksalaiset käyttivät Douaumontia kenttäsairaalana. Saksalaisten Douaumontin herruus päättyi lokakuussa 1916, kun Ranskan marokkolaisjoukot valtasivat linnakkeen intensiivisen tykistökeskityksen jälkeen. Tätä ennen linnaketta oli yritetty vallata jo moneen otteeseen, mutta epäonnistuneista hyökkäykistä oli jäänyt käteen vain kymmenisentuhatta ranskalaisruumista.

Douaumont oli edistyksellisenä linnakkeena sähköistetty, ja generaattorihuoneessa oli tilaa usealle genikselle. Katosta roikkuvat tippukivet ovat kalkkia, joka yhä tihkuu kivien läpi.

Yksi Douaumontin surullisemmista tragedioista sattui toukokuussa: nälkäiset saksalaissotilaat yrittivät lämmittää ruokaansa liekinheittimistä otetulla polttoaineella, mutta liekinheitinaine osoittautui vähän turhankin tulenaraksi. Murphyn lain hengessä keittiöön oli varastoitu väliaikaisesti tykinammuksia, jotka sitten räjähtivät, ja tulipalossa kuoli vajaa 700 saksalaista, mikä ei Verdunin mittakaavassa kuitenkaan ollut niin erityisen paljon, sillä saman verran sotilaita kuoli taistelukentillä 7 tunnissa.

Kuolleille saksalaisille pystytetty pyhättö

Vajaan kahden tunnin maanalaisen kierroksen jälkeen jopa tihkusateinen kolea sää oli Tosi Kiva.

Jännää Verdunissa oli, että opastuksissa ensimmäinen maailmansota kytkettiin vahvasti vuoteen 1870: silloinhan saksalaiset olivat vallanneet Alsacen ja osan Lorrainesta, ja ensimmäisessä maailmansodassa Ranska vain otti takaisin miehitetyt alueensa. Saksalaisilta jos olisi kysynyt, he olisivat saattaneet sanoa jotain 1600-luvusta ja Pyhästä Rooman valtakunnasta, mutta jostakin se ajanlasku kai pitää aina aloittaa. Muuten opastukset olivat kunnioitettavan tasapuolisia ja ylipäätään kunnioittavia, ja empatiaa jaettiin auliisti kaikkiin suuntiin.

Näitä riitti pitkin metsiä

Juoksuhautojen kannatustolpat olivat rautatangoilla vahvistettua betonia

Kymmenen kuukauden aikana Verdunissa ehdittiin myllätä maasto niin totaalisesti, että sitä kutsuttiin sodan jälkeen nimellä zone rouge, punainen alue, joka oli niin saastunut myrkyistä, ammuksista ja ruumiista, ettei siinä sallittu rakentamista tai pelloksi pistämistä pitkään pitkään aikaan, ja osa zone rouge -rajoituksista on voimassa vielä tänäkin päivänä. Verdunin alueella ajaessa metsissä ei näkynyt tasaista maata, vaan maasto koostui kranaattikuopista kuoppien jälkeen, juoksuhautoja siellä täällä. Verdunin kranaattikuopat tulivat kuuluisaksi jo sodan aikana, sillä taistelukenttä täyttyi vähitellen mutamäärästä, jolle pahimmatkin suomalaisfestarit kalpenevat, ja sotilaita hukkui mutakuoppiin, jotka imivät juoksuhiekan tavoin sisäänsä.

Kuoppaista maastoa Verdunissa. [kuva: Éole Wind]

Verdunin luontoa

Ja mikä se taisteluiden hinta sitten lopulta oli? Jotain ehkä kertoo se, että ranskaksi taistelu tunnetaan nimellä Meuse Mill, lihamylly. Tarkkaa tietoa kuolleiden määrästä ei ole, mutta eri arviot sijoittavat sen johonkin välille 600 000 – 900 000 kuollutta, tasaisesti kumpaakin osapuolta. Moni ruumis jäi taistelun melskeessä tunnistamatta, ja Douaumontin linnakkeen lähelle on rakennettu ossuaario, jonka kellariin on talletettu 130 000 tuntemattoman sotilaan luut.

Mahtipontinen ossuaarirakennus

Sisällä oli ranskalaissotilaiden nimien lisäksi kuvia heistä, jotka olivat selvinneet Verdunista

Ossuaarin ulkopuolella olevalla sotilashautausmaallakaan ei ihan kaikkia haudattuja tunneta. Tässä haudassa lepää herra Blanchetin lisäksi pari tuntematonta, jotka kuolivat Ranskan puolesta, morts pour La France.

Koko tuntemattoman sotilaan idea sai alkunsa muuten ensimmäisestä maailmansodasta, kun sodan päätyttyä eräs herra Maginot valitsi Verdunin tuhansien tuntemattomien ruumiiden joukosta yhden, joka haudattiin Pariisin Arc de Triomphen alle. Ideana oli, että sadat tuhannet ranskalaisperheet, joiden poikien ja miesten ruumiit olivat teillä tietämättömillä, voisivat haudalla käydessään ajatella, että ehkä heidän rakkaansa lepäsi juuri tässä haudassa. Todellisuudessa lepopaikka saattaa yhä olla Verdunin metsissä, sillä sadan vuoden takaisia jäännöksiä löytyy jatkuvasti lisää.

Sodassa ranskalaisten puolella taistelleet marokkolaiset, tunisialaiset ynnä muut muslimit olivat saaneet sotilashautausmaalla oman uskontonsa mukaiset hautakivet

Siis ihanko oikeasti joku maapläntti oli tämän arvoista?

Huh. Ensi kerralla sitten jotain vähän vähemmän masentavaa kerrottavaa.