Olen tehnyt kesäisin milloin mitäkin – yleisötutkimusta museossa, lehtikustantamon tilauskäsittelyä, yksi karmaiseva kesä pesulatyöntekijänä – mutta ehdottomasti paras kesätyöni oli Söderskärin majakanvartijana.
Söderskärin majakka sijaitsee Porvoon saaristossa, noin kahden tunnin venematkan päässä Helsingin Kauppatorilta. Se rakennettiin vuonna 1862, automatisoitiin 1957 ja lopulta sammutettiin vuonna 1989. Tästä syystä virallinen tittelini ei ollut majakanvartija vaan majakkaopas, sillä päätehtäväni oli vetää opastettuja kierroksia risteilyvieraille ja veneilijöille. Vartija silti kuvasi omasta mielestäni tehtävääni paremmin, koska kahden työtoverini kanssa pidimme myös auki majakkakauppaa, paistoimme lettuja kahvilassa ja pyöritimme bed&breakfastia. Tämän lisäksi kesän aikana maalasin talojen seiniä, kannoin useamman motin halkoja rannasta vajaan talvea varten, lämmitin saunaa (ja kerran melkein poltin koko 130-vuotiaan saunan) sekä vein sateella ämpäreitä majakkaan ja asettelin niitä samaan tyyliin kuin mitä sarjakuvissa, kun katto vuotaa. Onneksi majakan vesikatto sittemmin on remontoitu. Lisäksi ennen elokuuta hätistelin rantautujia tiehensä, sillä saarille on maihinnousukielto pesinnän takia, ja vedin köysiä pääsaarella pesivien pilkkasiipien pesien ympärille, että risteilyvieraat osaisivat kiertää ne tarpeeksi kaukaa.
Kukaan ei tunnu uskovan, kun kerron, miten oikein päädyin majakalle töihin: työvoimatoimiston kautta. Netissä oli hieman erilainen työpaikkailmoitus, johon vastasin ja kovasti hehkutin, että osaan ajaa venettä, olen viettänyt monta kesää alueen saaristossa mökkeillen ja olen suorittanut ensiapukurssin. Kun vielä hakemuksia läpikäynyt tuleva työkaveri sekoitti minut ja jonkun Karibialla merikilpikonnia suojelemassa olleen tytön keskenään, kutsu työhaastatteluun oli taattu. Siinä onnistuin vakuuttamaan hänet, että olen ihminen, jonka kanssa sietää viettää aikaa samalla pienellä saarella kellon ympäri viisi päivää viikossa. Onneksi työhaastattelussa ei puhuttu merikilpikonnista, vaan asia tuli ilmi vasta jälkeenpäin.
Aamut Söderskärillä olivat hidastempoisia: usein kävin aamu-uinnilla, monena aamuna siivosin, välillä tein kunnostus- tai inventaariohommia tai yövieraille aamupalaa, joskus aurinkoisena päivänä linnoittauduin kallionkoloon viltin ja hyvän kirjan kanssa. Vähän ennen puolta päivää ryhdyimme tekemään 36 munan lettutaikinaa – muistan ikuisesti sen, kun kerran se 34. muna oli pilaantunut – ja vispaamaan kermaa ja keittämään kahvia. Puolen päivän jälkeen aloimme tiirailla ikkunasta, milloin risteilyalus näkyy horisontissa. Siitä oli vielä vartti rantautumiseen ja hälinän alkuun, jota kesti kolmisen tuntia. Sen päätteeksi hyvästelimme laivan (heti kun olimme täyttäneet vesivarantomme ja vaihtaneet vähän lettuja laivan lohikeittoon) ja huoahdimme. Vaikka joku olisi jäänyt yöksi tai saareen tulisi vieraita omalla veneellä vielä illan päätteeksi, illalla palasimme takaisin rauhalliseen saaristolaisrytmiin.
Myrskypäivinä rytmi oli erilainen, sillä risteilyalus ei päässyt rantautumaan liian kovassa tuulessa. Saimme silloin pakollisen vapaapäivän, ja jos jonkun piti päästä tuona päivänä saarelta pois, niin välillä pääsi, välillä ei. Kerran majakan omistaja tuli hakemaan minua ja saarelle majoittunutta pariskuntaa pois pikkuveneellä Vuosaaresta, kerran majoittujat taas pääsivät lähtemään olikohan-se-nyt Merenkulkulaitoksen aluksella, joka oli tullut tarkastamaan, että merimerkit olivat vielä paikoillaan. Ainakin kerran jäin odottamaan seuraavaa päivää, jolloin sain kyydin läheiseen Kaunissaareen, josta kulki yhteysalus. Piti hyväksyä, että ulkosaaristossa luonto määrää välillä tahdin.
Majakan historia on laaja, värikäs ja erittäin mielenkiintoinen. Loppukesästä minulla oli päässäni juttua noin kahdeksi tunniksi, mutta ei auttanut, sillä ryhmä oli saatava ulos tunnissa, koska tunnin päästä piti usein olla vetämässä seuraavaa ryhmää. Ryhmästä riippuen saatoin kertoa siitä kuinka jatkosodan aikana majakassa toimi lottien ilmavalvontayksikkö ja majakkaa pommitettiin, tai siitä kuinka majakanvartijat menivät lakkoon 1900-luvun alussa ja heidät vaihdettiin venäläisiin virkaveljiin, tai siitä miten Suomen luotsilaitos on toiminut läpi vuosien ja miten lähisaaren luotsit kommunikoivat majakan kanssa, tai millaista majakkamestarin, kolmen majakanvartijan ja heidän perheidensä elämä oli saarella kylminä ja pimeinä talvina. Lisäksi tarinoin saaren linnustosta, hylkeenmetsästyksestä, majakan arkkitehtuurista ja rakennusvaiheista sekä linssin toiminnasta ennen ja jälkeen automatisoinnin.
Vain kerran minulla meni opastus kunnolla solmuun: paikallinen kalastaja oli kärrännyt ilman ennakkovaroitusta suomenruotsalaisen autistilasten kesäleirin tutustumaan saareen, ja jotenkin minä päädyin opastamaan heitä. Aloitin kertomalla majakan historiasta ja totesin, että alussa tällä saarella oli en stor bög. Lapset olivat jo hyvää vauhtia tikahtumassa nauruun, kun kesäleirin vetäjä huomautti, että pooki eli tunnusmajakka on kylläkin ruotsiksi båk.
Saarelle tuli välillä myös tilausristeilyitä, ja kerran erään sähköyhtiön virkistyspäiväläisten huuliveikko keskeytti opastukseni alkuunsa ja halusi tietää ”tärkeimmän ensin”, eli milloin majakka on sähköistetty. No ei ole. ”Pärjäämme hyvin ilmankin”, totesin, mitä ei meinattu ensin uskoa. Södessä ei ole sähköä muuta kuin mitä pieni aurinkopaneeli tuottaa, ja onneksi siitä riitti sekä kännyköiden akkujen lataamiseen että sähkövatkaimen käyttöön, sillä kuulema ennen sitä kaikki lettukahvilan kerma oli vatkattu käsin. Jääkaapit ja liesi toimivat kaasulla, sauna ja talot lämmitetään haloilla. Valoa tulee öljylampuista, jonka ensimmäisen kerran sytytimme vasta elokuun alussa, koska laakean ulapan keskellä ei Suomen kesässä ollut aiemmin tullut tarvetta. Meillä oli myös kaasugrilli, mutta puolet ajasta söimme iltaisin täytettyjä lettuja, mihin kumma kyllä ei ehtinyt kesän aikana kyllästyä.
Söderskär on tänä vuonna erityisen ajankohtainen, koska nyt tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä, ja jos joku joskus on miettinyt, missä se muumien majakka sijaitsi, niin Södessähän se. Janssonin perhe kävi Toven lapsuudessa usein vierailulla Söderskärissä, ja vanhempana Jansson elämänkumppaneineen pisti pystyyn kesämökin läheiseen saareen. Luin Muumipappa ja meri -kirjan majakkakesänäni, ja vaikka kuvaukset eivät olleet aivan yksi-yhteen, eikä Jansson ole suoraan sanonut ottaneensa Söderskäristä vaikutteita, niin sekä kirjasta että saarelta löytyvät mm. makean veden allas ja pieni metsä (hyvin pieni). Ja kopioihan Jansson muumitalonkin oikean elämän majakasta, joka sijaitsi ihan Söderskärin lähellä, kunnes se räjäytettiin päivä talvisodan päättymistä seuraavana päivänä.
Majakalle pääsee risteilyllä Helsingistä kauppatorilta tai Vuosaaresta vielä syyskuun puoliväliin asti, mutta itse suosittelen lämpimästi yöpymistä majakalla. Majakan sviitti on tunnelmallinen, mutta kannattaa silti harkita majakanvartijoiden talossa yöpymistä, sillä majakasta on aikamoinen kapuaminen huussiin keskellä yötä. Saareen pääsee myös omalla veneellä, ja laituriin voi jäädä yöksi. Ensi sunnuntaina on vieläpä kansainvälinen majakkapäivä!
Lopuksi pari kuvaa majakanvartijoiden arjesta:
Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.