Lookout Mountainin huipulle

Chattanoogan viereiseltä Lookout Mountainilta on hienot näkymät sekä kaupungin ylle että kauemmaksikin; vuori on 720 metriä korkea, ja hyvällä säällä sieltä näkee parinsadan kilometrin päässä olevat sumuiset vuoret eli Great Smoky Mountains. Vuoren vieressä luikertelee Tennessee-joki, joka tekee jatkuvaa S-mutkaa ja on kuulema muodostanut kunnon kanjonin jonnekin Chattanoogan lähelle, mutta tätä emme nähneet.

Liuskekiven päällä hiippaillessa oli jatkuva epäilys, että kestääköhän tämä

Kävimme vuoren pohjoisosassa olevassa Point Parkissa, joka sijaitsi kauniiden (ja oletettavasti kalliiden…) alppikartanoiden lomassa – siis sellaisten talojen, joissa on suihkulähteet ja kreikkalaiset patsaat pihalla tai jotka on rakennettu alppimajatyyliin mutta kolmikerroksisiksi ja valtavin ikkunoin, ja joissa voi olettaa olevan sisäkön ja hovimestarin lisäksi viisi muuta palvelijaa. Point Park oli perustettu sisällissodan muistoksi, ja sinne oli kolmen taalan pääsymaksu. Rehteinä suomalaisina (itsenäisyyspäivän kunniaksi pientä kansallistunnon kohottamista) maksoimme pääsymaksun ja totesimme, että sitä ei ollut kukaan paikalla tarkistamassa, vaan maksu oli jätetty omantunnon varaan. Jäljessä tulleet amerikkalaiset lukivat samat kyltit kuin mekin ja kävelivät sen jälkeen maksuautomaatin ohitse todeten, Maybe it’s free on weekends.

Chattanooga oli sisällissodan aikaan sotilaallisesti tärkeä kohde, koska se sijaitsee parin eri junaradan risteyksessä ja lisäksi ohi luikerteleva joki oli tärkeä kulkureitti. Sotahistoria lyhykäisyydessään meni niin, että ensin etelän joukot hylkäsivät kaupungin pohjoisen lähestyessä, koska sitä ei kyetty puolustamaan kunnolla. Tämän jälkeen etelä piiritti kaupunkia monta kuukautta, kun pohjoinen yritti vuorollaan pitää sen. Lopulta pohjoisen joukot saivat vahvistuksia ja Lookout Mountainilla käytiin iso taistelu, jonka takia Point Parkissa oli selostettu paljon sisällissotahistoriaa ja puistoa koristi pari muistomerkkiä. Wikipediasta myöhemmin luin, että paikalla on käyty taisteluita myös valkoisten ja paikalla aiemmin asuneen Cherokee-heimon välillä, joka päättyi intiaanien tappioon ja jonka seurauksena Cherokeet lähetettiin kohti länttä reissulle, joka tunnetaan kuvaavasti nimellä ”Trail of Tears”, mutta tästä ei ollut paikan päällä mainintaa.

Kulkuvälineemme valmiina lähtöön

Vuorelle kulki autotie, mutta me saavuimme paikalle rautateitse. Vuoren yhtä sivua kulkee junareitti, jota kutsutaan netissä näyttävästi ”yhdeksi maailman jyrkimmistä”. Paikan päällä oli vähän nostettu panoksia ja sanottiin suoraan että ”maailman jyrkin”. Tämä herätti minussa hieman kummeksuntaa, koska sattumalta kävin keväällä Norjassa ajamassa Flåm-Myrdal-junayhteyden, jota myös mainostettiin maailman jyrkimmäksi, mutta näköjään tässäkin oli kyse erilaisesta asteikosta: norjalaisten määritelmä rautatielle oli standardi raideleveys ja omin voimin kulkeminen, kun taas Lookout Mountainin juna kulki vaijerin varassa ja oli itseasiassa funikulaari. Jyrkkä se kyllä oli.

Jos vaijeri nyt katkeaisi… tai eipä ajatella tätä ajatusta loppuun.

Aurinko ehti laskea vuorella ollessamme ja vähän vajaa kuusi alhaalla oli jo pimeää