Viimeinen viikko on kulunut lumisessa kotimaassa, ja olen jäänyt pohtimaan, mitä lopulta viimesyksyn aikana kaipasin täältä. Ennen lähtöä koostin aiheesta listan. Tässä pohdintaa sen perusteella:
Kesäöitä ei tullut lopulta kaivattua, koska vaikka Atlantan yöt olivat pimeitä, ne olivat lämpimiä, ja uima-allas ja grillialue olivat valaistuja. Lisäksi loppusyksystä on ollut aika mukavaa, että päivisin aurinko paistaa pään päällä eikä horisontissa.
Merta, saaristoa ja purjehtimista tuli hieman ikävöityä jossain vaiheessa, erityisesti sitä purjehtimista saaristossa, jossa saa mennä eteenpäin niin pitkään kuin sielu sietää. Toisaalta lämpimät kesäpäivät – jotka jatkuivat vielä lokakuulle – Allatoona-järvellä olivat myös rentoja ja järvi oli juuri optimaalinen uimiseen.
Käveltäviä katuja olen kaivannut ihan älyttömästi. Siis sellaisia katuja, joiden varrella voi kävellessään ikkunashoppailla, tai aluetta, josta voi todeta, että ”mennään sinne ja katsotaan, jos löytyisi joku kiva kahvila/ravintola”. Täällä pitää käytännössä aina etukäteen tietää, mihin kahvilaan tai ravintolaan on menossa, jotta osaa ajaa oikealle parkkipaikalle, ja katukahviloita, joissa voi terassilta tarkkailla ihmisvilinää, ei juuri löydy. Samaten julkista liikennettä on ollut ikävä tasaisin väliajoin, esim. silloin, kun en ole muistanut tehdä ranskanläksyjä. Bussissa läksyjä voisi tehdä, autonratissa ei. Myös se ottaa päähän, että aina pitää pippaloihin mennessä olla kuski mukana, koska vaihtoehtoisia liikkumismuotoja ei ole.
Talvea ei ollut ikävä kuin silloin, kun joululaulut soivat kaupoissa ja yritti päästä joulutunnelmaan. Suomeen sitten kun saapui niin joulu iski ryminällä päälle ja olen viimeisen viikon hymyillyt vähän vajaan oloisesti aina lunta nähdessäni – ja sitähän täällä riittää. Nyt on tullut myös tunne, että mökille olisi kiva päästä, mutta se taitaa jäädä toteutumatta.
Sitä kun sen pitkän lumipyryn ja loskan jälkeen tulee vihdoin kesä ja voi mennä piknikille ei varsinaisesti kaipaa, mutta sen huomasi, ettei hyviä säitä osannut arvostaa enää niin paljon, kun aina oli hyvä sää.
Kavereita on ollut ikävä tasaisin väliajoin ja erityisesti silloin, kun tietää heidän tekevän yhdessä jotain kivaa. Toisaalta kaveriporukkamme toinen ulkosuomalainen puki tämän loistavasti sanoiksi: ”Lohduttaudun sillä tiedolla, että kaikki ystäväni eivät ole myöskään Suomessa ja monet niistä jotka ovat, ovat liian kiireisiä uusien vauvojensa kanssa (eläin-tai ihmis) niin, ettei niistä muutenkaan olisi mitään iloa.”
Vanhempieni kissoja ei erityisesti ollut ikävä – mutta viimeisen viikon aikana olen rapsutellut niitä senkin edestä.
Kunnollista lakua saa Atlantastakin, sekä Pandaa että paikallista, eikä karkkejakaan oikeastaan ollut ikävä, koska kaikki suomalaisvieraamme toivat niitä tuliaisiksi. Lopulta meillä on ollut kaapeissa enemmän karkkia kuin koskaan Suomessa.
Näiden lisäksi minulla on ollut ikävä suomalaista ruokakauppaa ja sen laajaa perusraaka-ainevalikoimaa. Puoli- ja täysvalmisteiden sijaan keskitytään tarjoamaan kaikenlaista ryyniä, maustetta ja vihannesta. Jos asuisin Whole Foodsin vieressä, en välttämättä kaipaisi tätä niin paljon, mutta meidän lähiruokakauppojamme ei ole siunattu valikoimalla.
Käsityöharrastajana minulla on ollut ikävä suomalaisia lankakauppoja. Atlantalaiset lankakaupat ovat täynnä ihmeellisiä polyesterilankoja ja ne paikat, joissa myydään oikeasti kivoja lankoja, ovat törkykalliita suomalaisiin vastaaviin verrattuna. Muissa käsitöissä korttiaskartelusta vaatteiden ompeluun amerikassa onkin sitten aika kissanpäivät…
Ja sitten on ollut ikävä ihmisiä. Ei pelkästään kavereita, vaan suomalaisia yleisesti, erityisesti asiakaspalvelutilanteessa. Sitä, ettei aina tarvitse vastata kysellä kuulumisia, ettei ravintolassa koko ajan tulla kyselemään onko kaikki hyvin, että asiat voi hoitaa selkeästi ja tehokkaasti ilman ylimääräistä small-talkia tai – mikä pahinta! – vitsin vääntöä. Että voin käydä läpi kokonaisen asiakaspalvelutilanteen ilman, että pitää hymyillä suu vääränä, ja silti tulee kummallekin osapuolelle olo, että tässä oltiin kohteliaita.
Mutta nyt joulun viettoon. Happy Holidays kaikille blogin lukijoille!
Hyvää Joulua !
Oletpas onnekas, kun saat Pandan lakua! Saako sieltä myös sitä ihanaa Pandan yrttilakua, jota muistaakseni valmistettiin jostain syystä vain vientiin?
Tuosta yltiöystävällisestä asiakaspalvelusta sen verran, että hyvin voin muistaa itsestänikin sen ärsytyksen ja turhuuden tunteen, kun tänne muutin. Se on yksi vakiovalitusaihe Australiaan ja varmaan myös USAan vasta muuttaneiden suomalaisten keskuudessa. Sitten joskus muutaman vuoden jälkeen itselläni aivoissa naksahti. Ei se ole pelkkää teeskentelyä, se on oikeasti kohteliasta ja ystävällistä, ja useimmat ihmiset haluavat aidosti olla kohteliaita ja ystävällisiä muita kohtaan. Se kuuluu myös asiakaspalvelun toimenkuvaan ja ovat todellisia ammattilaisia ne, jotka eivät pahaa tuultaan levitä asiakkaille. Hymykään ei maksa mitään ja mieluummin sitä hymynaamoja katselee, kuin happamia tai ilmeettömiä. Nyt saan kulttuurishokkeja Suomessa, jos saan sitä ’erittäin asiallista’, parin sanan hymytöntä palvelua :-) Maassa maan tavalla!
Hyvää Joulua!
Hyvää joulua! Jaan tuskan ihan erityisesti käveltävien katujen, julkisen liikenteen ja lankakauppojen kohdalla :(.
Jäi omaan ”shokkilistaani” kirjoittamatta, mutta mä olen saanut tämän vierailun aikana Suomessa ihan mahdottoman hyvää asiakaspalvelua. Myyjät hymyilevät ja käytännössä kaikki kaupan kassoja myöten ovat heittäneet pientä smalltalkintynkää. Joko mulla on käynyt omituinen mäihä tai sitten jotain on muuttunut. Tai sitten pariisilaiset asiakaspalvelijat ovat ihan oikeasti niin yrmyjä, että saavat jopa suomalaiset kollegansa näyttämään yltiöystävällisiltä. Tai ehkä se vain oli joulunalusajan lumoa, joka haihtuu alennusmyyntien myötä? :)
Riina, tuohan on aivan mahtava uutinen! Toivottavasti asenne säilyy yli joulun ja on nykyään osa normiasiakaspalvelua.
Hyvää uutta vuotta kanssa kaikille!
Sanna, ymmärrän kyllä, että ainakin osa porukasta oikeasti tarkoittaa kohteliaisuuksiaan ja yrittää parastaan, eikä ärsyyntymiseni olekaan ”tekopyhyyttä” kohtaan vaan enemmänkin sitä, että minä joudun käyttäytymään yhtä kohteliaasti hyvänpäiväntoivotuksia kohdatessani. Suomalaisena jurona junttina kun en aina jaksaisi vääntää hymyä smalltalkista puhumattakaan, jos ei ole mieli muuten korkealla, enkä ole (ainakaan vielä) niin sopeutunut amerikkalaiseen kulttuuriin, että se tulisi vaivattomasti. Kulttuurierosta kyse siis, enkä sanoisi, että kumpikaan tapa olisi ”parempi”, kunhan ovat erilaisia – tosin ne vitsit voisi silti jättää pois, ainakin se lentoemäntä, joka leikki pari viikkoa sitten stand-up-koomikkoa ja unohti siinä rytäkässä tarjoilla minulle lounaan. :)
Olen kyllä sitä mieltä, että kauppojen kassojen kuuluu sentään Suomessakin tervehtiä. Että sellaista asiallista peruskohteliasta asiakaspalvelua, pliis, eikä mykkäkoulua, johon joskus Suomessa törmää Prismassa.
Luin postaukseni uudestaan ja ymmärrän nyt paremmin ;-) Nimenomaan kulttuurierosta on tietenkin kyse ja näen hiukan punaista, jos joku alkaa puhumaan ’paremmuudesta’ tai toista tapaa halveksuen. Täälläpäin on joillakin kulttuurishokin kourissa olevilla Working Holidaylaisilla tapana ilkeillä tai töykeillä takaisin kaupanmyyjille, koska ’eivät ne oikeasti välitä mitä mulle kuuluu!’ tai ’mitä se niille kuuluu’ tai ’taas siellä ihan piruuttaa hymyillään’. Minusta tuo on todella surullista käytöstä. Ehkä noiden shokkiesimerkkien vuoksi olen vähän herkistnyt tämän aiheen suhteen :-)
Muistan kyllä itse hyvin tuon samantapaisen tunteen, jonka kuvailit, silloin kun tuontapainen kanssakäyminen ei tullut luonnostaan ja teki melkein mieli sanoa, että ’lopeta, sinä tuntematon tyyppi, en jaksa puhua yhtään mistään’. Ja nykyään tosiaan vaivaannuttaa se suomalainen, hiljaisempi tapa, kun en ole sille aikoihin altistunut!
Tuo ilkeily ja töykeily kaupanmyyjille on käsittämätöntä. Vaikka paikallisen maan kulttuuri tuntuisi kuinka omituiselta ja vaikealta, käyttäytymissääntöjen rikkominen ei tee hienoksi tai erilaiseksi vaan pelkästään juntiksi. Senhän takia minäkin tämän kohteliaisuuskulttuurin koen raskaaksi, koska en halua olla juntti, mutta välillä tuntuu, että vaikutan silti junttimaiselta, kun en osaa olla tarpeeksi kohtelias takaisin. Ja sen takia sitten onkin ollut todella rentouttavaa viimeiset pari viikkoa, kun Suomessa tietää tasan tarkkaan miten kuuluu käyttäytyä, eikä sitä tarvitse erikseen miettiä.