Kanaa ja lihamureketta Nashvillen tyyliin

Viime viikonloppuna ajaa hurautimme perjantai-iltana Tennesseen Nashvilleen. Vajaan neljän tunnin lähinnä interstate-ajosta mutta myös eräästä ”väärä kaista, ulos väärän motarin liittymästä, poukkoilu metsätaipaleen läpi oikealle interstatelle”-episodista koostuvan autossa istumisen jälkeen vatsa kiljui murkinaa, joten yksinäisen planeetan opastamina päädyimme Pohjois-Nashvilleen. Pääkadun varrella näimme mm. neljän vilkkuvaloisen poliisiauton rykelmän yhden henkilöauton avoimen takakontin ympärillä sekä monta hengailuporukkaa erittäin käytettyjen autojen kauppojen ja itsepalvelupesuloiden parkkiksilla, mutta korttelin verran pääkadusta sivuun alkoi jo tyylikkään näköinen omakotitaloalue, jonka keskeltä löytyi kohteemme, Family Wash.

Ravintolan sisustus oli eksentrisimmistä päästä, hassusti hyvällä tavalla, ja paikka oli melkein viimeistä pöytää myöten täynnä. Ruoaksi sai niinkin hippiä ruokaa kuin meatloafia ja shepherd’s pieta, siis kotoista lihamureketta (makeaa sellaista – hyvää!) ja lihaperunasoselaatikkoa (piirakkamuotoon iskettynä), joita nautimme paikallisolut Yazoon kanssa. Livemusiikkiakin oli tarjolla loppuillasta, mutta yhden biisin kuunneltuamme päätimme paeta hotellille potemaan aikaeroväsymystä, olimmehan ylittäneet matkalla aikavyöhykerajan…

Lavalla musisoi joku aussinuorukainen. Innokas fani parkkeerasi seisomaan ravintolasalin keskelle kuuntelemaan.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Ruokaelämykset jatkuvat…

Seuraavana päivänä löysimme tiemme taas Pohjois-Nashvilleen eilistä epämääräisempään naapurustoon kohteena Prince’s Hot Chicken Shack. Paikka aukesi virallisesti kahdelta, ja varttia vajaa eteen oli kertynyt jo parinkymmenen metrin jono, jolloin omistajat päättivät avata ovet. Joku muukin oli ilmeisesti lukenut mm. New York Timesista ylistystä paikasta…

Iiro tilaa kanaa luukusta. Oikealla oleva täti kauppasi kovasti kaikille jälkkäriksi kakkupaloja muovirasioissa.

Homma toimi niin, että jonotettiin läpi pienen ja kälyisen ravintolan luukulle, josta huudettiin tilaukset ja maksettiin käteisellä. Juomia ei saanut luukusta vaan ne piti ostaa erikseen ravintolan limuautomaatista. Jälkkäriksi pystyi ostamaan ravintolan keskellä pöytää pitäneeltä naiselta elintarvikevärin värisiä kakkupaloja. Tilausvaihtoehtoja oli neljäsosakana, puolikas kana ja kokonainen kana, josta neljäsosakanan kohdalla pystyi valitsemaan jalan tai rinnan välillä, ja kanalle piti valita leivitys asteikolta mild-medium-hot-extrahot. Lisukkeeksi sai papumössöä tai ranskiksia. Me otimme kaksi rinta-annosta, minulle medium ja Iirolle extra-hot (vaikka luukulla myyjä yritti suositella vähemmän tulista vaihtoehtoa), sekä ranskikset puoliksi ja saimme jonotusnumeron 14, jolla odotusta kertyi 45 minuuttia. Porukkaa lappasi sisään jatkuvalla syötöllä, ja veikkaan, että osa joutui odottamaan annostaan toista tuntia.

Kananrinta

Kananrinta tarkoitti rintaa siivellä, rintakehällä sun muilla luilla, iskettynä parin paahtoleivän päälle. Olimme ensin luullisuuteen vähän pettyneitä – hirveä vaiva sellaisten syömisessä – mutta eipä tuo lopulta mitään haitannut, sillä ruoka oli niin tulista, ettei sitä hirveän nopeasti pystynytkään syömään. Minun mediumini oli aivan sietokykyni äärirajoilla, ja Iiro totesi jälkeenpäin extrahotin olleen selvästi tulisin ikinä syömänsä annos. Arviomme? Mielettömän hyvää, southern hot chicken -kategoriassa aivan omaa luokkaansa. Ranskikset sen sijaan olivat ”pakasteesta uuniin” -tasoa, mutta nekin olivat avuksi tulisuutta lieventäessä. Loppuvaiheessa ruokailua Iiron vuotavat silmät ja tuskainen ilme saivat jonossa seisseet tädit kyselemään, millä tulisuudella hän oli kanansa ottanut, ja annoksen loppuun syöminen toi onnitteluja.

Elämän viisauksia: Kun olet syönyt tulista ruokaa käsin, ei kannata niistäessä koskettaa nenää.

Kokki, jonka seinälle kehystetyistä lehtiartikkeleista päättelimme olevan itse Prince, pyörähti jossain vaiheessa salin puolella. Don’t trust a skinny cook, sanonta kuuluu. Tämä kokki oli erittäin luotettavan oloinen.

Että sellainen kaupunki