Belgialaiset suklaatontut vauhdissa

Kerron tässä postauksessa suklaasta ja tontuista, mutta sitä ennen pari hellyyttävää elukkaa:

Äiti ja täti säikkyivät omituisia ihmisiä kauemmaksi kyräilemään, mutta Lambi-karitsa tuli kerjäämään rapsutuksia!

Suvun musta lammas, ja ylpeä siitä! Ainakin oikeanpuolimmainen lammas näyttää ilmeen puolesta pakahtuvan tyytyväisyydestä.

Kaupunkilaiset siis taas vauhdissa, tällä kertaa bussilastillinen suomalaisia Suomi-Luxemburg-seuran eli Finluxin päiväreissulla Belgiassa. Pari viikkoa sitten lauantaiaamuna käppäilin läpi aution keskustan parkkipaikalle, jossa lauma suomalaisia villatakit päällä hytisi ja päivitteli, että en voi käsittää olevani hereillä tähän aikaan aamusta, ja vähän ennen kymmentä aamulla olimmekin jo keskellä Belgian maaseutua jossain päin Ardennien vuoristoa ihmettelemässä, milloin omakotitalolta näyttävä sulkaatehdas suvaitsisi avata ovensa. Niin, ja rapsuttamassa suklaatehtaan lampaita sekä ylitouhukasta paimenkoiraa.

1000%-asteista sulaa suklaata

Defroidmontin suku on pyörittänyt joillain näillä hoodeilla Ardenneja sukuyritystä jo pitkään. Ensimmäiset noin sata vuotta pystyssä oli leipomo, jonka leipiä myytiin milloin hevosvankkureista, milloin hassun näköisistä vanhoista autoista, mutta nykyinen herra Defroidmont oli nuorena hurahtanut suklaaseen ja halusi perustaa chocolatierin. Jossain vaiheessa oli käynyt ilmi, että turistit olivat hyvinkin kiinnostuneita tutustumaan suklaanvalmistukseen, joten suklaatehtaan yhteyteen oli tuotettu ihan mukiinmenevä museon ja multimediaesityksen luova yhdistelmä, joka kävi läpi sekä Defroidmonttien että suklaan historian.

Perinteisemmän suklaatonttumuotin lisäksi luonnollisesti suklaakärpässieniä, suklaashakkinappuloita, suklaakuu-ukkeli ja pari ankkaa

Näytöksessä näytettiin lisäksi pari tekniikkaa, miten suklaaluomuksia oikeasti tehdään. Esimerkiksi täytetyt konvehdit tehdään niin, että ensin huljutellaan jääpalamuotin näköistä konvehtimuottia sulassa suklassa, jonka jälkeen pari napakkaa iskua ylösalaisin PAM PAM niin että ylimääräiset suklaat lähtevät pois, jonka jälkeen muotti jäähdytetään. Sitten sisus tursotetaan muotteihin, ja lopuksi päälle vähän sitä samaa sulaa suklaata. Yksinkertaista, kun sitä näin ajattelee, mutta eipä ole henkilökohtaisesti tullut koskaan aiemmin ajateltua.

Tässä itse herra Defroidmont pursottaa konvehtien sisuksia…

…mutta huomatessaan meidät hän tuli jakamaan meille sulaan valkosulkaaseen kastettuja suklaatikkareita.

Sulkaatehtaan työntekijä irroittelee valmiita konvehteja rasioista

…ja tässä vähän lopputuloksia!

Kyllä, ostin aika läjäkaupalla suklaata, ja ratkesin myös valtavan kokoiseen mutta valtavan hyvään kaakaoon suklaatehtaan kahvilassa. Puolisen tuntia sain sulatella makeita bussissa matkalla lounaspaikkaan, eli ”maailman pienimpään kylään” Durbuyyn.

Durbuyn katot. Ei niin mitään havaintoa, mikä tuo luostarin näköinen paikka on.

”Maailman pienin kylä” on ilmeisesti taas sarjassa markkinointikikkaälynväläykset, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silti kylä oli ihan söpö: kapeita mukulakivikujia, vanhoja rakennuksia ja reilusti pikkukauppoja, -ravintoloita ja -kahviloita. Sääkin suosi melkein terassikeliolosuhteilla, ja vaikka me totesimme sään liian kylmäksi suoraan ulkona istumiseen, moni muu oli vähemmän vilukissa.

Palomiehistä ja -naisista koostuva moottoripyöräjengi päiväkahveilla auringonpaisteessa

Kun yksi tutkii karttaa, muilla on aikaa rynnätä matkamuistoliikkeeseen tutkimaan täyspuisia sienen muotoisia jakkaroita.

Valitettavasti meillä ei ollut aikaa lounaan lisäksi paljon muuhun, joten näkemättä jäi mm. hillotehdas ja maailman suurin muotopuutarha, siis sellainen missä on kissojen, koirien ja ties minkä muotoon leikattuja pensaita. Tosin tuo ”maailman suurin”-nimike oli samalla sivulla, joka väitti kylää maailman pienimmäksi, joten suhtaudun tähänkin tietoon varauksella.

Pois Durbuysta…

…Achouffeen, La Chouffen olutpanimoille.

Niin, ne tontut, ne olivat Belgiassa aika kova juttu. La Chouffen panimokierroksella opimme, että tontut, les chouffes, elävät kaikkialla ympärillämme ja ovat opettaneet belgialaisille, miten panna maailman parasta olutta. Samassa opetusvideossa seikkaili sekalainen sakki huomattavan 80-lukulaisia tonttuhahmoja, ja varsinainen opetuksellinen puoli jäi vähemmälle, joten pikkuhiljaa alkoi tuntua, että jos nämä belgianranskalaiset jossain ovat hyviä, niin ilmeisesti jutuniskemisessä.

La Chouffe vai Mc Chouffe? Ei kumpikaan, sillä minun lempparini oli Houblon Chouffe, paikallinen IPA.

Mistä on pienet oluet tehty?

Suomalaiset parveilevat ainoassa panimon osiossa, joka meille näytettiin

Jotenkin puolivahingossa olen onnistunut kerryttämään noin parikymmentä panimokierrosta vyöni alle, joten kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että tämä oli kaikista kokemuksistani ehkä vähiten hääppöisin. Opetusvideon lisäksi saimme haistella purkkeja ja näimme tankit, mutta syvällisemmät tarinat esimerkiksi eri oluttyyppien panoprosesseiden eroista jätettiin sikseen, panimon ei-tonttu-vaan-se-oikea-historia ohitettiin lauseella ja prosessin yleensä mielenkiintoisinta osiota, pullotusta, emme päässeet näkemään. Jos siis liikut täällä päin, kannnattaa skipata panimo ja kävellä suoraan kauppaan ostamaan olutta, sillä se oli todella hyvää.

Vasemalla belgiale La Chouffe, oikealla skottiale McChouffe.

Suomalaiset tontut Jenni ja Hanna

On muuten ihan parasta, että ulkomaille pääsee päiväreissulle ilman lautta- tai lentomatkaa rajavalvonnasta puhumattakaan.