Olen tähän mennessä käyttänyt Couchsurfing-palvelua ja vastaavia vain majoituksen etsimiseen, mutta uuden sohvan kunniaksi päätin uskaltautua myös majoittamaan sohvasurffareita. Kriteerini majoitamiselle ovat:
- Yhteydenoton pitää tulla tarpeeksi ajoissa, että ehdin tiskata ja imuroida, mutta ei niin ajoissa, ettei minulla olisi jo jotain käsitystä kyseisten päivien aikataulustani – joka toivottavasti on löysä.
- Majoitan vain yksinäisiä naisia. Kotini on yksiö, enkä jaksa lukkiutua omassa kodissani vessaan vaihtamaan vaatteita.
- Potentiaalisen sohvasurffaajan viestistä pitää tulla fiilis, että surffari on kiinnostunut tutustumaan ja vaihtamaan ajatuksia eikä pelkästään hyväksikäyttämään ilmaisia majoituspalveluita.
Nämä kriteerit täytti ensimmäisenä australialainen Angela, joka tupsahti toissapäivänä ovelleni valtavan rinkan kanssa. Angela oli ollut viikonloppuna serkkunsa häissä Etelä-Saksassa, josta hän oli jokilaivalla ja junalla matkannut Luxemburgiin. Saksaa ennen hän oli kiertänyt Baltiaa ja keväämmällä käynyt läpi kaikki Pohjoismaiden pääkaupungit sekä Pietarin ja Moskovan. Kevät oli muuten kulunut Budapestissa, nyt hän kiertäisi Eurooppaa kesäkuun loppun asti, sitten lyhyehkö piipahdus Tansaniaan ja syksyksi oli jo yhdensuuntaiset lentoliput varattuna Etelä-Amerikkaan. Siis kuulostaa todella monimutkaiselta, totesin, ja kysyin, missä hän tällä hetkellä oikeasti asuu. Umm… at your home, Angela naurahti, ja kertoi kaiken maallisen omaisuutensa Australian ulkopuolella olevan rinkassa.
Naapuruston kreikkalaisravintolassa kleftikon äärellä Angela kertoi tavoitteensa olevan pysyvä nomadius: pari päivää siellä, viikko tuolla, joskus jopa pari kuukautta paikallaan, mutta alati liikkeessä. Elämisensä hän rahoittaa antamalla Skypen kautta yksityisenglannintunteja. Angela oli kouluttautunut luokanopettajaksi, mutta pikkulasten opettaminen ei lopulta tuntunut oikealta kutsumukselta – I couldn’t stand the parents – kun taas aikuisopetuksen kautta hän oppii samalla koko ajan lisää muista kulttuureista. Suurin osa opiskelijoista on venäläisiä paremmin toimiintulevia kolmekymppisiä, jotka haluavat petrata englanninkielen taitoaan päästäkseen kansainvälisiin työtehtäviin, ja joiden kanssa Angela keskustelee opiskelijan halujen mukaan yritysmaailmasta, kaupanteosta, lainsäädännöstä tai vaikkapa politiikasta, although I’m trying to keep it not so political, because I don’t know what the situation is in Russia, if they’d get into trouble and if the Russian government is listening in to our Skype conversations. Pieni määrä paranoiaa ei toki koskaan ole pahaksi.
Angela oli syntynyt keskelle Australian maaseutua, joitain satoja kilometrejä Sydneystä sisämaahan päin, karjankasvattajaperheen tyttäreksi. Kylä oli pieni ja suurin osa kylän nuorista löysi elämänkumppaninsa kyläläisten joukosta, niin myös Angela. Hän ehti seurustella poikaystävänsä kanssa kuusi vuotta, ennen kuin 23-vuotiaana yliopistosta valmistuttua poikaystävä halusi naimisiin ja lapsia – ja Angela tajusi haluavansa maailmalle. We’re still good friends, and now we laugh at it. Me and him, us? Together? We really can’t imagine it now!
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Angela oli ehtinyt koluta kattavasti maailmaa lukuunottamatta Etelä-Amerikkaa, joka oli vuorossa ensi syksynä. Pidempiä aikoja hän oli asunut ainakin Meksikossa, Englannissa, Unkarissa, Italiassa, Abu Dhabissa ja Tansaniassa. Meksikossa asuessaan hän oli halunnut reissata tiensä Väli-Amerikan lävitse Etelä-Amerikkaan, mutta Costa Ricassa rahat olivat loppuneet, thanks to the expensive USA roadtrip I had made right before. Silloin Abu Dhabista oli tarjottu rahakasta vuoden mittaista englanninopettajan pestiä, joten I sold my soul to the devil, ja Angela vietti vuoden maassa, jota hän ei jälkeenpäin muistellut kovinkaan hyvällä. They treated us like shit, Angela puuskahti ja kertoi emiraattien politiikasta estää kaikin voimin lastensa avioliitot ulkomaalaisten kanssa, koululaisista jotka katselivat nenänvarttaan pitkin vähempiarvoisia ulkomaalaisia opettajia, ilmastoimattomissa laivakonteissa keskellä aavikkoa asuvista filippiiniläisistä työntekijöistä, joiden passit oli riistetty, jotta he eivät voisi lähteä kotiinsa ennen työsopimuksen loppua, sekä koulun luokkajuhlista, joissa vanhemmat olivat kilpailleet lastensa tuomisien tasosta, ja jokainen kolmestakymmenestä lapsesta (tai oikeastaan heidän lastenhoitajansa) oli tuonut paikalle kakkua ja sipsejä sadalle lapselle, joten jälkeenpäin lapset olivat oksennelleet käytävillä ja kokonaisia kakkuja oli pitänyt heittää roskiin koskemattomina. Angela oli lähtenyt maasta pari viikkoa ennen työsuhteen päättymistä ovet paukkuen, like in a fashion that they would consider illegal, joten takaisin Arabimaihin ei olisi tulemista ainakaan viiteen vuoteen, not like I wanted to.
Keskiviikkoaamuna huonekalukaupan miehet tulivat vihdoin tuomaan reklamoidun sohvani tilalle uuden, sillä vanhassa selkänojan kiinnikkeet olivat väärin eikä selkänojaa saanut kiinnitettyä itse sohvaan, ja Angela auttoi minua kokoamaan sohvan. Sen jälkeen hyvästelin Angelan lohduttoman harmaassa Luxemburgin säässä. Angela jatkoi kulkuaan kohti Champagnea, minä lähdin töihin.
Taas tosi mielenkiintoinen kertomus. Lisää näitä!
Nää sun ihmis-tarinat on ihan parhaita! :)
Komppaan muita! Mä en lakkaa rakastamasta näitä sun ihania ihmiskuvauksia. Tykkäisin, jos olisi nappi, jolla tykätä. :)
Mahtavaa tekstiä! Näistä tällaisista kertomuksista tulee aina mieleen, kuinka maailma todella on avoin ihmisille, jotka haluaa ja uskaltaa.. Itselle kun ei tulisi mieleenkään lähteä kokonaan maailmalle murehtimatta siitä missä asua, millä maksaa ja mitä syödä.
Propsit myös sulle siitä, että uskallat majoittaa ja majoittua couchsurfingin kautta. Ihan erilaiset mahdollisuudet uusien ihmisten tapaamiseen kuin jos yöpyy aina vaan hotellissa. Vaikka ajatus houkuttelee, niin en ole itse ikinä uskaltanut kokeilla sohvasurffausta. Tosin tuskin riskit on sen suuremmat kuin jos baarireissulta jonkun rahtaa kotionsa :)
Olipa tosiaan mielenkiintoinen postaus.
Olen monta kertaa miettinyt puolivakavissani tuota sohvasurffausta, että voisi majoittaa ihmisiä kotiinsa. Ajatuksen tasolle se on ainakin toistaiseksi jäänyt, mutta kuulostaa kyllä tosi mielenkiintoiselta.
Komppaan muita, sinulla on niin mainio tyyli kirjoittaa!
Kiitos kaikille kehuista!
Sohvasurffauksen riskeistä: itse pidän niitä merkittävästi pienempänä kuin vieraiden raahamista kotiinsa baarireissulta, sillä kaikilla surffareilla on profiili, josta saa etukäteen jonkinlaisen käsityksen ihmisestä, ja profiilista voi lukea myös muilta käyttäjiltä kokemuksia kyseisestä ihmisestä. Washington DC:hin matkustaessani en esimerkiksi pyytänyt yöpyä ihmisen luona, jonka profiilissa parikin surffaria oli valittanut, että yöpyminen oli sovittu, mutta sitten samana iltana majoittaja olikin perunut koko jutun. Ja toisaalta olen kieltäytynyt kohteliaasti tapaamasta kahvilla miessurffareita, joiden profiilista ei löydy yhtäkään kuvaa, jossa miehellä olisi paita päällä…
Toisaalta esimerkiksi Angelan profiili oli täynnä kehuja, ja kysyessään majoitusta hän oli jo poiminut valmiiksi omasta profiilistani asioita, josta arveli meillä syntyvän jutunaihetta. Oli oikeassa. :) Suosittelen siis lämpimästi sohvasurffausta sekä majoittajan että yöpyjän roolissa kaikille, kunhan tutustuu tapaamiensa ihmisten profiileihin jo etukäteen.