Tämä kirjoitus on minun vastaukseni ensimmäiseen ainekirjoitushaasteeseen.
Kuusivuotiaana halusin isona arkeologiksi, jotta voisin kaivaa dinosaurusten luita Mongolian aroilta. Dinosaurukset olivat muutenkin tulloin pop: osasin nimetä ulkonäöltä toistakymmentä dinosauruslajia ja painajaisissani seikkaili tyrannosaurus rex. Dinosaurusvaiheesta siirryin sujuvasti lehtimiesvaiheeseen, ja jonkin aikaa pidin selvänä, että minusta tulee isona taittaja, joka ehkä joskus kirjoittaa myös juttuja, tuurailee päätoimittajaa ja toimii myös kustantajana. Sitten vuorossa olivat haaveilut astronomin urasta – jonkin aikaa sanoin haluavani isona astrologiksi, kunnes äiti selitti eron – ja lopulta palasin lähtöruutuun arkeologihaaveitteni luokse, tällä kertaa varustettuna tietämyksellä siitä, että en kaivelisi dinosaurusten luita.
Olen kuullut huhua, etteivät lapsuuden toiveammatit aina lopulta ole niin hehkeitä, vaikkei sateessa maan kuopsuttaminen niin vastenmieliseltä kuulostakaan. [kuva: Lovegrove]
Päivääkään en ole tehnyt mitään konkreettista näiden haaveiden eteen, ja päivääkään en ole tehnyt työtä, josta olisin haaveillut lapsena edes ohimennen. Kuka lapsi haluaa projektipäälliköksi, konsultiksi tai konseptoijaksi? Päätyminen nykyiselle uralleni on ollut joukko yhteensattumia, ajautumisia ja päähänpistoja. Ensin ajauduin teknilliseen yliopistoon, koska ”sillä koulutuksella saa töitä”. Yliopiston sisällä koulutussuunnaksi valikoitui se kaikkein abstrakteimmalta kuulostavin, koska ”sitten ei tarvitse vielä päättää, miksi haluaa isona”. Nykyisen alani kursseja päädyin opiskelemaan, koska avaruustekniikan perustietona toimivat sähkötekniikan kurssit olivat kuin ruosteisen piikkilangan nielemistä, ja sattumalta siinä sivussa käymäni tietotekniikan kurssi oli taas sujuvaa kuin voin sulattaminen, joten sivuaine päätyi vaihtoon. Luxemburgiin päädyin, koska sattumalta saikkupäivänä luin Hesarista muunkin kuin kannen ja huomasin hakuilmoituksen, ja CV oli helppo lähettää lotolla menemään.
Lopputulos on, että olen hyvä työssäni – enhän tänne muuten olisi ajautunut – mutta salaa kadehdin kaikkia, jotka tuntevat vahvaa tunteen paloa työtänsä kohtaan. Kuten esimerkiksi siskoani, joka lukee ammattikirjallisuutta vapaa-aikanaan, tai niitä taannoisia kollegoja, jotka pikkujouluissa parin glögilasillisen jälkeen ajautuivat pohtimaan ratkaisuja päivänpolttaviin tutkimuskysymyksiin alallaan sekä heittämään vaikeaselkoista läppää punamustien puiden ja quicksortin soveltamisesta arkielämässä. Muistan niissä pikkujouluissa ahtaneeni puuroa vatsaani lievästi ahdistuneena, kun tiedostin oman kontribuutioni keskusteluun olevan täysi nolla.
Samalla tunnen kuitenkin tiettyä keveyttä. Minä en kuulu niihin, jotka raatavat ylipitkiä päiviä, palavat loppuun tai pystyvät puhumaan vain työstään, koska muuta elämää ei ole, ja jos joskus minulle jotain jälkikasvua ilmantuu, muistanen heidän lapsuudestaan muutakin kuin tarhan portit. Jos projekti on myöhässä tai työt kaatuvat päälle, minulle riittää, kun olen tehnyt parhaani, enkä kehitä vatsahaavaa, sillä jos parhaansa tekeminen ei riitä, syy on työnantajan huonossa resursoinnissa. Poikkeuksena tähän lienee, jos joskus lähtisin yksityisyrittäjäksi, jolloin varmaan lipsahtaisin tekemään töitä kellon ympäri, koska olisin itse perimmäisessä vastuussa – näin pienenä vinkkinä kavereille ja tutuille hyvillä liikeideoilla varustettuna, ottakaas yhteyttä! – mutta niin kauan, kun pysyn jonkun toisen renkinä, taidan olla stereotyyppinen Y-sukupolven edustaja.
Ei näin! [kuva: Savage Chickens]
Tutkimusten mukaan Y-sukupolvi eli noin 80-90-luvuilla syntyneet panostaa vapaa-aikaansa ja työn ja vapaa-ajan yhteensovittamiseen enemmän kuin aiemmat sukupolvet. Jos töissä viettää koko valveillaoloajan, niin sitten varmaan työ on koko elämä, mutta itse olen valveilla viikossa noin 120 tuntia ja niistä töissä menee noin 40 – siis vain kolmasosa. Siltä kantilta on kieroutunutta todeta, että minusta tulee isona jonkun ammattiryhmän edustaja. Sen sijaan voisin sanoa, että minusta on tullut isona kokeileva ruoanlaittaja, sisukas käsitöiden tekijä ja innostunut patikoija. Ehkäpä minusta on tullut myös sujuva lentokonematkustaja, vieraisiin kaupunkeihin sopeutuja ja lapsenomaisen uteliaisuuden säilyttänyt aikuinen. Näköjään minusta kaiken muun ohessa on tullut myös bloggari.
Siitä ammatista en vielä osaa sanoa. Vaikka pysyisin samalla työnantajalla loppuelämäni – mitä niinikään Y-sukupolven edustajan pidän epätodennäköisenä – tuskin pysyisin nykyisessä työnkuvassani koko aikaa, en välttämättä edes tiukasti samalla alalla. Jos taas vaihdan työpaikkaa, todennäköisesti hakeutuisin vaihtelun vuoksi vähän eri suuntaan. Tai sitten ryhdyn yksityisyrittäjäksi. Ehkäpä perustan vihdoin sen matkatoimiston, josta taisin ohimennen kymmenenvuotiaana haaveilla. Tuleeko yllätyksenä, että tutkimusten mukaan Y-sukupolven edustajat haluavat pitää tulevaisuuden vaihtoehtonsa avoimena?
Nykyisessä elämäntilanteessani olen pariin otteeseen toistellut Tove Janssonin Taikatalvesta tuttua lainausta: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Minusta tulkoon isona seikkailija.
Omakohtainen aloitus, ripaus kevyttä tutkimustietoa, viittaus kaunokirjallisuuteen ja lopuksi paluu otsikkoon. Irtoaisikohan tällä Eximia, vai korkeintaan Magna huonon käsialan vuoksi?
Jos olisin joku arvosteleva taho, antaisin takuulla vähintään eximian! Mutta kieltäydyn olemasta.
Kuulostaa monella tapaa hirveän tutulta. Itsekin olen lähinnä horjahtanut nykyiselle alalleni – mukana on aitoa kiinnostusta, mutta myös aitoa sattumaa (ja minun kohdallani myös aitoa laiskuutta.)
Jotenkin tuo lopun lainaus sai minutkin levolliseksi.
Ehkäpä minunkin pitäisi tunnustaa myös tuo laiskuuden osuus haaveissa. Kirjoitin hieman palturia, sillä sanoin, etten ole päivääkään edistänyt lapsuuden ammattitoiveitani, mutta hain kuin hainkin pari vuotta sitten kirjastosta arkeologian pääsykoekirjat. Toinen arkeologiasta kertova kirja oli mielenkiintoinen, mutta toinen kirja oli Suomen kielioppikirja (!), jossa en päässyt kovinkaan pitkälle, ennen kuin muistin, että yksi olennainen syy taannoin TKK:lle hakemiseeni oli, ettei pääsykokeita varten tarvinnut päntätä kirjoja.
Wow, tajusin juuri, että kuulun todellakin eri sukupolveen. Mikä pysäytti oli tämä:
”Jos projekti on myöhässä tai työt kaatuvat päälle, minulle riittää, kun olen tehnyt parhaani, enkä kehitä vatsahaavaa, sillä jos parhaansa tekeminen ei riitä, syy on työnantajan huonossa resursoinnissa.”
Ihan mahtava asenne!
Vaikka mä olenkin tällainen ikäloppu x-sukupolven edustaja, en vieläkään tiedä mikä musta tulee isona, mutta haave, jota pidän täydellisen epärealistisena, on että olisin joskus töissä, jossa olisi työajat – joiden ulkopuolella ei tarvitsisi tehdä töitä. Edes takaraivossa. Että kävisi vain töissä.
Taitaa olla asennekysymys. Eli mahdotonta.
Epäilen, ettei tämä ole pelkästään sukupolvikysymys, vaan suurin osa tutkijoista kuuluu tuohon kaartiin, joka on uppoutunut ammattiinsa myös vapaa-ajallaan. Tutkijoita ovat myös siskoni ja ne pikkujouluissa järkyttäneet ex-kollegat. :)
Nostan hattua tälle postaukselle, kuten niin monelle aikaisemmallekin. Ja olen ehkä kuin Täti yllä – mitä kuvaat on varsin kaukana mitä itse teen – ja olisihan se kiva vain käydä töissä – vai olisiko ? Ainakin se oli terveellisempi suhtautuminen työhön, kun mitä itsellä on tällä hetkellä. Näen samanlaista asennetta lapsessa (vm 92) ja olen tosi tyytyväinen, että asiat ovat muuttumassa.
Tuntuu, että työelämä itsessään on muuttumassa kovaa vauhtia, enkä ole varma, onko muutos hyvä vai huono. Toisaalta kaikki muuttuu epävarmemmaksi, kun eläkepestit ovat harvassa ja irtisanomisen uhka suurempi, mutta toisaalta muuttuvat asenteet auttavat suhtautumaan tähän epävarmuuteen niin, että lopputuloksena saattaa olla levollisempi (ja pidempi) vapaa-aika. Syytän tästä osittain elintason nousua, kun nykyään keskimäärin yhä pienempi osa menoista menee ruokaan ja asumiseen ja yhä suuremman voi laittaa sukanvarteen niin, että työpaikan altalähtö ei välttämättä ole maailmanloppu. Sapattivapaallekin saatetaan lähteä jo alle 50-vuotiaina.
Jos sä olisit lukioikäinen teini ja kiroittaisit tällaista tekstiä, niin kyl mää antaisin ällän. Eximioita tuli paljon kamalammalla tekotaiteellisella paskalla.
Mä olen tosi samaa mieltä tuosta stressaamisesta ja työlle elämisestä. Tai siitä, että se ei kannata. Mä aina ajattelen, että jos kuolisin nyt, niin kuka mua muistaisi: se tuskin olisi kamalan kauaa ainakaan työnantaja – joten panostan lähimmäisiini ja vapaa-aikaani.
Mutta toi onkin mun ainoa Y-sukupolvinen piirre. Muuten olen (70-luvun lopulla syntyneenä) niin perinteinen äksä kuin voi olla. Ja samalla työntantajalla jo vuodesta 2004. :)
Tuo kuolemavertaus on aika osuva. Siinä Happiness-kirjassakin yksi avain onneen oli ”Memento more”, ja sitä seuraava ajattelupätkä aika samanlainen kuin sulla.
Olet tainnut opiskella tuotantotaloutta. Kuulostaa niin, niin tutulta….
Mitään en myönnä. ;)
Kovin samantapaisia ajatuksia kyllä minullakin. Kaikki nuo Y-sukupolven piirteet osuvat minuunkin kuin nenä päähän: vapaa-aikaan panostaminen, itsensä määrittely muunkin kuin vain ammatin kautta, vaihtelevuuden hakeminen työelämässä ja tulevaisuuden avoimuudesta nauttiminen. Tähän sakkiin on ihan hyvä kuulua!
Olemme varmaan vähän liian luottavaisia tulevaisuuteen ja tottuneet liian hyvään, kun uskallamme haaveilla siitä sun tästä sen sijaan, että keskittyisimme hankkimaan leipää pöytään vakaimmalla ja turvallisimmalla tavalla.
Tosi hyvä kirjoitus! Ja ihan samalla tavalla minäkin ajattelen näin Y-sukupolven edustajana. Mulle työ on suurimmaksi osaksi tapa saada se elanto ja elämästä nautitaan vapaa-ajalla. En ole ikinä oikein kokenut mitään ammattia kutsumusammatikseni, kunhan nyt saan tehdä suht mielekästä työtä hyvässä yrityksessä. :)
Ja meidän sukupolvi ajattelee juurikin niin, että ”mikään” työpaikka ei ole koko loppuelämäksi, vaan tehdään lähinnä projektinomaisesti työtä ja sitten siirrytään seuraavaan juttuun. Mun mielestä tämä juuri luo meidän sukupolvelle sitä tietynlaista vakautta, koska meidän on omaksuttava kyky sopeutua ja oppia nopeasti uusia asioita, kun ympärillä oleva työmaailma ei enää niin vakaa ole. Koko ajan kuulee irtisanomisista ja lomautuksista, joten uskon että Y-sukupolven edustajia ei niin paljon ”pelota” uusiin juttuihin sukeltaminen, vaikka väliaikaisesti työttömyys iskisikin. :) Niin ja mitenkäs ne eläkkeet, tullaanko me muka koskaan nauttimaan moisesta herkusta? :D
Mä en tosiaan hetkeäkään usko, että tulisin nauttimaan mistään sellaisista eläkkeistä, jotka ei sijaitse jossain mun nimissä olevalla henkilökohtaisella tilillä. Suomen eläkejärjestelmä syö koko ajan omia säästöjään, joten aika roimasti pitäisi uudistuksia tehdä, että siellä mitään olisi jäljellä sitten 30+ vuoden päästä.
Ja muutenkin samaa mieltä sun kanssa. Ei nämä Y-sukupolven ”ominaisuudet” varmaan tyhjästä ole ilmaantuneet, vaan varmasti ympäröivät työmarkkinat ovat vaikuttaneet isosti!