Kirjoitin aivan blogin alkuaikoina jutun siitä, millaista häiriköintiä sain osakseni miehiltä Georgiassa. Jutun julkaisun jälkeen häiriköintitapaukset vähenivät huomattavasti, mutta eivät syystä, joka saisi eräät etelävaltioiden miehet parempaan valoon: se olin nimittäin minä, joka muutin tapojani. Säät kylmenivät niin, että vähensin autolla ajoa katto auki, jolloin liikenteessä osakseni saatu häirintä tippui lähestulkoon nollaan. Lenkkeilyn siirsin sisätiloihin kuntomatolle, jossa kukaan anonyymi pickupkuski ei pääsisi viheltelemään minulle. Vältin pyöräilyä autoteiden vieressä, etenkin sen jälkeen, kun joku tavallista tyhjäpäisempi autoilija kakkoskuskinsa avustuksella oli yrittänyt koskettaa minua ohi ajaessaan pyöräillessäni pyöräkaistaa pitkin. Sen sijaan lastasin pyörän autoon ja ajoin autolla trailille, jossa sai pyöräillä rauhassa muiden pyöräilijöiden seassa.
Luxemburgiin muuttaessa häiriköinti unohtui. Joskus välillä joku vislaa kadulla, mutta en kiinnitä siihen sen pahemmin huomiota. Lenkkeillessä saan juosta rauhassa pitkin puistoja ja jopa ihan oma-aloitteisesti nykkäilen kohteliaat bonjourit ventovieraille. Kunnes sitten viime viikolla keksin, että voisin juosta lounastauolla työpaikan lähellä kulkevan bulevardin reunaa, jossa puuistutusten vieressä kulkee lenkkeilijöiden tamppaama hiekkapolku – harvinaisuus täällä päin, sillä yleensä puistot on viimeistä polkua pitkin asfaltoitu.
Siinä sitten juostessani taksi hidasti viereeni, kuski avasi ikkunan ja huikkasi minulle jotain. Hiljensin vauhtia, otin kuulokkeet pois korvista ja pyysin toistamaan; ehkä olin pudottanut jotain, tai ehkä kuski halusi kysyä tietä? Kuski toisti kysymyksensä: – Mademoiselle, ette tarvitsisi taksia?
Öö. Miltä näyttää? Olen lenkillä. Oliko tuo huono iskuyritys vai vittuilua juoksuvauhdistani?
– Mutta mademoiselle, voin viedä teidät minne vain!, kuski vastasi ja hymyili vihjailevasti.
Olin sen verran häkeltänyt, etten osannut vastata mitään. Sen sijaan puistelin päätäni, kohauttelin olkapäitäni, laitoin musiikin takaisin korviini ja jatkoin matkaa. Taksi ajoi vierelläni vielä parisenkymmentä metriä ja kuski huuteli minulle, mutta lopulta mies luovutti ja kaasutti matkaansa.
Lenkin loppupuolella piipahdin hakemassa kahvilasta paninin lounaaksi ja kävelin eväät kourassa kohti toimistoa ja suihkuja, kun viereeni pysähtyi taas taksi, ja epäuskoisena katsoin, kun sama kuski rullasi ikkunaa auki ja alkoi taas huudella minulle. Hetken ajan teki kovasti mieli mennä huutamaan kuskille takaisin, että jättäisi minut rauhaan!, ei oikeasti kiinnosta kenenkään pukupäisen sliipatun taksikuskin jutut, ja eikö sinullakin ole parempaa tekemistä työajallasi kuin häiriköidä lenkkeileviä naisia! – mutta käänsin sitten musiikin kovemmalle ja jatkoin matkaa pitäen katseen tiukasti jalkakäytävässä. Mikä ihme saa kenenkään miehen ajattelemaan, että toistuva häiriköinti olisi jotenkin soveliasta käytöstä? Jos nainen selvästi käytöksellään osoittaa, ettei ole kiinnostunut eikä huomiosta nauti, niin minkälainen kotikasvatus tai mielenhäiriö pitää olla, että silti sitä jatkaa? Ja vielä: toivon kovasti, että tämä taksikuski oli pelkkä yksittäistapaus, jotta voin lenkkeillä Luxemburgissa muuallakin kuin puistoissa. Aika näyttää, sillä pelkästään tämän perusteella en ole valmis hylkäämään löytämääni hiekkapolkua.
Vasta suihkussa tajusin, että olisi pitänyt ottaa muistiin kuskin taksinumero ja tehdä valitus. Seuraavaa kertaa odottessa.
