Amerikanaustralialainen herra 15A

Perjantaina saavuin Amsterdamissa lennolle vasta viimeisten joukossa – piti nääs ehtiä päivittää blogia loungessa! – ja koneessa joku nuori mies istui paikallani. Anteeksi, mutta minulla on mielestäni paikka 15B? Um yeah, I’ve got 15D, nuori mies totesi siirtyessään keskirivin keskipaikalle. Well have a good trip then, totesi herra 15A nuori mies 15D:lle. Kun sain tavarani paikoilleen ja istahdin viimein alas, herra 15A kysäisi: Where you headin’?

Herra 15A oli itse matkalla kotiin Minneapolikseen. Viimeisen viikon hän oli viettänyt Sveitsissä työmatkalla – I work for a pacemaker manufacturing company – ja hän jutteli jonkin verran sydämentahdistajabisneksestä ja sveitsiläisestä partneriyrityksestä, mikä meni minulla aika lailla yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Jotenkin se sveitsiläisten osuus yhteistyössä liittyi ajanottoon.

Totesin, etten ole käynyt Minneapoliksessa koskaan lentokentän ulkopuolella, ja herra 15A puhkesi kehuihin kotikaupungistaan. Safe neighborhoods, good schools, nice conservative values… hän listasi, ja mainitsi sitten, että parasta osavaltiossa kuitenkin on, että heillä on jopa 10 000 järveä. Kerroin suomalaisena ymmärtäväni järvien päälle, jonka jälkeen pääsimme hetken aikaa kertaamaan pohjois-Euroopan maantietoa, säätä ja vuodenaikojen kiertoa ja vertaamaan sitä Minneapoliksen vastaavaan.

Kysäisin, onko herra 15A asunut aina Minneapoliksessa, ja hän kertoi olevansa itseasiassa kotoisin Australista, but I’ve got double citizenship, ’cause my mom’s American. Hän oli aloittanut jo 14-vuotiaana työelämässä konepajan apumekaanikkona, mutta 17-vuotiaana hän totesi, että koulut pitäisi käydä loppuun. Tällöin äidin Iowassa asuvat sukulaiset olivat tarjoutuneet majoittamaan nuoren pojan, jos hän haluaisi käydä koulunsa Yhdysvalloissa, ja herra 15A oli tarttunut tilaisuuteen. I left Australia in 1967 and haven’t been back since, hän totesi.

Australiaan jäi perheen lisäksi sisko, jota hän ei ole nähnyt lähtönsä jälkeen eli melkein 50 vuoteen – and she’s a year older than me! – mutta ei vain ole ehtinyt. First I got school, then I worked, then part-time college and family and kids… Herra 15A:n vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta heitä hän ehti onneksi nähdä vanhempana, koska isä kävi Yhdysvalloissa 80-luvulla ja äiti 90-luvulla. Siskoon hän on kyllä pitänyt yhteyttä kaikki nämä vuodet ja ajatteli käydä katsomassa – sitten kun ehtii. Ehkäpä eläkkeellä. You know it’s all this wars, tearing families apart and throwing them around the world, herra 15A päivitteli, johon tartuin ja kysyin, miten sota oikein on vaikuttanut hänen perheensä historiaan. Well, I’ll tell ya.

Herra 15A:n äiti oli palvellut toisen maailmansodan aikana USA:n armeijassa kenraali MacArthurin esikunnassa sen ollessa Filippiineillä, kun taas herra 15A:n isä oli Australian armeijassa Papua-Uudessa-Guineassa. Jossain vaiheessa sotaa kumpikin porukka oli perääntynyt Australiaan samaan satamaan, jossa herra 15A:n äiti ja isä olivat tavanneet, ihastuneet ja rakastuneet. Sodan jälkeen äiti oli muuttanut pysyvästi Australiaan, jossa herra 15A oli syntynyt.

Vaikka herra 15A ei ollut Australiaan ehtinytkään, työn kautta hän oli päässyt näkemään maailmaa. Vuonna 2003 hän oli ollut työmatkalla Thaimaassa, kun SARS-epidemia puhkesi. Työnantaja oli perunut kaikki suunnitellut työmatkat Aasiaan ja ohjeistanut jo Aasiassa olevia työntekijöitä pysymään aloillaan. Niinpä parin viikon työmatka oli venynyt kolmeksi kuukaudeksi, missä ajassa herra 15A oli ehtinyt vähän turisteillakin. My wife was furious though…

Koneen laskeuduttua herra 15A soitti vaimonsa hakemaan hänet lentokentältä, ja minä toivotin hyvät päivänjatkot ja suuntasin kohti immigraatiota, jossa edessäni jonossa oli peräti neljä ihmistä.

Kirjoittajasta

Jenni

Jenni muutti ulkomaille kesällä 2012 ja on siitä lähtien ihmetellyt maailman menoa Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Blogissa tutustutaan nähtävyyksiin, kulttuureihin ja ihmisiin sekä eletään ulkosuomalaisen arkea, yleensä pilke silmäkulmassa. Erityisenä kiinnostuksenkohteena patikointipolut kauniin luonnon keskellä ja maailmanperintökohteet missä vaan. Nykyinen asuinpaikka Boulder, Colorado, USA.

13 kommenttia postaukseen “Amerikanaustralialainen herra 15A”

  1. Mielenkiintoinen tarina. Olen itse tosi huono juttelemaan koneella yksin matkustaessa kenenkään kanssa. Kiva, että jaoit ja hyvää lomaa!

    1. Minäkään harvemmin itse aloitan keskusteluita, mutta erityisesti jenkeiltä keskustelunavaukset tulevat niin luonnostaan, ettei siinä paljon small talk -taitoja itseltä tarvita.

  2. Uskomattoman hyva tuuri sulla immigrationissa. Jonotin viime kerralla ainakin 1,5 tuntia taalla Houstonin kentalla! Hyvaa USA:n lomaa :)

    1. Minneapoliksessa mulla on käynyt tähän mennessä aina noin, kun oma lentokone on ainoa immigraatioon saapuva, itse istun aika etuosassa konetta, ja kaiken lisäksi tuolla AMS-MSP-reitillä 90% matkustajista tuntuu olevan amerikkalaisia. Kansalaisten jonossa olisi pitänyt tälläkin kertaa jonottaa huomattavasti pidempään.

      Ehkä tämä on korvausta siitä, kun viimeksi Newarkin kentällä meni ensin puolitoista tuntia jonottaessa ja sen jälkeen toiset puolitoista tuntia spessukuulusteluissa…

      1. Newarkin kentasta mullakaan ei kylla loydy paljon hyvaa sanottavaa. Toivottavasti ei sen kautta enaa tarvi lentaa! :)

  3. Jännä lukea näitä, en pystyisi itse sosialisoitumaan lentokoneessa kun pitäisi keskittyä vain siihen ettei pelota. Suhtaudun jotenkin oudosti (suomalaisesti?) ihmisiin jotka alkaa itse keskustella ja yleensä itsestään. Jos se olisin ollut minä sinun tilallasi, nuo jutut olisivat jääneet varmasti kuulematta :)

    1. Kyllä tuon herran kanssa tuli keskusteltua tasaisesti kummastakin, mutta editoin pois tarinasta itseäni koskevat osuudet. ;) Me ehdimme jutella ainakin puoli tuntia ennen kuin kone edes nousi ilmaan, sillä rullailu Amsterdamissa kesti puoli ikuisuutta.

  4. Toi on jännä toi vieraille puhuminen. Lähtökohtaisesti suhtaudun aika kielteisesti vieraille puhumiseen, ja jos joku alkaa puhua minulle, käyttäydyn yleensä aika viileästi ja vastailen vain minimikohteliaisuuden vaatiman verran. Tai niin kuvittelin. Kun matkustelin ympäriinsä tuossa viimeisen vuoden aikana, huomasin että juttelenkin mielelläni vieraille – kaikkialla muualla kuin Helsingissä. Jotenkin Helsingissä vaan vajoaa sellaseen vihamieliseen ja torjuvaan mielentilaa, jossa puolustaa kiivaasti omaa henkistä ja fyysistä personal spacea. Varsinkin Lapissa rakastan vieraiden kanssa juttelemista! Ihme juttu.

    1. Mä juttelen mielelläni vieraille, jos vieraat aloittavat keskustelut. Itse en vaan oikein osaa, vaan tarvitsen vähintään sen ystävällisen katseen ja ensimmäisen kommentin, että uskallan avata suuni ja kysyä jotain. Helsingissä tätä ei vaan oikein koskaan tapahdu, ja jos tapahtuu, niin juttelija on todennäköisesti kännissä tai muuten epäilyttävän oloinen. :P Minua ei oikeistaan haittaa, Helsinki on minulle se paikka, jossa oma henkinen ja fyysinen personal space on todellakin omaani, eikä väsyneenä tarvitse vastailla tuntemattomien keskusteluyrityksiin. ;)

  5. En itse ole montaa kertaa istunut vieraiden ihmisten vieressä lentokoneessa, joten tuollaiset kokemukset ovat melko vähäisiä. Tuo tarina kuulosti kuitenkin todella mielenkiintoiselta :)! Miten yleensä reagoit puheliaaseen vierustoveriin? Ärsyttääkö se vai onko se kiva juttu?

    1. 99% ajasta juttelen mielelläni tuntemattomien kanssa. Poikkeukset lähinnä, jos olen vaikka todella väsynyt tai kipeänä, ja silloin sen voi sanoa ääneen ja lopettaa keskustelu siihen. Jäi minulla nytkin aikaa katsella pari elokuvaa ja keskittyä kirjaan, sillä juttelimme suunnilleen ensimmäisen ruoan saapumiseen asti (reilu tunti). Sen jälkeen molemmat yhteisymmärryksessä laitoimme luurit korville ja keskityimme muuhun. ;)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge