Viime viikonloppuna olimme sopineet kavereiden kanssa sunnuntaiksi patikointia, mutta viime hetkellä säätiedotus vaihtui puolipilvisestä tihkusateiseksi. Tiesin, että ystäväni Maria oli käymässä Brysselissä, mutta olin aiemmin todennut, että pysyn viikonlopun Luxemburgissa. No, saihan tässä lauantaipäivällä jo ihan tarpeeksi rötvättyä kotona, totesin, ja pakkasin varmuuden vuoksi laukkuun vaihtoalusvaatteet ja kameran, kun lähdin baariin katsomaan Leijonien pronssipeliä.
Baarissa totesimme kaveriporukalla, että patikointi saa jäädä väliin, joten laitoin Marialle heti WhatsApp-viestiä, että miten olisi tällainen viime hetken suunnitelmien muutos. Jonka jälkeen laitoin viestiä Facebookissa. Jonka jälkeen laitoin tekstiviestiä. Jonka jälkeen soitin saamatta vastausta. Jonka jälkeen laitoin viestiä kahdelle tutulle, joiden tiesin olevan Marian kanssa, että käskisivät häntä tarkistamaan kännykkänsä. Ja jonka jälkeen Suomi teki viisi maalia (!), ja minä totesin, että sunnuntai sujunee kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.
Noin viisi minuuttia ennen pelin loppua puhelin vihdoin soi ja Maria tokaisi, että totta kai tulet heti tänne Brysseliin! Kello oli 18:13. Totesin että selvä tulen heti, löin luurin koukkuun, repäisin takin päälle, juoksin pää kolmantena jalkana kohti asemaa, hyppäsin yhden pysäkinvälin sopivasti paikalle tulleeseen bussiin, juoksujalkaa kansainvälisten lähtöjen lipunmyyntiin, one ticket *lääh* to Brussels *puuh*, kyllä seuraavaan junaan, vauhtia!, missä päin se laituri on, ai kauimmaisessa päässä asemaa? okei merci bye!
Klo 18:19 hyppäsin junaan, ja puoli minuuttia myöhemmin juna nytkähti liikkelle. Että ihan runsaasti jäi aikaa.
Täällä on selvästi ollut kokkarit, mutta missä on itse pippalot?
Luxemburgista Brysseliin junalla kestää noin kolme tuntia, mikä on uskomatonta, kun kerran Brysselistä puolet pidemmälle Pariisiin pääsee alle puolessatoista tunnissa. Olen kuullut, että syy tähän olisi poliittinen ja nimenomaan Luxemburgin puolelta: jos tuolle välille rakennettaisiin nykyaikainen nopea junayhteys, matka lyhenisi päivittäisen työmatkan mittoihin, ja Luxemburg pelkää, että liian moni työntekijä muuttaisi Brysseliin. Parempi siis pitää yhteys hitaana ja työntekijät lähellä.
Minä joka tapauksessa ehdin kolmessa tunnissa lukea Jane Austinia, kuunnella hyvää musiikkia, torkkua sekä selvittää Marialta, missä päin Brysseliä hän oikeastaan olikaan ja minne pitäisi tulla. Löysin Marian kotibileistä, joista lähdimme jatkamaan iltaa pippaloihin, joissa poliitikonalut pohtivat tulevien vaalien tuloksia ja omia mahdollisuuksiaan niissä samalla, kun eräskin istuva suomalaismeppi jorasi tanssilattialla humpan ja ripaskan tahtiin. Minäkin pääsin tokaisemaan eräälle paikalla olleelle, että äänestin muuten sua kymmenen vuotta sitten, ja reaktio oli niin aidon ilahtunut ja liikuttunut, että suosittelen kaikille samaa, jos vain tilaisuus sattuu kohdalle. Kuulema siinäkin hommassa negatiivista palautetta tulee kymmenkertaisesti positiiviseen verrattuna.
Sinistä taivasta ikisateisessa Brysselissä. Näköjään kaikki on mahdollista.
Sunnuntaina otimme Marian kanssa tavoitteeksi turisteilla ja syödä hyvin. Yöpaikkamme oli sattumoisin melkein kulman takana art nouveau -arkkitehti Victor Hortan talomuseosta, joten sinne siis! Museo on auki vain kolme tuntia päivässä, klo 14-17 iltapäivisin, ja netissä peloteltiin tuntien jonoilla, mutta en antanut tämän haitata – saisinhan museosta yhden natsan lisää ”Käydyt maailmanperintökohteet” -hattuuni. Onneksi helmikuu ei ole mitään kuuminta turistisesonkia, ja jouduimme jonottelemaan vain reilun vartin.
Siinä on jono…
…ja siellä jonon päässä Maria!
Hortan talo oli satumainen. Huonekaluista iso osa oli viety pois, mutta jäljelle jääneestä kaikki, aivan kaikki, oli koristeltua: seiniin upotetut kaapit (joihin oli upotettu takkoja), tapetit, ovenkahvat, portaikkojen kaiteet, lamput, vessat… Eniten ihastuin Hortien tyttären Simonen huoneeseen, jonka yhteydessä oli usean neliömetrin kokoinen kattoterassi sekä huumaavalta tuoksuva talvipuutarha. Mariaa taas kiinnosti talon monet rappuset: yhdet herrasväelle, yhdet palvelusväelle, ja yhdet ikiomat arkkitehdille, jotta hän voisi liikkua sujuvasti työhuoneestaan kipsistudioonsa. Talosta oli avoinna yleisölle vain herrasväen tilat, sillä museon henkilökunta ja Hortan säätiön työntekijät olivat evakossa palvelusväen tiloissa oman toimistotalonsa remppaa, jossa menee vielä pari vuotta. Silti joka huoneessa näkyi ovet, joista palvelusväki oli aikoinaan hipsinyt pois herrasväen silmistä.
Me tottelimme valokuvauskieltoa, mutta kaikki näköjään eivät ole niin tehneet. Tässä siis maistiaisia talon herrasväen portaikon päädystä sekä sisäänkäynnistä vierashuoneeseen. [kuva: theearlofgrey]
Kuka enää tekee mosaiikkilattioita? puuskahti Maria ja avautui hetken nykyajan rakentamisen tasosta. [kuva: mksfca]
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin myös tämä museokäynti.
Pyhän kolminaisuuden kirkko
Art nouveauta näkyi myös kadulla, tosin sitä tunnetumpaa tsekkiläisen Muchan tyyliä
Museon jälkeen vaelsimme Ixellesin suuntaan ja päädyimme ravintola Roxiin, jossa vähän pihalla oleva tarjoilija toi meille mahan täyteen maittavaa ruokaa, crêpejä päälle, ja palanpainikkeeksi teetä.
Naminamitartarpihvi. Tilatessani sen tarjoilija kysyi, tartar en kit ou d’italienne? Öö, mikä niiden ero on? En kit est tsömtsömtsöm et italienne est avec möfmöfmöf. En ymmärtänyt mitään, joten vastasin itsevarmasti, että italialainen versio kiitos.
Maria tilasi cabillaudia, epinardia ja cerfeul-pyreetä. Eli jotain valkoista kalaa, minkä lajimääritelmää en muistanut, jotain vihreitä juttuja, mitä en tarkalleen ottaen muistanut, ja jotain. On minustakin apua. Tuli siis turskaa (äh, niin!), pinaattia (no totta kai!) ja jotain, mistä en saanut tolkkua edes sanakirjan avulla, mutta minkä lopulta Google paljasti maustekirveliksi.
…ja totta kai Frittejä.
Hämärä laskeutui ravintolassa rupatellessamme, ja lopulta vaelsimme hitaasti läpi pimeän kaupungin kohti Centraalin juna-asemaa, josta nappasin illan viimeisen junan takaisin kohti kotia.
Tässä kohtaa Maria alkoi hahmottaa, missä ollaan. Viidettä kertaa kaupungissa, mutta kun päivät ovat aina kuluneet töissä ja paikasta toiseen on menty lähinnä metrolla, eri alueet eivät ole yhdistyneet päässä.
Jos on puoli tuntia aikaa ennen junan lähtöä, niin totta kai käydään fiilistelemässä Grand-Placella.
Talojen seiniin maalattua taidetta on Brysselissä kaikkialla. Tässä seikkailee belgialainen Tintti.
Kävimme tarkistamassa, että kyllä, Mannekin Pisin vieressä on yhä ne muistelemamme hyvät vohvelikojut. Vohveleita emme kuitenkaan enää crêppien jälkeen jaksaneet.
Kotimatkalla Austinini loppui jo Libramontin kohdalla. Sen kunniaksi tähän loppuun pari 200 vuotta vanhaa viisautta:
35-vuotiaiden naimaonnesta: ’He may live twenty years longer. But thirty-five has nothing to do with matrimony.’
27-vuotiaiden naimaonnesta: ’A woman of seven-and-twenty,’ said Marianne, after pausing a moment, ’can never hope to feel or inspire affection again; and if her home be uncomfortable, or her fortune small, I can suppose that she might bring herself to submit to the offices of a nurse, for the sake of the provision and security of a wife.’
