Matkaopas: Englanti | Globe Called Home

24.4.20144.1.2016

Lenkkeilyä: Bryssel, Lontoo, Pariisi ja New York

Neljä päivää New Yorkissa on ohitse, ja tänään olen jatkanut lomaa Coloradon Boulderissa samalla, kun Iiro on palannut töihin. Päivän vähemmän mukaviin hetkiin kuului asunnossa kaikunut palohälytys, jonka aikana pihalla odotellessani onnistuin tiputtamaan puhelimen kivetykselle – ja rikkihän se lasinäyttö viimein meni. Pähkäilin, että korjaaminen on todennäköisesti halvempaa täällä kuin Euroopassa, joten pyörä alle ja keskustaan elektroniikkaliikkeeseen, ja parin tunnin päästä pitäisi käydä hakemassa korjattu luuri ja samalla köyhtymässä sadan taalan verran. Mukavampia hetkiä taas oli aamulenkki: polulla aurinko paistoi ja helle helli (vähän liikaakin lenkkeilyn kannalta), ja kaiken aikaa horisontissa loistivat lumihuippuiset vuoret. Ja tästä sitten sainkin ajatuksen kertoa teille viimeaikaisista lenkkipoluistani…

lenkkikengat — Juoksukengät mahtuvat mukaan pieneenkin matkalaukkuun

Olen käynyt viime marraskuusta lähtien puolimaratontreenauksen merkeissä lenkillä 3-4 kertaa viikossa, ja toisin kuin yleensä, olen urheillut myös reissun päällä. Lenkkeily on mielestäni mahtava tapa nähdä vierasta kaupunkia, eikä sopivien lenkkimaastojen löytäminen suurkaupungeissakaan ole tuottanut tuskaa. Tässä minun juoksureittini neljästä suurkaupungista:

New York

NYCin hotelliamme valitessa hinta ja hotellin laatu olivat keskeisiä valintakriteereitä, mutta kun lopulta vaihtoehtoja oli pari, nappasin sen, josta oli lyhyin matka Central Parkiin. Kävin juoksemassa vain kerran, sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää, ja silloinkin paluumatkalla hotellille kaduilla oli hitusen liikaa jengiä, jota piti väistellä. Central Park on mahtava ja olisi sopinut hyvin pidemmällekin lenkille vaihtelevine maisemineen ja kauniine polkuineen, mutta sille ei nyt ollut aikaa, kun piti ehtiä WTC-muistomerkille. Koirakammoisille Central Park ei kuitenkaan ole paras paikka, sillä puisto oli täynnä vapaana juoksevia koiria, joista yksi räksytti ja teki valehyökkäyksiä kimppuuni.

Pariisi

Pariisissa hotellimme sijaitsi aivan Champ de Marsin puiston eli Eiffeltornin vieressä, joten juoksin lauantaiaamuna puistoa ristiin rastiin. Puisto oli täynnä lenkkeilijöitä, mutta sekaan mahtui hyvin muuten paitsi puiston pohjoispäädyssä, missä turistit parveilivat odottaen Eiffeltornin avautumista. Pariisilaiset selvästi tykkäävät juoksemisesta: samana viikonloppuna sunnuntaina oli Pariisin maraton, ja lauantaina oli kaikenlaista oheistapahtumaa, mm. Champ de Marsin puistossa lasten maraton, jota ihmettelin lenkillä. Takaisin hotellille saavuttuani kuulin ikkunasta kovaäänistä musiikkia, ja pääsimme ihmettelemään vuorostaan breakfast runia, jossa seuraavan päivän maratoonarit juoksivat viisi kilometriä maidensa lippuja heilutellen, ja joka kulki suoraan hotellimme ohitse.

Sunnuntaina kavereiden lähdettyä lentokentälle lenkkeilin vähän pidemmälle Seinen vartta pitkin kuunnellen tarinointia Ranskan kahvila- ja juomakulttuurin historiasta. Seinen varsi on mahtavaa lenkkimaastoa: jokivarren reitti alittaa sillat, liikenne ja sen melu jää ylemmälle tasolle, ja joen vartta seuratessa matka on mukavan tasaista verrattuna esimerkiksi Luxemburgin rotkoissa poukkoiluun. Aamulenkin jälkeen onkin hyvä suunnata Marais’iin brunssille energiavajetta pain au chocolatilla täyttämään.

lenkkipariisi2 — Jälkimmäisen lenkkini kääntöpisteessä, Parc André Citroënissa, on sääpallo, jonka kyydissä voi päästä ihailemaan Pariisia 150 metrin korkeuteen.

Lontoo

Lontoossa hotellin sijainti oli töiden takia lähellä Regent’s Parkia, jonne pinkaisin iltalenkille perjantaina töiden jälkeen ennen systerin saapumista paikalle viikonlopun viettoon. Queen Mary’s Gardenin kukkaistutukset hieman häiritsivät juoksua – niitä olisi halunnut pysähtyä ihastelemaan! – ja pidemmällä puiston puolella oli hauska seurata brittinuorten futis- ja rugbyharjoituksia. Parasta puistossa kuitenkin oli polku, joka kulki Lontoon eläintarhan ohitse, ja jolta käsin näki kameleita! New Yorkin Central Parkissa muuten on sama, että lenkkipolulta näkyy elukoita, siellä tosin merileijonia.

Bryssel

Brysselissä olin melkein viikon, joten lenkkejäkin kertyi kolme. Ensimmäiselle lähdin katsomalla Google Mapsista, missä olisi lähin viheralue. Virhe! En nimittäin huomannut katsoa korkeuskäyriä, joten lenkkeilymaastoksi valikoitui Parc de Forest, joka toimii konserttipuistona sen luontaisen ”auditoriomaisuuden” ansiosta, sekä viereinen Parc Duden, jonka metsäpoluilla on parhaimmillaan kolmisenkymmentä metriä korkeuseroa. Puistossa ei myöskään ollut valaistusta, mikä oli vähän harmi, sillä aurinko oli juuri laskemassa lähtiessäni lenkille töiden jälkeen, ja loppulenkin juoksin ympäri puistoa valaistua jalkakäytävää pitkin.

lenkkibryssel1 — Bois de La Cambren puistossa

Seuraavaa lenkkiä varten kysyin paikalliselta työkaverilta neuvoja lenkkeilymaastoista, ja hän neuvoi minut Bois de La Cambren puistoon, jonne pääsi mukavasti Ixellesin lävitse, mitä nyt matkalla pari autoa yritti ajaa päälle; Brysselin liikenne on suoraan sanottuna ihan kaistapäistä, eikä jalankulkijaa paljon kunnioiteta, edes jalkakäytävällä. Itse puisto oli kaunis, sää suosi, ja olin liikkeellä sen verran ajoissa että auringonvaloakin riitti. GPS sen sijaan temppuili, joten minulla ei ole jakaa reittiä.

lenkkiselfie — Tyytyväinen johdottunut lenkkeilijä Ixellesin lampien luona

Kolmas lenkki osui aamuun, ja olin jo suuntaamassa ulos kun tajusin, että siellä oli tihkusateinen nollakeli, mikä ei ihan sopinut yhteen lenkkeilyvarustukseni kanssa. Tällaisia tilanteita varten hotelleilla on kuntosalit ja niissä juoksumatot.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

7.4.201412.5.2015

Eksistentialistista pohdintaa Englannissa

Kuinka vaikeaa on saada lammaskarsinan hakaa auki? Suhteellisen, jos minun ja systerini Lotan taitoihin on luottamista, mutta onnistuimme silti, ja lähdimme talsimaan ruohoniityn halki kohti kauempana siintäviä kumpuja. Aurinko möllötti horisontissa ohuen pilvivaipan takana ja viileä tuuli sai Lotan vetämään päälleen villapipon ja -hanskat. Lampaita ei näkynyt tällä puolen aitaa, mutta pari juottokaukaloa osui matkan varrelle. Hetken rivakan talsimisen jälkeen saavutimme kummut, joihin jokin kivikautinen heimo viitisen tuhatta vuotta sitten hautasi miespuolisia jäseniään. Naisten ruumiita ei kummuista ole löytynyt kuin muutama hassu; ehkä ne poltettiin, tai jätettiin metsään mätänemään? Tuolloin heimot olivat niin liikkuvaisia ja populaa sen verran vähän, että tautien takia tuskin tarvitsi ruumiita haudata.

Siinä me sitten seisoimme keskellä englantilaista peltomaisemaa parin kummun vieressä ihmettelemässä, ja ihmettelin samalla, miten oikeastaan olin päätynyt tänne. Yllättävän helppoa oli lopulta päästä tänne kotoa Luxemburgista: lyhyt taksimatka lentokentälle, vain reilun tunnin lento, siitä sitten metrolla toiselle puolelle kaupunkia ja auto alle. Kun asiaa ajattelee tältä kantilta, maailma tuntuu todella pieneltä. Toisaalta elämässä on vain rajattu määrä mahdollisuuksia matkustaa, rajattu määrä vapaapäiviä ja viikonloppuja. Aika ei voi mitenkään riittää kaikkeen, bucket listien läpikoluamiseen voi hyvin upottaa useamman elämän, maailma on aivan valtava, ja kuitenkin juuri tämän lauantain, joka ei koskaan toistu, olin päättänyt viettää kävellen pitkin englantilaista peltoa. Onko tämä järkevää ajankäyttöä?

Todellakin on, totesin, kun kävelin Lotan perässä pitkin ojaa, jonka joku oli kuopsuttanut maisemaan pelkkä peuransarvi työkalunaan noin 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Jo ne hautakummut ja ojat saivat pienen arkeologin sisälläni hykertelemään innostuksesta, mutta reittipäätökseen saattoi vaikuttaa, että sain ruksittua yhden maailmanperintökohteen lisää listaltani pois. Stonehengestä joskus toiste lisää.

Toissa viikonloppu kului siis Englannissa. Lensin itse työn puitteissa paikalle jo torstaina, ja perjantaina töiden jälkeen Lotta lennähti Suomesta mukaan. Parhaat fish & chipsit löytyivät Oxford Circlen lähettyviltä Golden Union Fish Barista, mutta kovinkaan pitkään emme perjantaina valvoneet, koska lauantaina piti herätä aikaisin ehtiäksemme kiertämään Windsorin linnaa. Siitä sitten nappasimme auton alle, ja Lotta sai totutella vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, vasemmanpuoleiseen vaihdekeppiin ja myötäpäivään kiertäviin liikenneympyröihin. Stonehengestä jatkoimme matkaamme Bathiin, jossa olimme vasta illan pimennettyä, joten toistimme taas aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen aamuherätyksen ja kiersimme aamulla auringonpaisteessa kylpevää kylpyläkaupunkia.

Bathin keskusta sunnuntaina vähän ennen yhdeksää aamulla

Samaa keskusta-aluetta klo 11 maissa

Bathin päänähtävyys oli harvinaisen hyvin säilynyt roomalainen kylpylä ja sen yhteydessä ollut erinomainen museo, joka esitteli elävästi kaupunkilaiselämää parituhatta vuotta sitten. Nykypäivän Bathin kaupunkilaiselämä vaikutti sekin syvemmän tutustumisen arvoiselta: paljon putiikkeja, kahviloita ja pubeja kävelykatujen varrella vieri vieren beigen värisissä kivitaloissa. Tuli tunne, että täällä voisi hyvin viettää kokonaisen viikonlopun maleksien pitkin kujia ja ihastellen kauniita taloja.

Etualalla roomalaisen kylpylän roomalaispatsas, joka tosin tehtiin vasta, kun kylpylä löydettiin uudelleen 1700-luvulla. Taka-alalla goottilaisluostari.

Bathin vanhin pubi, vuodesta 1713

Yrjöjen aikakauden arkkitehtuuria suuren liikenneympyrän laidalla

Royal Crescent, puolikaaren muotoinen pitkä rivitalo Bathissa, rakennettu 1760-luvulla

Nyt ei aikaa jäänyt maleksimiseen. Onneksi olin varannut Lontooseen ”pari tuntia hengailuaikaa”, koska johonkin kummasti se aika sitten hävisi, ja auton palautettuamme sain juosta kieli vyön alla pitkin metropysäkkien käytäviä ehtiäkseni koneeseen. Olin lopulta kentällä noin puoli tuntia ennen koneen lähtöä – parinkin täysin nappiin menneen metrovaihdon ansiosta – ja onneksi kyseessä oli pienenpieni Cityn kenttä, jossa ehdin turvan ja tarkastuksien lävitse portille vielä sen vilkuttaessa Final Callia. Tällä lentämisen määrällä ja aikataulussa pysymisen taidolla lienee pieni ihme, että olen myöhästynyt lennolta vain kerran.

2.4.2014

Cambridge ja King’s College

Tapasimme viimeksi Iiron kanssa kuukausi sitten Lontoossa: hänellä oli lauantaiaamusta sunnuntai-iltapäivään stopover kaupungissa työmatkalla Intiasta Yhdysvaltoihin, ja minä lennähdin paikalle jo perjantaina. Tuolloin perjantaina kävin moikkaamassa Cambridgessä opiskelevaa kaveriani Visaa ja tutustumassa yliopistoon, joka on vanhempi kuin azteekkien pääkaupunki Tenochtitlan.

St Mary the Greatin kirkko, jonka kellotapulista Cambridgen kandiopiskelijat eivät saa asua yli kolmen mailin (4,8km) päässä, ettei heidän opiskeluaikansa tuhlaantuisi matkoihin – etenkin kun kandiopiskelijoille auton omistaminen Cambridgessä on kielletty.

Cambridgen yliopisto perustettiin vuonna 1209 ja se on maailman kolmanneksi vanhin yhä toiminnassa oleva yliopisto; tätä vanhempia ovat Bologna (1088) ja Oxford (1167). Yliopistossa opetus järjestetään tiedekunnissa, mutta opiskelijavalinnan suorittavat poikkitieteelliset colleget, jotka ottavat opiskelijat siipiensä suojiin ja tarjoavat yleensä majoituksen ja ruoat (toki maksua vastaan). Colleget kilpailevat keskenään ja auttavat omia opiskelijoitaan järjestämällä täydentävää pienryhmäopetusta, jossa parin kolmen hengen ryhmissä tavataan samaan collegeen kuuluvaa alan tutkijaa tai professoria pari kertaa viikossa ja opitaan se, mikä luennoilla ja itsenäisesti jäi oppimatta.

Collegeita on 31 ja näiden ikä, koko ja varallisuus vaihtelevat merkittävästi: collegeista 15 on perustettu 1200-1500-luvuilla ja loput 16 collegea 1800-1900-luvuilla, mikä jakaa colleget suoraan vanhoihin ja uusiin. Vanhat sijaitsevat vanhan keskustan linnamaisissa rakennuksissa, kun taas uusilla saattaa olla hyvinkin moderni arkkitehtuuri (tai sitten ”moderni” 1970-luvun betonihirvitysarkkitehtuuri), ja osa niistä on jopa parin mailin päässä keskustasta niin, että opiskelijat saavat liikuntaa pyöräillessään päivittäin tiedekuntiinsa. Isoimmissa collegeissa on yli 1000 opiskelijaa kun taas pienimmissä, kuten pelkästään jatko-opiskelijoille tarkoitetussa Clare Hallissa, johon Visakin kuuluu ja joiden jazzpippaloiden jatkoilla käväisimme, on vain vähän yli sata opiskelijaa. Varakkain taas on Trinity College, jonka vuosijuhlissa nautitaan shamppanjaa ja ostereita ilotulitusten loisteessa koulun isolla nurmikentällä, jonka alumneihin kuuluvat Isaac Newton, Niels Bohr, kruununprinssi Charles, kuusi brittipääministeriä ja 31 Nobel-voittajaa (yhteensä Cambridgellä on näitä titteleitä 89), ja jonka parhain arvosanoin valmistuneet kandiopiskelijat saavat lukukausimaksut kattavan stipendin maisteriopintoihinsa.

King’s Collegen sisäpiha

Trinityn sijaan me kävimme iltahämärässä kurkkimassa King’s Collegen goottilaisarkkitehtuuria. Ovella luki, että college on näin ilta-aikaan suljettu turisteilta ja avoinna vain opiskelijoille. Siispä kamera piiloon ja itsevarma ”minä kuulun tänne”-fiilis päälle, Visahan on opiskelija ihan oikeastikin ja minäkin sellaisesta menin niin hyvin, ettei vahtimestari sanonut meille mitään. Tarkoituksenamme oli käydä katsomassa King’s Collegen kappelia sisältä päin, kun kuulimme kiviseinien lävitse alkavan virsienveisuun. Evensong oli alkamassa!

Yritimme hipsiä kappeliin sisään huomaamattomasti, mutta heti ovella suntio tiukkasi meiltä, olemmeko tulleet osallistumaan jumalanpalvelukseen. Minä sanoin tähän ”öö”, mutta Visa nyökkäsi että totta kai! ja niin suntio sitten johdatti meidät kirkkosalin eturiviin kuoriaidan viereen. Anglikaaninen iltajumalanpalvelus oli aika erilainen kuin ne luterilaiset jumalanpalvelukset, joissa olen käynyt, mutta aika nopeasti ohjelmasta selvisi, missä kohtaa kuljettiin. Kuoro lauloi kauniisti – ja syystäkin, vanhemmat kuorolaiset kun opiskelevat Cambridgessa stipendillä ja kuoropaikoista on kova kilpailu – mutta saarnasta en saanut mitään selvää. Kun ohjelmasta sitten selvisi, että saarnoja tulee vielä kaksi lisää tässä illan aikana, päätimme hipsiä ulos sopivassa välissä suntion valvovasta katseesta piittaamatta ja jatkaa iltaa aletuoppien äärellä.

King’s Collegen kuoro tuli uudestaan mieleen eilen, kun aprillipäivän vitsit lähtivät kiertämään. Tässä kuoron oma repäisy:

1.2.201412.5.2015

Greenwich: meridiaani ja Cutty Sark -museoalus

Greenwichin puistosta on näkymä Canary Wharfille

Kartoista ja veneistä kiinnostuneena insinöörinä on oikeastaan aika yllättävää, että minulla on kestänyt näinkin pitkään päätyä Lontoon reissulla Greenwichiin katsomaan nollameridiaania sekä museoalus Cutty Sarkia Greenwichin satamassa. Olin aina ajatellut, että sinne on jotenkin tosi pitkä matka Lontoosta, mutta vain pieni pyrähdys junalla ja olin perillä.

Tapasin lontoolaisen ystäväni Lisan taannoin Suomessa töiden kautta, joten Lisakin oli innoissaan löytäessään maininnan Helsingistä nollameridiaanilta.

Siinä on kaupunki, jonne Lisa suunnittelee ensi kesäksi häitä ja sen jälkeen muuttoa. Ei, en nyt puhu Moskovasta.

Vähän taustatietoa niille, joille Greenwich ei ole tuttu: tänne perustettiin vuonna 1675 Kuninkaallinen observatorio, jonka johtana hääri kuninkaallinen tähtitieteilijä. Virka ei ollut mikään mitätön akatemiapesti, vaan tavoite oli selvä: tarvittiin parhaat kartat ja navigointivälineet Englannin laivastolle, jotta pysyttäisiin vastaisuudessakin Atlantin herroina. Karttoihin tietenkin tarvitsi pituuspiirit eri meridiaanit mittaamaan, kuinka idässä tai lännessä kulloinkin oltiin – erittäin tärkeä tieto Amerikan valloituksen kannalta – ja kun mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää meridiaaneille ei vielä ollut, kuninkaalliset tähtitieteilijät sijoittivat nollakohdan kulkemaan isoimman ja tärkeimmän teleskooppinsa läpi. Nollameridiaanin paikka sitten vaihteli riippuen siitä, mikä oli milloinkin se pähein teleskooppi, mutta vuonna 1851 määritelmä lyötiin vihdoin lukkoon, ja siitä lähtien nollameridiaani on kulkenut siinä missä kulkee. Paitsi että ei kulje, sillä vuonna 1984 nollameridiaani määriteltiin uudestaan maan massakeskipisteen mukaan, ja tällä hetkellä virallinen nollameridiaani kulkee noin 100 metriä observatoriosta sivuun, mikä sopivasti jätettiin kertomatta kaikille vanhan nollameridiaanin luona poseeraaville turisteille, mutta eipä se niin tarkkaa ole.

Vanha nollameridiaani kulkee Greenwichin observatorion läpi, ja kun kellojen liikkeitä maailmassa yhtenäistettiin, UT eli universal time määriteltiin Greenwichin kellon mukaan.

Observatoriosta löytyi myös mielenkiintoinen näyttely navigoinnin historiasta. Tiesittekö, että vaikka leveyspiirejä pystyttiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa arpomaan tähdistä, niin pituuspiireissä oltiin yhä ulalla, koska merenkulkijoilta puuttui luotettava keino mitata aikaa. Tämä vaikutti niin merkittävästi Atlantin ylittävään laivaliikenteeseen, että Englannin hallitus lupasi ongelman ratkaisijalle 20 000 puntaa, nykyrahassa pari miljoonaa euroa. Monet keksijät yrittivät voittaa kilpailun, ja osa ideoista oli hieman vähemmän toteutuskelpoisia: esimerkiksi yksi keksijä ehdotti, että jokaiselle laivalle annettaisiin mukaan koira, jota on ennen lähtöä nirhaistu jollain teräaseella. Teräase sitten kastettaisiin ”sympatiapulveriksi” kutsuttuun aineeseen, joka saisi koiran tuntemaan teräaseen nirhaisun aina uudestaan pitkänkin matkan päästä. Tämä tehtäisiin aina tasan klo 12 Lontoon aikaa, jolloin koira haukahtaisi ja laivan kapteeni voisi suorittaa mittaukset tämän perusteella. Palkinnon kuitenkin voitti 1760-luvulla eräs puuseppä John Harrison, joka oli kolmenkymmenen vuoden ajan kehittänyt toimivaa merikronometriä ja vihdoin onnistui luomaan kellon, johon laivan keinuminen, kosteus tai lämpötilojen vaihtelut eivät aiheuttaneet häiriötä.

Observatorion lisäksi toinen kiinnostava asia Greenwichissä oli tämä:

Cutty Sark, yksi maailman nopeimmista klippereistä, nykyään museoalus Greenwichin satamassa

Pohja oli päällystetty messingillä, jotta kaiken maailman öttiäiset eivät tarttuisi siihen

Cutty Sark rakennettiin vuonna 1869 teekaupan välineeksi: britit olivat ihastuneet iltapäiväteehen ja verojen poiston jälkeen siitä tuli kaiken kansan juomaa, joten kysyntä oli kovaa. Purjehdusmatka oli pitkä – ensin piti kiertää koko Afrikka ja ylittää Intian valtameri – mutta Cutty Sark oli rakennettu nopeaksi, ja se kykeni purjehtimaan Kiinasta Englantiin 120 päivässä. Nopeus oli teekaupassa valttia, sillä ensimmäisenä Lontooseen uuden sadon tuonut laiva sai luonnollisesti rahdistaan parhaimman hinnan, ja tämä koituikin Cutty Sarkin kohtaloksi, kun 1870-luvun puolivälissä teekauppaa alkoivat hallita höyrylaivat, jotka pystyivät oikaisemaan purjehdukselle epäedullisen Suezin kanaalin lävitse. Lopulta Cutty Sark rahtasi ympäri maailmaa milloin mitäkin – australialaista villaa, kiinalaista juuttia, hiiltä sinne tänne – kunnes vuonna 1922 joku tajusi, että se oli viimeinen maailmaa ympäri purjehtiva kauppakuunari, joten se ankkuroitiin Lounais-Englantiin ja avattiin turisteille.

Cutty Sarkin ruumassa oli kiinahenkinen näyttely sen teenkuljetushistoriasta

Cutty Sark on vanhaa skottimurretta ja tarkoittaa lyhyttä alusmekkoa. Nimi tulee kansantarusta, jossa juoppo Tam o’Shanter ratsastaa metsässä, kun hän näkee noitien tanssivan pelkät lyhyet alusmekot päällään. Vaikka noidat ovat pelottavia otuksia, Tam tykkää niin paljon näkemästään että huudahtaa: Weel done, Cutty-sark! Noidat huomaavat Tamin ja heistä nopein juoksee häntä kiinni ja saakin napattua otteen hevosen häntäjouhista, mutta Tam saa ratsastettua joen yli (huom: noidathan eivät pysty ylittämään jokia, tietenkään) ja noidalle jää häntä käteen. Noita Cutty-sark on kuvattu purjevene Cutty Sarkin keulakuvassa, ja aina satamaan tullessa joku miehistön jäsenistä kävi kiinnittämässä keulakuvan ojennettuun käteen tukun jouhia.

Mikä muuten oli skottitarinan opetus? Tietenkin se, ettei kannata lähteä huutelemaan naisille, vaikka he olisivat pukeutuneena kuinka lyhyisiin hameisiin.

Keulakuvia näytillä: minkä näköisen jannun sinä laittaisit veneesi keulaan?

Tässä kohtaa oltiin jo selvästi lounasajan paremmalla puolella, joten suuntasimme Lisan kanssa fish&chipseille pubiin, josta jatkoimme matkaamme markkinoille shoppailemaan.

Lontoon-matkan parhaat shoppailut olivat Greenwich Marketilla, missä nuoret taiteilijat, muodintekijät ja käsityöläiset myivät tuotoksiaan

24.1.2014

Lontoo: taidetta ja musikaaleja

Piipahdin viime viikonloppuna Lontoossa, kun sinne kerran piipahdusmatka ja -hinnat täältä on, ja lisäksi eräs ystäväni asuu kaupungissa (tai oikeastaan siitä sopivan junamatkan päässä), joten hotellista ei tarvinnut huolehtia. Matka taittui minipotkurikoneella, johon mahtui kolmisenkymmentä matkustajaa, mutta alkuiltapäivästä kone oli puolityhjillään, joten reilun tunnin matka kului mukavasti kirjan seurassa lentoemännän käydessä useasti täydentämässä tarjoiluita ennen laskeutumista London City -lentokentälle.

Trafalgar Squarella oli kylmästä viimasta huolimatta sekä turisteja että katutaiteilijoita

Pakollinen Lontoo-kuva: punainen bussi ja Big Ben

Olin sopinut tapaavani kaverini kuudelta Covent Gardenin lähellä sijaitsevassa ravintolassa, joten jotain piti keksiä niiksi pariksi tunniksi, jotka minä ja matkalaukkuni vietimme kahdestaan. Niinpä päätin luovuttaa laukkuni läheisen National Galleryn naulakonvartijan hellään huomaan ja suuntasin itse sisälle tutustumaan. En ollut ainakaan muistaakseni käynyt aiemmin National Galleryssa, ja viikonloppuun valmistautuminen oli aika puutteellista, joten eipähän ollut mitään ennakko-odotuksia, joita olisi tarvinnut täyttää.

Pramea pytinki on 1830-luvulta, ja sisäänpääsy National Galleryyn on koko historiansa ajan ollut maksutonta

Sisällä sai ilmeisesti kuvata, mutta koin kuitenkin sen verran turistihäpeää, etten kehdannut kaivaa esille isoa järkkärikameraani, vaan napsaisin kuvan mieluummin kännykällä. Tuttu ilmiö kenellekään?

Audio guide lupasi kierrättää läpi tärkeimpien maalauksien reilussa tunnissa. Ajattelin alunperin seuraavani kierrosta, mutta audio guide oli sen verran mukaansatempaava, että pian jäin kuuntelemaan vähän minkä sattuu taulujen selostuksia. Lopulta jäin niin pahasti jumiin keskiajalle, että hyppäsin suoraan renessanssista impressionisteihin. Seuraavassa parhaiten mieleen jääneet jutut sieltä vähän kauempaa historiasta…

Leonardo da Vincin piirustus Neitsyt Maria, Jeesuslapsi, karitsa ja Pyhä Anna (1500-luvun vaihde). Tätä epäillään luonnokseksi, sillä se on täysimittaisen maalauksen kokoinen (140x105cm), mutta tuohon aikaan isot luonnokset siirrettiin suoraan kankaalle puhkomalla ääriviivoihin reikiä ja hieromalla hiiltä niiden lävitse, eikä tässä piirustuksessa ole merkkejä jäljentämisestä. Englanniksi tällaista maalauksen kokoista luonnosta kutsutaan nimellä cartoon, ja Leonardo da Vinciltä niitä on säilynyt vain kolme, sillä niitä ei alunperin ole tarkoitettu säilytettäväksi.

Taannoin opiskeluaikoina olin muodikkaasti poikkitieteellinen ja kävin lukemassa taidehistoriaa Taideteollisen puolella, tarkalleen ottaen periodia kalliomaalauksista esirenessanssiin. Takarivissä palloponchoihin ja pyöräilyhousuihin pukeutuneet graafikkohipsterit keskittyivät läppäreihinsa (tietty Mac) ja marisivat luentoläsnäolopakosta, kun taas minä olin ihan fiilareissa – niin romaanisen ja goottilaisen kirkkoarkkitehtuurin eroista kuin tästä maalauksesta:

Jan van Eyckin Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa (1434). Toisin kuin usein ajatellaan, maalaus ei kuvaa hääpäivää vaan jo jonkin aikaa naimisissa ollutta kauppiaspariskuntaa. Toisin kuin minä luulin, nainen ei ole raskaana, vaan tuollainen ihme kaapu oli sen ajan Hollannissa muotia. Takana näkyy koristeltu peili, ja peilissä näkyy, että huoneessa on pariskunnan lisäksi kaksi muuta henkilöä, joista toinen lienee itse taiteilija. Peilin yläpuolella lukee hollanniksi ”Jan van Eyck kävi täällä” (Kilroy on selvästi kopioinut lauseensa jostain), ja kattokruunussa palava yksittäinen kynttilä lienee maalauksessa ihan vain siksi, että taiteilija sai brassailtua osaavansa maalata palavan kynttilän.

Wiltonin diptyykki, maalaaja joku tuntematon ranskalainen tai ehkäpä englantilainen, 1390-luvulta. Englannin kuningas Rikhard II tilasi tämän aikoinaan omaksi henkilökohtaiseksi alttaritaulukseen, jonka edessä hän sitten rukoili ja mietti syntyjä syviä. Kuningas on kuvattu vasemmalla polvistuneena, ja hänen vieressään seisovat Englannin kuninkaan nimikkopyhimykset Edvard Tunnustaja ja Edmund Marttyyri (piti katsoa nimet Wikipediasta, näistä ei oikeasti mitään havaintoa) sekä Rikhardin oma nimikkopyhimys Johannes Kastaja. Hienointa tässä oli kuitenkin livenä nuo oikean osan sinikaapuiset kultakoristellut enkelit ja se, että diptyykki on säilynyt näinkin hyvässä kunnossa, sillä sen takakansi on vuosisatojen saatossa ottanut aika hyvin osumaa.

Firenzeläisen Paolo Uccellon San Romanon taistelu (1400-luku). Hirveä sekasorto, mutta missään, ei MISSÄÄN, näy verta. No ei tietenkään, sillä tämä on ruokasalin koriste (leveys pari metriä), sitä aikaa kun seiniä alettiin koristella seinävaatteiden sijaan huomattavasti halvemmilla maalauksilla, kun musta surma oli ensin ajanut Euroopan lamaan, jonka rinnalla tämä nykyinen eurokriisi on ihan kärpäsen kakkaa. Tässä firenzeläiset Uffizit antavat köniin sienalaisille Prioreille.

Piero di Cosimon Satyyri suree nymphiä (1495). Kuvan nymfin on tulkittu olevan kreikkalaisen mytologian Prokris, josta en ollut koskaan kuullutkaan eikä tarinaa selitetty kovinkaan syvällisesti. Jotain sinne päin, että mustasukkainen nainen lähtee miehensä perään metsälle varmistamaan, ettei hänellä ole toista naista, ja mies sitten vahingossa tappaa naisen keihäällä. Satyyriä eli tuota puolivuohta ei selitetty senkään vertaa, mutta eikö olekin surullisen näköinen? Ja myös: eikö olekin ihanan normaalin näköinen pienitissinen pyöreämahainen nainen? 1400-luvun taide on parasta vastalääkettä, jos muotilehtien photoshopatut mallit rupeavat tuntumaan normaaleilta.

Giovanni Bellinin Doge Leonard Loredanin muotokuva (1501). Doget olivat Venetsian kaupunkivaltion sikarikkaita johtajia, jotka käyttivät tuollaista hassua hattua, josta minulle tulee mieleen vähän sulanut Hershey’s-suklaakonvehti. Tätä läheltä tarkastellessa tuli fiilis, että kuka tarvitsee järkkärikameroita tai HD-tekniikkaa, kun käytössä on sivellin ja pensseli. (No minä tarvitsen, mutta herra Bellini selvästi ei.)

Sandro Botticellin Venus ja Mars (1483). Noihin aikoihin oli tapana antaa häälahjaksi taidetta, ja tämä maalaus saattoi olla tarkoitettu makuuhuoneen koristeeksi ja ehkäpä sijotettu sinne jo hääyötä varten. Tässä jumalat makoilevat itse aktin jälkeen, ja maalauksen tarkoituksena on osoittaa, miten eri tavalla naiset ja miehet suhtautuvat seksiin: Venus on tarkkaavainen ja mietteliäs, kun taas Mars koomaa, vaikka satyyrivauvat puhaltavat torvella hänen korvaansa. Satyyrit ovat myöskin pöllimässä Marsin seipään, mikä on huumoria keskiaikaiseen tyyliin, sillä nyt Mars on täysin aseeton.

Piero della Francescan Kristuksen kastaminen (~1450). Taiteilija oli suuri geometriafani, joten tässä Pyhästä hengestä voi piirtää suoran viivan kastoastian ja Jeesuksen kropan lävitse aina hänen jalkoihinsa asti. Maalaus on myös ensinnäkin perspektiivissä – ei mitenkään jokapäiväistä tuohon aikaan – ja käytössä on ala-asteen kuvataiteen tunneilta tutusti yhden pisteen perspektiivi, jonka katoamispiste on länttästy keskelle kuvaa.

Näiden maalausten (ja kymmenien muiden) jälkeen tulikin jo kiire, sillä olin bongannut, että impressionistien keskeltä saattaisi löytyä jotain tuttua. Pienen etsinnän jälkeen löytyikin tämä:

Akseli Gallen-Kallelan Keitele. National Galleryllä oli ympäriinsä mainoksia, joissa oli kuva taulusta sekä fraasi: Past the Manets and Monets, through the doors and across from Rembrandt, you will find Lake Keitele. Pieni pettymys oli, että tästä ei oltu tehty audioguide-opastusta.

National Gallerysta ilta jatkui ystäväni kanssa ravintolaan ja sen jälkeen teatteriin musikaalia katsomaan. Näytöksen nimi oli The Light Princess, mikä ei yllätykseksemme tarkoittanutkaan ”valon prinsessaa” vaan ”kevyttä prinsessaa”, ja se kertoi prinsessasta, joka oli hukannut äitinsä kuoltua painovoiman. Heti näytelmän alussa esiteltiin naapurimaan vihollisvaltion prinssi, joka itki valtoimenaan mutta tietenkin rakastui päätä pahkaa prinsessaan ja lopetti itkemisen. Täysin ennalta-arvattavasta juonesta ja osittain keskinkertaisista laulajista huolimatta näytös oli näkemisen arvoinen, sillä prinsessan ”keveys” oli toteutettu mitä upeimmilla mustiin pukeutuneiden apureiden akrobatialla sekä sekavilla köysivirityksillä – ja näytti lopulta erittäin hyvältä. Yllättävää myös oli näin ensi kertaa Lontoon musikaalissa käydessä, että katsomo oli täynnä nuoria, joilla oli mukana karkkia ja jätskiä, ja katsomoon sai tuoda myös väliajalta ostetut juomat muovituopeissa. Vähän kuin leffassa.

Täksi viikonlopuksi lähdenkin ”piipahtamaan” Suomeen, missä piipahdus sisältää bussin Saarbrückeniin, junan sieltä eteenpäin Frankfurtiin ja siellä vaihto lentokoneeseen, kokonaismatka-aika kahdeksan tuntia. Jippii pikkumaan lentokenttä ja suorien yhteyksien puute… Hyvää viikonloppua kaikille!

26.5.2013

Kaupunkipikavisiitti, osa yksi

Viime viikon keskiviikkona suuntasin töistä suoraan lentokentälle, ja parin tunnin päästä olin täällä:

Ai missä? Tunnistaisiko tästä arkkitehtuurista joku kaupungin:

…ja yhden pisteen vihje tulee tässä:

Torstain ja perjantain istuinkin sitten pitkälti neljän seinän sisässä maan alla, sillä Waterloo-aseman vieressä sijaitsevan hotellin konferenssitilat oli sijoitettu kaksi kerrosta aulasta alaspäin. Onneksi keskeisen sijainnin ansiosta pääsi turisteilemaan jo alle puolessa tunnissa, kun toisena päivänä eräs sessioista loppui etuajassa.

Näkymä hotellin ulkopuolella. Onko kahta stereotyyppisempää lontoolaista ajoneuvoa?

Hotellin vierestä löytyi Lontoon Silmä. Siis oikeasti löytyi, minä en tiedä mitään Lontoon maantiedosta mutta satuinpa huomaamaan ohikävellessä…

Tykkäsin Lontoossa suurkaupungin fiiliksestä. Siitä, kun aamulla matkasin omasta majapaikastani konferenssihotellille maanalaisella, ja asemalla järjestyksenvalvoja ystävällisesti huutelee ihmisille, että täyttäisivät koko laiturinmitan eivätkä tukkisi oviaukkoja. Siitä, että maanalaisessa sitten matkustaa koko Lontoo ja käyttäytyy kuin omassa kotonaan.

Moni nainen meikkasi metrossa, ja loput matkustajat lukivat sanomalehteä tai kirjaa – minä mukaanlukien. Jari Tervon Layla on muuten karuudessaan kaunis ja mukaansatempaavuudessaan huippuluokkaa.

Ehkä eniten kuitenkin tykkäsin siitä, että sain pitkästä aikaa olla vapautuneesti kohtelias kaikille. Luxemburgissa englantia puhuessani yritän välttää kaikenlaisten ylimääräisten sanojen käyttöä, jotta tulen helpommin ymmärretyksi, ja tämän takia kohteliaat lauserakenteet ovat lähes täysin kadonneet puheestani. Lontoossa sitten nautin, kun pääsin käyttämään kielitaitoani täydessä laajudessaan, ja tulin ymmärretyksi. Pääsin myös tulkkaamaan yhtenä iltana intialaisravintolassa belgialaiselle kollegalleni tarjoilijan puhetta, sillä intialaisaksentti taisi olla ranskanpuhujalle erityisen vaikea ymmärtää.

Varrella virran, eli Thames-joen, sijaitsee Parlamenttitalo.

Kuten arvata saattaa, en ollut ainoa kameran kanssa hilluva turisti.

Perjantaina pääsin lähtemään konferenssista jo puoli viideltä ja innosta hihkuen suuntasin British Museumiin, jossa olin viimeksi käynyt kymmenvuotiaana. Tunti ei tietenkään riittänyt mihinkään, ja päätin palata pian paremmalla ajalla, sillä nyt Lontoo on lähellä, ja British Museumin lisäksi minulla olisi toinenkin syy vierailla kaupungissa useammin: ystäväni Lisa.

Leong’s Legend: mielettömän suussasulavaa taiwanilaista ruokaa Chinatownissa. Suosittelen erityisesti dim sumeja ja possunvatsaa, ja ruokajuomaksi kylmää soijamaitoa.

Tapasin Lisan pari vuotta sitten Suomessa, kun olimme töissä samassa projektissa. Lisa viipyi Suomessa vain reilun vuoden ennen paluutaan Englantiin, mutta tuona aikana ehdimme rakentaa lumiukkoja merenjäällä, lämmittää saunaa ja katsoa linnanjuhlia. Nyt Lontoossa käydessäni Lisa vei minut Chinatowniin lempiravintolaansa ja tämän jälkeen kumkvattiteelle hyvin kiinalaiseen kakkukahvilaan, johon en olisi itse äkännyt (tai uskaltanut) astua sisään. Teen ääressä kävi ilmi, että uusintavisiittini Lontooseen täytyisi olla suht pian, jotta näkisin vielä Lisaa, sillä puolentoistavuoden etäsuhteen jälkeen suomalainen poikaystävä oli saanut tarpeekseen ja kosinut, ja tulevaisuudessa Suomi saattaa saada Lisasta pysyvän asukkaan.

Kumkvattitee oli todella hyvää, sen ääressä kerrotut jutut vielä parempia.

Uusintavisiitin ajankohdaksi kaavailimme alustavasti tammikuun alkua – tietenkin alennusmyyntien takia. Tältä reissulta tarttui mukaan koppakuoriaiskuosinen mekko Top Shopista ja kengät Irregular Choicesta. Jälkimmäinen kauppa on jo itsessään nähtävyys: toinen toistaan uskomattomampia kenkiä, joista osan haluaisin omaan eteiseeni, vaikka epäilenkin, että esimerkiksi näiden kanikenkien tai tämän kukkaloiston sopiva käyttökohde on jossain muualla kuin Luxemburgin sateisilla kaduilla.

Lauantaiaamuna ennen kukonlaulua olin jo matkalla seuraavaan kaupunkiin, josta joskus toiste.