Taas uusi joukkomurha Yhdysvalloissa.
Kun Suomessa sattuu joukkoammuskelu, on yleensä aika yksiselitteistä, kuinka mones tapaus tällä vuosikymmenellä tilanne on. Jokela, Kauhajoki, Sello, Hyvinkää.
Täällä minulla ei ole mitään havaintoa kokonaissummista. Arviot vaihtelevat arvioitsijan mukaan joistain kymmenistä joihinkin tuhansiin.
Suomessa tapaukset ovat selkeän yksittäisiä, ja niihin reagoidaan tyrmistyneinä: miten joku saattoi? Miten tämä voi olla mahdollista? Vasta selvästi tapahtuman jälkeen alkaa keskustelu aselaeista tai mielenterveyspalveluista.
Täällä jo sunnuntaina Facebook-seinäni oli täynnä amerikkalaisten tuttujen kannanottoja suuntaan ja toiseen. Ei mielenterveyspalveluista, koska ampujan mielenterveys ei ole noussut uutisaiheeksi, eikä varmaan nousekaan; amerikkalaisilla ei ole tapana sääliä tai ymmärtää rikollisia. Ei islamista, koska onneksi kukaan tutuistani ei ole islamofoobikko, vaikka Trump kovasti on mediassa yrittänytkin tehdä tästä uskonasian. Vaan niistä aselaeista.
Kun Suomessa puhutaan siitä, miten voidaan estää aseiden päätyminen ampujien käsiin, moni amerikkalainen lähtee aivan toisesta näkökulmasta: miksi ampuja ehti ampua 49 ihmistä ennen kuin kukaan ampui häntä? Tai kuten eräs tutuntuttu asian ilmaisi: Sad part is, FL is open carry and concealed carry. And not one person/bouncer/ bartender….. Anyone….. Was carrying???
Samaa argumenttia olen kuullut toisteltavan aiempienkin joukkosurmien yhteydessä: jos Coloradon Batman-ammuskelussa jollakulla teatterissa istuneella olisi ollut ase mukana, niin eikö murhaaja olisi saatu tapettua ennen kuin niin moni kuoli? Entä jos San Bernadinossa jollakulla työntekijällä olisi ollut ase mukana? Eikö turvallisuutta nostaisi, jos kouluissa pidettäisiin varalta itsepuolustukseksi aseita? Jos nyt yökerhossa enemmistö juhlijoista olisi ollut aseistettu, kai joku olisi saanut ampujan ammuttua?
Amerikkalaisen mielestä paras henkilö suojelemaan häntä on hän itse, ja moni kannattaa tätä ajatusta ihan käytännön tasolla. Lukkojen takana pidetty ase on hyödytön ase, koska se ei ole mukana silloin kun sitä tarvitsisi. Aseenkantolupa-anomusten määrä lisääntyy aina ampumistapausten jälkimainingeissa, ja kyse on siis luvista, joilla asetta saa kantaa mukana piilotettuna ja mahdollisesti ladattuna. Myös aseiden myyntiluvat ovat historiallisesti moninkertaistuneet ampumistapausten jälkeen. Joukkuammuskelut ovat asekauppiaiden tehokkaimpia mainoksia.
”My sidearm came out of the safe today. I’ll be carrying it for a little while. It’s just crazy.” — Tutuntuttu Facebookissa.
Suomalaisena tällaista näkökulmaa on aluksi vaikea ymmärtää. Eikös lain valvonta ja ammuskelijoiden hallinta ole poliisin heiniä? Yhdysvalloissa kuitenkin ajatus kumpuaa jo uudisraivaaja-ajoilta, jotka ovat vielä todellisuutta monessa paikkaa maaseudulla: jos lähin poliisi on monen sadan kilometrin päässä ja ryöstömurhia hehkutetaan jatkuvasti televisiossa, ei voi luottaa puolustautumisessa muuhun kuin itseensä. Lisäksi oikeus aseenkantoon tulee Yhdysvaltain perustuslaista, jossa se on siksi, että amerikkalaisilla olisi aina mahdollisuus vastustaa vallanpitäjiä vaikkapa sitten aseellisesti. Brittihallinnon aikainen todellisuus ja itsenäisyys- ja sisällissotamenneisyys heijastuu yhä nykypäivään.
Vaikka ymmärrän jollain tasolla aselakikeskustelun tämän puolen, minusta tuntuu siltä, että haluan paeta IKEAan – kauppaan, jossa aseenkanto on isoin kyltein kielletty ovella. En halua ympäristöä, jossa joku sattumanvarainen tuntematon voi hetkenä minä hyvänsä saada päähänsä ”suojella” itseään tai muita miltä tahansa oikealta tai kuvitellulta vaaralta ilman asianmukaista koulutusta, mielenterveyden arviointia tai välttämättä edes rikosrekisterin tarkistusta. Kaikkein vähiten haluan aseita tuotavan yökerhoihin, joissa tappeluita syttyy herkemmin kuin missään muualla ehkä nakkikioskeja lukuunottamatta, mutta jotka yleensä ratkaistaan nyrkein eikä kättä pidemmällä. Onneksi USA on tässäkin asiassa kahtiajakautunut ja moni amerikkalainen on kanssani samoilla linjoilla.
Keskustelun etenemistä odotellessa: rauhaa ja rakkautta kaikille, oli sitten muslimi, homo, maahanmuuttaja tai NRA-aktivisti. Olisiko liikaa pyydetty, jos keskityttäisiin siihen, miten nuorten radikalisoitumista ja/tai mielenterveysongelmia voitaisiin alunperinkin ennaltaehkäistä? Että miten näiden Mateenien, Breivikien ja Auvisten vihalta saataisiin katkottua siivet ennen kuin he edes saavat päähänsä hankkia aseen?
Vietän tämän viikon Connecticutissa työmatkalla, joten kirjoituksen kuvat on otettu eräästä leikkipuistosta Hartfordin laitamilta, jossa poikkesin työpäivän jälkeen. Leikkipuisto on vasta kaksi vuotta vanha ja osa muistoleikkipuistojen verkostoa, joka perustettiin Sandy Hookin koulun murhien uhrien muistoksi, kun mielenterveysongelmainen nuori mies tunkeutui ala-asteelle ja ampui 20 ekaluokkalaista sekä useamman opettajan. Tämä kyseinen leikkipuisto on perustettu 6-vuotiaan Ana Grace Márquez-Greenen muistolle: se on kokonaan violetti Anan lempivärin mukaan ja koristeltu Anan piirustuksilla. Lisäksi liukumäkien välissä on ksylofoneja, koska Ana tykkäsi musiikista ja rakasti tanssia.
