Lempparipuistoni Disney Worldissa – siellähän on neljä eri puistoa – on ehdottomasti Epcot, tiedepuiston ja maailmankylän risteytys. Puiston sisäänkäynnin luokse on koottu Heureka-tyylistä tiedejuttua sekä vähän prameempaa menoa ja meininkiä, ja pidemmällä olevan järven ympärillä taas on koko maailma. Kanadassa myydään villapaitoja ja Briteissä vanhassa englantilaisessa pubissa tarjoillaan fish&chipsejä, tai oltaisiin varmaan tarjoiltu, mutta meidän piti kiirehtiä kohti Marokkoa, jossa meitä odotti pöytävaraus lounaalle. Matkalla ohitimme vielä kovasti Pariisia muistuttavan alueen, jossa myytiin crépejä, ja vitsailin Iirolle, mitenköhän kesätyöntekijät suhtautuisivat, jos yrittäisin tehdä tilauksen ranskaksi.
Siinä vaiheessa, kun marokkolaisessa ravintola Marrakechissa tarjoilija Mohammed Tangierista otti vastaan tarjouksemme ja tokaisi jotain arabiaksi tarjoilija Alille Rabatista totesin, että ihan hyvä, etten mennyt sönköttämään ranskaa crépejä myyvälle Pierreille tai Chloélle Pariisista, Lillestä tai Nancysta. Floridalaisten college-opiskelijoiden sijaan Epcotin maailmannnäyttelyn työntekijät oli haalittu uskollisesti kustakin maasta, mitä nyt Norjassa oli Åke Göteborgista (ei anneta sen häiritä), mutta siellä olikin työntekijöitä valitessa taidettu keskittyä pituuteen (paljon) ja blondiuteen (erittäin). Norjassa porukka oli myös selkeästi nuorempaa kuin Marokossa; norjalaisille Disney-keikka taitaa olla jännä välivuosi, kun taas marokkolaisille ravintolatyöntekijöille Disneyn palkat ja USA:n viisumi ovat kertaluokkaa arvokkaammat.
Maailmannäyttelyssä oli Norjassa, Ranskassa ja Kanadassa elokuvat, joita yhtäkään emme nähneet, ja Meksikossa ihan hauska Aku Ankka -teemainen ”ajetaan veneellä tunnelissa kun pienet nuket laulavat ja tanssivat”-laite, mutta muuten huvipuistolaitteet loistivat poissaolollaan. Joka maassa oli suuri kauppa, jossa pelkän rihkaman sijaan myytiin yllättävän aidon oloisia kyseisen maan tuotteita. Tai mitä nyt Norjassa myytiin Haltin takkeja ja Dumle-suklaata, mutta ei anneta senkään häiritä. Maailmannäyttelykierroksella olennaisinta tuntuikin olevan fiilistely, katukahviloissa istuskelu ja ihmisvilinän katselu, eli sama mitä kaikilla kaupunkilomilla. Tuli fiilis, että jos amerikkalaisista enemmistö ei koskaan käy ulkomailla, niin toivottavasti käyvät edes täällä tutustumassa. Vaikka Epcotin Japani ei tietenkään ole sama kuin Japanissa käyminen, se on muiden maiden ymmärtämisen kannalta parempi kuin ei mitään, sillä kaikki näyttelyt oli tehty lähtömaalle uskollisesti ja sitä kunnioittaen. Tai mitä nyt Norja kattoi oikeasti koko Pohjoismaat, mutta ei anneta sen häiritä.
Japanin kohdalla taivas aukesi kuten joka ainut päivä kesällä Floridassa, ja pidimme sadetta kaupassa, jossa teki jatkuvasti mieli ostaa kauppa tyhjäksi ja jossa japanilainen myyjä piti helmisimpukka-altaan luona valtavaa metakkaa, jota Iiro luuli ensin japaniksi, mutta minä voisin vannoa, että englantia se oli, sillä naismyyjän mukaan joku mies oli ”vely lucky, vely lucky” ja sitten kaikki japanilaiset sanoivat ”ooh” ja taputtivat ihastuneina.
Mainitsinkin jo, että maailmannäyttelyn ainoa varsinainen huvipuistolaite oli Meksikossa, ja mehän tietenkin kävimme siellä katsomassa nukkeja ja Aku Ankkaa. Ehdottomasti siisteintä Meksikossa kuitenkin oli, että se oli rakennettu azteekkitemppelin sisälle, ja sisälle astuessa tuntui, kuin olisi astunut keskelle öistä markkinatoria. Taustalle oli rakennettu vielä toinen temppeli ja takaseinään maalattu tulivuori ja yötaivas niin aidon näköisesti, että hetkeen oli vaikeaa hahmottaa rakennuksen sisäkattoa.
Niin se tiedepuisto, oli siellä Epcotissa sellainenkin. Kävelimme hieman läpi yhtä suurta tiedehallia, joka vastasi varmaan yhtä tai kahta Heurekaa, mutta keskittymiskyky ja aika eivät riittäneet niiden katseluun. Sen sijaan suuntasimme ensiksi Mission SPACE -laitteeseen, joka oli ilmeisesti vähän vanhempi, sillä sinne oli aivan naurettavan lyhyet jonot. Iästään huolimatta oma mielipiteeni on, että tämä oli kaikista Floridassa koetuista vempaimista ehdottomasti huipuin, sillä kyseessä oli avaruusrakettilaukaisusimulaattori, eikä mikään pelkkä tärisevä koppi vaan ihka aito G-voimasimulaattori. Hieman hirvitti etukäteen, kun tajusin, että kohtapuoliin minua kieputetaan ympäri huonetta pienessä kopissa, mutta itse laitteessa kieputtaminen tuntui pelkkänä kiihdyttämisenä kohti avaruutta. Oli niin siisti, että piti käydä tässä kahdesti. Iiron lempilaite sen sijaan taisi olla maanpäälliseen tekniikkaan keskittyvä kieputus, johon onneksi pitkällisen sadettelun ja sateen kyttäilyn jälkeen lopulta pääsimme sisään.
Kyseessä oli Test Track, jossa ensin tietokonesimulaattorin kanssa suunniteltiin oma auto – tai siis minä ja Iiro suunnittelimme yhdessä, joten autosta tuli mahdollisimman ekologinen urheiluauto, siis jokseenkin epäfunktionaalinen viritys, johon onnistuin neuvottelemaan hybridimoottorin, mutta johon Iiro sai laitettua kaikkein suurikulutuksisimmat renkaat ja muut sälät. Sen jälkeen malli talletettiin RFID-kortille, jonka kanssa jonotettiin itse testiautoon. Samaan autoon tuli neljän eri auton suunnitelmat, ja sitten lähdettiin ajelulle, jossa testattiin auton turvallisuutta (turvanukke hajosi, me emme), ekologisuutta (”supersensorit” piipittivät ympärillä), käsiteltävyyttä (liukasajolla ei pysytty tiellä mutta väistettiin silti hirvi) sekä kiihtyvyyttä ulkoradalla, jossa ajettiin nollasta vajaa kahteensataan. Jokaisen vaiheen jälkeen tietokonenäyttö näytti, kenen autossa olleen suunnitelma oli pärjännyt parhaiten, ja me olimme aika vahvasti kolmossijalla kaikessa paitsi käsiteltävyydessä, jossa ihme kumma olimme parhaita.
Jossain välissä kävimme katsomassa 3D-leffan, ohjannut Francis Coppola, tuottanut George Lucas ja pääosassa Michael Jackson. Fiilis oli ehkä *köhöm* hieman eri kuin mihin nykyään on tottunut, mutta 80-lukulaiseksi 3D-leffaksi erittäin hyvä. Ja Michael tanssi hyvin ja pelasti maailman. [kuva: Isaac Hsieh]
…ja tässä se koko leffa, valitettavasti ei 3D:nä, mutta Michaelin tanssi sujuu 2D:näkin, ja sitä löytyy esim kymmenen minuutin kohdalta.
Lopulta kävimme vielä lentämässä Soaring!-elämyksessä, jossa ihmiset nostettiin riippuliitimen oloisessa häkkyrässä puolipallonmuotoisen IMAX-kankaan keskelle, ja sitten näytettiin kuvaa, jonka joku riippuliitäjä oli kuvannut lennellessään hanhien kanssa Kalifornian yllä. Tämän jälkeen olisi vielä voinut käydä energiaseikkailussa, kalapiirroselokuvan perusteella tehdyssä teatteriesityksessä, ”näin puutarha kasvaa”-esittelyssä ja ties missä, mutta me soitimme kyydin kotiin. Kymmenen tunnin maailmanympärimatka avaruuslisällä käy työstä.
