Täällä Luxemburgissa on tällä viikolla vaivuttu kylmään synkkyyteen, mutta onneksi uutiset Suomen räntäsateesta tuovat pientä lohtua, että huonomminkin voisivat asiat olla – täällä siis sentään +17 ja tihkusadetta. Vielä viime viikonloppu oli sään puolesta täyttä nannaa, ja käytimme tilaisuuden hyväksi lähtemällä patikoimaan Etelä-Luxemburgiin Haard-Hesselbierg-Staebiergin luonnonsuojelualueelle aivan Ranskan rajalle.
Iiron (oik.) ja minun patikointiseuraksemme saapui Ranskasta vanha kaverimme Jawad (vas.)
Reissumme kärsi alussa pienistä käynnistymisvaikeuksista, kun ainoana herätyskellonamme toimineesta kännykästäni oli loppunut yön aikana akku ja myöhästyimme bussista. Sunnuntaisin Luxemburgin julkinen liikenne hiljenee, ja seuraava olisi mennyt vasta kahden tunnin päästä, joten päädyimme seikkailemaan Dudelangeen vaihdollisella junayhteydellä, jota edelleen hidasti tänä viikonloppuna etelässä tehtävät raidetyöt. Siinä bussia odottaessa onneksi ehti juoda kupit teetä ja vaihtaa kuulumiset: missä nykyään ollaan töissä, milloin ollaan viimeksi kukin käyty Suomessa, missä asutaan ja missä haluttaisiin asua. Emme olleet nähneet Jawadia aikoihin, ja hän oli sinä aikana hankkinut uuden koulutuksen, työpaikan, parisuhteen ja jopa kansalaisuuden, mutta juttu luisti yhtä hyvin kuin ennenkin.
Kymmenisen metriä korkea pystysuora seinämä, jonka kivestä alue on saanut nimensä Red Rock Region
Luxemburgin ja Ranskan rajoilla on harjoitettu kaivostoimintaan 1850-luvulta lähtien, ja 1900-luvun puolivälissä siirryttiin yhä suuremmissa määrin suurin avolouhoksiin. Kaivostoiminta ajautui kuitenkin 1960-luvulla kriisiin, jonka jälkeen toiminta lopetettiin. Nykyään metsä on vallannut omansa takaisin ja alueella patikoidessa törmää valtaviin pystysuoriin seinämiin ja monttuihin, jotka eivät aivan näytä ihmisen muovaamilta. Kivi ja polut ovat punaisia raudasta.
Haardin avorautalouhoksen reunalla oli varmaan kymmenen metriä korkeutta
Vanhan louhoksen pohjalla kasvoi nykyään puita
Ei ehkä kannata mennä liian lähelle, ettei louhoksen reuna sorru
Metsät olivat täynnä kivilohkarerykelmiä
Tällä kertaa patikointi oli poikkeuksellisen eläimellinen, sillä pysähdyimme kuvaamaan monia elukoita, joista esimerkiksi tätä näin ensimmäistä kertaa ikinä:
Käärme!!!
…nojoo, siis luultiin, että kyseessä oli käärme ja saatiin pieni sätky, kun huomattiin se luikertelemassa jaloissamme, mutta kun tuo noin 30cm pitkä viipeltäjä ei vaikuttanut kovinkaan vaaralliselta (tai vikkelältä), jäätiin kuvaamaan, ja myöhempi lajimääritys netin avulla paljasti kyseessä olevan vaskitsan. Ei siis käärme ollenkaan, vaan raajaton lisko, joka ilmeisesti syö mm. näitä:
Punasiroetana!
Luulimme yllä olevaa yksilöä kuolleeksi, koska se oli hiljaa paikallaan ja sillä oli reikä päässä, mutta sitten huomasimme reiän pienentyvän ja suurentuvan. Taas Wikipedia kertoi jälkeenpäin, että tällaisilla isoilla etanoilla on pään oikealla puolella pneumostomiksi kutsuttu reikä, jota kautta se hengittää. Luonto on ihmeellinen.
Perhosia mainostettiin monessa opastaulussa, ja niitä myös lenteli paljon ympärillämme, lähinnä alla olevaa sinistä sorttia. Jonkun opastaulun kohdalla jäimme tutkimaan perhosten lajinimiä saksaksi ja ranskaksi, ja Iiro kertoi Jawadille grand porte-queuen suomenkielisen nimen olevan ritariperhonen. Jawad siihen totesi, että yöperhoset eivät yleensä ole noin värikkäitä… K-night!
Tämä perhonen lajimäärittäytyi myöhemmin internetin avulla hohtosinisiiveksi
Hervoton muurahaiskeko
Kaupunkilaistytölle yksi siisteimmistä eläinkokemuksista reissulla oli kuitenkin tämä:
Valtava lammaslauma tukki polun
Bääkonsertti! Näitä jahtasi paimen ja pari lammaskoiraa.
Karitsatkin oli otettu mukaan. Mielettömän söpöjä!
Karitsat patikoijat havaitessaan yrittivät tunkea lähemmäs lauman keskipistettä
Jos joskus muutan maalle, hankin pihalle lampaita. Sen sijaan kaupungissakin voisi keskittyä kukkiin, mutta ne eivät ole minua ikinä erityisesti kiinnostaneet. Tämän sentään tunnistin:
Kukkaloistosta tunnistettavimpia olivat unikot
Unikkojen lisäksi huomasin metsämansikoita. Lisäksi alueella oli mainostettu olevan useita satoja erilaisia orkideoja, mutta niitä emme huomanneet. Ehkä nyt ei ollut vielä orkidea-aika.
Kääpiä löytyy aina
Patikointireitti kulki usean kilometrin verran Luxemburgin ja Ranskan rajaa pitkin, ja yllätykseksemme raja oli kuin olikin merkattu. No, jossain määrin merkattu. Oli siellä sellainen ruosteinen hajalla oleva aita, jonka päättelimme rajaksi.
Vanhaa raja-aitaa Luxemburgin ja Ranskan välissä
Iiro Ranskan puolella köyttä – ja ilman passia! Kohta tulee sakot laittomasta rajanylityksestä!
En oikeastaan tiedä, milloin viimeksi tällä rajalla on ollut kenellekään minkäänlaista merkitystä. Milloin tätä on vartioitu? Milloin rajanylityksiä on valvottu? Onko tätä koskaan jouduttu puolustamaan kumpaankaan suuntaan? Jonkinlaisia juoksuhaudan näköisiä rajalla oli, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi sortuneet vuosikymmeniä sitten. Ja hyvä niin.
Jokunen vuosi on vierähtänyt siitä, kun joku on vetänyt rajavaijerin, kun kerran puutkin olivat ehtineet kasvaa niiden ympärille
Danger: Crevasses eli varokaa juoksuhautoja
Saavuttuamme reissun päätepisteeseen Rumelangeen meinasimme vielä käväistä kaivosmuseossa, mutta kierros kaivoksessa olisi kestänyt noin kaksi tuntia ja viimeinen bussimme takaisin kaupunkiin lähti tasan kahden tunnin päästä. Ensi kerralla siis. Nyt jalkojen lepuuttaminen terassilla ei tuntunut yhtään huonolta idealta.
