Kniddeleä Knuedlerilla

Vaikka olen kirjoittanut tänne blogiin paljon kulttuurieroista ja jopa kulttuurishokista, silti moni asia Luxemburgissa ja Yhdysvalloissa tuntuu söpön hellyyttävältä – ja mikäs sen söpömpää, kuin että ne yhdistetään yhteen ja samaan videoon? Tässä pikkuinen amerikkalaisluritus Luxemburgista, jonka An American in Lux on kuvannut minun kesäisillä kotikulmillani:

Tätä videota katsellessa muistuu taas mieleen, että kun aurinko vihdoin pilkahtaa taivaalta, Luxemburg osaa olla ah-niin-kaunis. Sanat laulussa menevät näin:

There I was, riding my bike to Knuedler, where I was supposed to meet a friend for some Kniddele mat Speck.

Knuedler on kaikkien tuntema lempinimi Place Guillaume II:lle, keskusaukiolle. Guillaume II oli yksi Luxemburgin suurherttuoista, kun taas Knuedler tulee letzen sanasta ”knued”, joka viittaa fransiskaanimunkkien vyösolmuun – paikalla oli fransiskaaniluostari 1700-luvun loppuun saakka. Kniddele mat Speck on paikallista kananmunapastaa pekonilla.

Or, maybe it was Kockelscheier where we was gonna meet, to go Schlittschonglafen and then have Gromperekichelcher and Spruddelwaaser. I don’t remember ‘zactly.

Kockelscheier on keskustan eteläpuoleinen urheilukeskus ja -alue. Schlittschonglafen tarkoittaa luisteluretkeä, mitä ei täällä leutojen talvien keskellä kovinkaan usein pääse tekemään. Gromperekichelcher on perunalätty, Spruddelwaaser vissyvesi.

Anyway, somehow, I ended up in Hahner-schlunner-mahn-ish, or maybe it was Uesel-deng-nach-weiler, I ain’t really sure. I wouldn’t say that I was lost, ‘zactly, so much as I just didn’t know where I was.

Ensimmäisestä paikasta ei havaintoa, mutta Useldangessa on kiva linna. Usein luxemburgilaisista paikannimistä ei oikein ota selvää, koska paikoilla on nimet sekä ranskaksi, saksaksi että luxemburgiksi, ja luxemburgin kirjoitusasu ei ole aina vakiintunut. Joskus samalla nimellä löytyy useampi kaupunki, joten jos puhutaan esimerkiksi Eschistä, on hyvä tarkistaa, onko kyseessä nyt Esch-sur-Alzette vai Esch-sur-Sûre.

Well I needed to call my friend to tell him I’d be late, but my phone was about to die. I seen a big castle-lookin’ place up on hill that was just crawlin’ with folks, so I climbed on up figurin’ I’d ask someone: ‘Kann ech Ӓren Telephon benotzen?

”Big castle-lookin’ place up on hill” on tietenkin Vianden.

Don’t always know where I’m goin’ or what I’m supposed to do,
But y’know, I don’t think that really matters all that much—how ‘bout you?

Well I got to the castle place and was so amazed by what I seen, I plumb forgot all about froen to benotzen anyone’s Telephon. There was a fair young lass givin’ a guided tour to some folks, so I parked my bike and pretended I was with them, hopin’ I could find out more about this place that she kept calling the Green Heart of Europe or something like that.

Luxemburgin Ardenneja kutsutaan Euroopan vihreäksi sydämeksi, koska toisin kuin monin paikoin naapurimaissa, täällä on vähän asutusta ja metsiä vaikka muille jakaa.

Much to my delight, I learned all sorts of fascinatin’ facts about Luxembourg. Like, did you know that not only is Luxembourg not a city in Germany, but its own separate country and the only Grand Duchy in the who wide World? I ain’t ‘zactly sure what a Grand Duchy is, but anyway, Luxembourg’s the only one!
That fair young lass also told us that not everybody who lives in Luxembourg comes from somewhere else. She said there are even some people who actually grow up in Luxembourg! I found that truly hard to believe.

Maahanmuuttajien keskellä itselläkin on välillä vaikeuksia uskoa tätä.

ROCKIÕHTU eli veljeskansojen välisestä yhteistyöstä

Olimme lauantaina vähän myöhässä keikalta, ensimmäinen bändi oli jo aloittanut soittamaan. Ennakkolipun ansiosta nimi löytyi listasta, takki narikkaan ja kämmenselkään leima, jota saa ihmetellä seuraavat kolme päivää, kun se ei lähdekään saippualla. Vähän vitsailimme etukäteen ”lämppäristä”, mutta paikan päällä ei kehdannut pohtia, kumpi illan esiintyjistä oli pääesiintyjä ja kumpi lämppäri. Kummallakin taisi olla ihan oma fanikuntansa.

Vaiko Eplik & Eliit at Melusina, Luxembourg

Melusina-klubille oli järjestetty pari aika kovaa esiintyjää: ensimmäisenä soittanut Vaiko Eplik & Eliit sekä heitä seurannut Ismo Alanko. Siis virolaiset olivat järjestäneet, kertoi eräs Suomi-Luxemburg-seuran aktiivi. Joku sieltä puolelta tunsi jonkun musiikkialan monitoimija-virolaisen, joka sattui työskentelemään myös suomalaisten bändien kanssa, tai jotain, ja sitä kautta oltiin saatu Alankoonkin yhteys sekä sopiva tila keikalle; kumpikaan bändi yksin kun ei olisi riittänyt vetämään salia edes puolilleen. Matkakustannuksia oli vielä jaettu tekemällä yhteistyötä Brysselin vastaavien seurojen kanssa, missä bändit olivat soittaneet yhdessä päivää aikaisemmin. Yksikään suomalainen, jolta kysyin, ei ollut koskaan kuullut Vaiko Eplikistä, eikä yksikään tuntemani virolainen ollut kuullut Alangosta, mutta sen ei annettu häiritä.

Vaiko Eplik & Eliit at Melusina, Luxembourg

Kuunnellessamme Vaiko Eplikin keikkaa joku mies tuli kysäisemään minulta ja yhdeltä kaveriltani – jotain. Emme saaneet melun keskellä selvää, joten huusimme takaisin mitää:tä ja häh:iä. Parin yrityksen jälkeen kaveri keksi kysyä: ”Do you speak English?” ja mies hämmentyneenä kysyi, että emmekö olekaan virolaisia. Tuttu tunne: sama hämmennys oli minulla päällä keikan välispiikeistä, joissa Vaiko Eplik heitti läppää, yleisön reaktiosta päätellen selvästikin viroksi, mutta silti aivoni takanurkassa pieni ääni varoitti, että olen menettänyt kykyni ymmärtää suomea.

Roudaajien vaihtaessa lavan tarpeistoa törmäsin uudestaan virolaismieheen, joka paljastui kaverinkaveriksi. – Onko tuolla teidän muusikollanne joku bändi mukana? hän kysäisi, ja minä ja yhteinen kaverimme kohauttelimme olkiamme. Kai? Luulisi? Ei kai se yksinkään voi soittaa, vai voiko? Kai sillä aina jotain taustajoukkoja on mukana?

Varttia myöhemmin Ismo Alanko asteli lavalle ja esitti ensimmäisen biisin. Laulun lisäksi ainoa äänenlähde oli kitara, jonka kaikukoppaa hän käytti rumpuna.

Ismo Alanko at Melusina, Luxembourg

En ollut ennen kuullut Alankoa livenä, mutta täytyy myöntää, että äijällä on mahtava ääni. Ei ollut taustabändille tarvetta, kun artisti säesti itseään välillä kitaralla, välillä koskettimilla.

20150207_230034

Biisilista, jota keikka ei ihan noudattanut, koska kitarasta katkesi kesken kaiken kieli. ”Mä vaikka soitan tota pianoa välillä…”

Ismo Alanko at Melusina, Luxembourg

Suomalaisyleisö oli ihan fiiliksissä, virolaiset epäilevämmän oloisia. ”Tosi hyvät lyriikat!” hehkutin kaverilleni Reginalle. ”Ömm, joo…” Regina vastasi. ”It’s, um, interesting. Ja Vaiko Eplikilläkin on muuten tosi hyvät lyriikat…”

Ismo Alanko Fan Photo

Keikan jälkeen bongattu artisti lavan vierestä. ”Pääsiskö sun kaa kuvaan?”

Madrid: vanhoja ystäviä uudessa kaupungissa

Ennen tämän vuoden heinäkuuta en ollut ikinä elämässäni käynyt Manner-Espanjassa. ”Kaikki Euroopan maat käytynä”-tavoitteessani Espanja oli jo leimattu käydyksi, kiitos Kanariansaarten, joten muu osa maata ei ollut aiemmin esiintynyt vaihtoehtona matkakohteita mietittäessä. Moni suomalainen tuntuu olevan hulluna tuohon alueeseen, enkä ihan hiffannut, että miksi: käsitykseni oli, että Espanja on sekava maa, jossa kaikki alkuperäinen on jo kauan sitten kadonnut turistimassojen alle, jossa todennäköisesti tulee huijatuksi ja josta taideaarteet on viety Pariisin ja Lontoon museoihin.

Olin väärässä. Mistä lie käsitykseni ammentanut.

Plaza Espana
Don Quijote ja Sancho Panza Plaza Españalla

Miksi sitten Madrid? Minulla oli useampi kesäviikonloppu ilman mitään ihmeellistä tekemistä, ja koin yhtäkkistä ahdistusta siitä, että asun ei yhden vaan peräti kahden ison Ryanair-lentokentän lähellä (Frankfurt-Hahniin 1,5 tuntia ja Brussels-Charleroihin 2,5 tuntia, ja bussiyhteys on tiheä ja halpa) enkä siltikään ole käyttänyt tätä hyväkseni kuin kerran. Samanaikaisesti vaihdoin kuulumisia vanhan vaihtarikaverini, kreikkalaisen Antoniksen kanssa, ja hän kertoi opiskelevansa jatkotutkintoa Madridissa. Muistin myös taannoisen sohvasurffajani Marían, ja pikatarkastus Ryanairin tarjontaan paljasti, että Madridiin pääsee lentämään perjantaisin töiden jälkeen ja paluu on sopivasti sunnuntai-iltana.

Kyselyä Maríalle, minä viikonloppuna hänellä olisi sohva vapaana, ja pian oli lentoliput plakkarissa. Matkojen hinnaksi tuli 180 euroa lentokenttäkuljetuksineen – ei puoli-ilmaista, mutta silti siedettävä hinta viikonloppureissulle.

Madrid, Parque del Manzanares & Estadio Vicente Calderón
Lauantaiaamuna kävin lenkillä: Parque de Cuña Verden kauaskantoisten näkymien kautta Manzanare-joen varren puistoon. Matkalla oli stadion, josta olisin saattanut olla enemmän innoissani, jos seuraisin yhtään jalkapalloa.

Tällainen jolkottelu. Suosittelen lenkkeilyyn erityisesti tuota rantapuistoa, jos tuolla päin sattuu olemaan lenkkareiden kanssa.

Perjantaina tulin paikalle niin myöhään, että painuimme aika pian nukkumaan. Lauantaina aamupalan ja aamulenkin jälkeen olikin aika ihmetellä, että mitäs nyt? Marían piti valmistautua seuraavalla viikolla olevaan tenttiin, joten hän ja miehensä Rafa laativat yhdessä minulle taistelusuunnitelman päivälle, johon sisältyi suurin osa Madridin keskeisistä nähtävyyksistä, ja jonka alkupiste oli Plaza España. Bussissa sain kuitenkin yhteyden Antonikseen ja sovimme treffaavamme samalla plazalla. I have a surprise for you!!! Antonis toisteli, ja hieman pelonsekaisin tuntein mietin, että mitähän hän on nyt mennyt keksimään.

Plaza Españalla eteeni kaarsi pyörällä Antoniksen lisäksi toinen vaihtarikaverini Ruben, jolle jälleennäkeminen tuli myöskin yllätyksenä. En ollut nähnyt heistä kumpaakaan viiteen vuoteen, mutta jotenkin maagisesti jutut pystyi poimimaan siitä, mihin ne oli viisi vuotta sitten jätetty. Valencialainen Ruben oli tullut kanssa viikonlopuksi Antonista tapaamaan, ja loppupäivä kului mukavasti heidän kanssaan paikkoja kierrellessä.

Real
Real eli kuninkaanpalatsi. Seuraavalla kerralla varaan aikaa käydä sisällä asti.
Real
Antonis ja Ruben turisteilemassa

Monet madridilaiset olivat varoitelleet etukäteen, että kesällä on paahtavan kuumaa, suorastaan epämiellyttävän kuumaa. Tälle viikonlopulle oli kuitenkin osunut pilvinen ajoittain ripotteleva sää, eikä lämpöasteitakaan ollut kuin vähän yli +20. Sopii minulle: eipähän palanut ja jaksoi kävellä. Lisäksi pieni sade tarjosi hyvän syyn istua hetki kahvilassa oluiden ääressä kertaamassa, mitä kunkin elämässä oli viiden vuoden aikana tapahtunut, ja juoruilemassa muiden vaihtarikavereiden kuulumisista.

Plaza Mayor
Plaza Mayor rakennettiin 1600-luvulla, ja siellä on järjestetty niin härkätaisteluita, futispelejä kuin Espanjan inkvisition julkisia teloituksiakin.
Plaza Mayor
Casa de la Panaderían eli leipurien killan talon seinämaalaukset näyttävät hämäävän vanhalta mutta ovat itseasiassa vuodelta 1992.

Päivä ei ollut erityisen tehokasta turisteilua. Matkaopas pysyi minulla laukussa, ja Antoniksen ja Rubenin selostukset paikoista olivat aika ylimalkaisia. Antonis tunnusti, etteivät museot ja historia paljoa kiinnosta, ja hän olisi parempi opas yöelämässä kuin päivänähtävyyksissä. Ruben yritti parhaansa mukaan paikkailla tilannetta mutta totesi sitten, että minun pitäisi tulla Valenciaan, jos haluaisin asiantuntevan kaupunkioppaan. Tämä ei minua haittannut, vanhojen kavereiden näkeminen oli tällä kertaa tärkeämpää, mutta sellainen fiilis jäi, että tänne pitää tulla uudestaan. Komeita vanhoja rakennuksia, museoita ja kulttuuria kun tuntui riittävän vaikka muille jakaa.

Puerta del Sol
Karhu ja mansikkapuu ovat Madridin vaakuna ja symboli. Jos taas haluat tietää, miksi aasialaiset näyttävät aina voitonmerkkiä valokuvissa, lue tämä Timen juttu.

Päivällisellä Marían ja Rafan kanssa María ilmoitti, että oli luovuttanut opiskelun kanssa – tentti ei kuitenkaan menisi lävitse tarpeeksi hyvin arvosanoin, ja tentin tekemisestä piti maksaa usempi sata euroa – joten he voisivat Rafan kanssa liittyä seuraan illaksi: Antonis oli muuttamassa takaisin Kreikkaan opintojen päätyttyä, joten tiedossa oli läksiäiset. Rafa elättää itsensä kääntämällä teknistä dokumentaatiota espanjasta portugaliksi, mutta sielultaan hän on muusikko, joten hän nappasi mukaansa vielä kitaran ja vahvistimen, mikä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä paikan päältä löytyi musisointiseuraa.

Muusikot lämmittelivät jammailemalla. Sen jälkeen siirryttiin vähän vauhdikkaampiin rytmeihin:

Me lähdimme nukkumaan aamuneljältä, mikä minulle on jo todella myöhään, mutta Antonis kertoi seuraavana päivänä viimeisten lähteneen juhlista seitsemältä aamulla – eli eteläeurooppalaisittain ihan normaaliin aikaan. Seuraavana päivänä jatkoin turisteilua Marían ja Rafan kanssa, mutta siitä joskus toiste.

Kun nyt olen todennut, että Manner-Espanja on oikeasti aika upea paikka, niin kertokaas siellä käyneet, mitkä ovat teidän lempikaupunkeja ja -alueita siellä? Minne kannattaisi suunnata seuraavaksi Madridin lisäksi?

PS. Blogi löytyy nykyään Facebookista, ja uusimmista postauksistakin saa tiedon sitä kautta. Jos naamakirjailu on siis sinun juttusi, niin Tykätä voi oikeassa palkissa!

Kesäilta reimsiläisten seurassa

Champagne Fields

Kävin viime lauantaina päiväretkellä Champagnessa kiertämässä suomalaisporukalla pari isoa samppanjatuottajaa ja lounastamassa Épernayn kaupungissa, joten lienee korkea aika blogata edes jotain edellisestä reissusta noihin maisemiin. Palatkaamme siis kesäkuulle.

Rheims-Champagne TGV station

Juna-asemalle paras sijainti on tietenkin keskellä peltoa

Luxemburgista Champagneen ei ole pitkä matka – tunti shuttlella Lorrainen TGV-asemalle, tunti supernopealla junalla Champagneen – joten kun ystäväni vietti kuukauden Pariisissa, Champagnen pääkaupunki Reims vaikutti täydelliseltä treffipaikalta. Ystäväni ja hänen kaverinsa saapuivat paikalle vasta lauantaina, mutta minä suuntasin paikan päälle jo perjantaina viettämään iltaa ja tapaamaan paikallisia.

Outside on a Terrace in Rheims

Lämmin auringonpaiste veti terassit täyteen

Rose in a Summer Concert

Kesäkonsertissa jaettiin ruusuja

Olin sopinut Couchsurfingissa yöpyväni erään Charlotten luona, joka tuli hakemaan minut asemalta ja johdatti pikkukujien läpi kotiinsa, pieneen uunittomaan yksiöön. Kun ihmettelin kunnollisen keittiön puutetta, Charlotte totesi, että onhan hänellä mikro ja yksittäinen keittolevy. Kuulema järjestely on pienissä ranskalaisissa asunnoissa yleinen.

Charlotte in Rheims

Charlotten kanssa kesäkonsertissa

Kuuntelimme pimenevässä kesäillassa Milamarinan harpunsoittoa, kun seuraan liittyi lauma Charlotten kavereita. Suurin osa heistä rupatteli keskenään eläväisellä ranskalla, mutta yksi puhui kanssani englantia sen verran hyvällä aksentilla, että luulin hänen aluksi olevan britti. No ei, ranskalainen hänkin, mutta lennonjohtaja Reimsin aluelennonjohdossa. Hän oli juuri vuosi sitten saanut lennonjohtajaopintonsa päätökseen, ja oli ollut aika valita työpaikka. Ranskassa lennonjohtajilla on työvelvoite, mutta toisaalta töitä on tarjolla alusta lähtien, ja kolmellekymmenelle valmistuvalle kurssilla oli tarjolla tasan kolmekymmentä työpaikkaa, joita pääsi valitsemaan paremmuusjärjestyksessä. Charlotten kaverin arvosanat olivat noin puolivälissä paremmuuslistaa, joten suosituimmat paikat olivat jo menneet, ja jäljellä oli enää toistakymmentä paikkaa Reimsin aluelennonjohdossa sekä yksittäiset paikat Korsikan ja Alppien pikkukentillä. Korsika olisi ollut parempi säiden kannalta ja Alpeilla olisi päässyt harrastamaan kiipeilyä ja laskettelua, mutta ainoana uutena sulautuminen paikalliseen työ- ja muuhunkin yhteisöön olisi ollut arpapeliä, ja koska ensimmäisen kerran työpaikkaa pääsee vaihtamaan melkein kymmenen vuoden työrupeaman kohdalla, kaveri halusi mieluummin pelata varman päälle ja lähti jo olemassaolevien kurssikavereiden kanssa Reimsiin.

Millamarina performing in Rheims

Milamarina harppunsa kanssa. Alla video, josta kuuluu myös musiikkityyli.

Seuraavana aamuna kävimme Charlotten kanssa aamiaisella kielikahvilassa, jossa törmäsin alunperin Iranista kotoisin olevaan tuotantotalouden insinööriin, joka huolehti tuotantolinjojen toimivuudesta ja logistiikasta paikallisella samppanjakorkkitehtaalla – kuulema käypä jälleenmyyntiarvo yhdelle korkille on noin puoli euroa – ja joka näkee vanhempiaan vain harvoin ja aina eri aikaan, koska Iranin hallitus ei halua myöntää kummallekin maastapoistumislupaa samanaikaisesti, jotta he eivät muuttaisi ulkomaille. Kielikahvilasta suuntasin eteenpäin juna-asemalle, josta nappasin lähijunan Épernayyn, varsinaiseen samppanjapääkaupunkiin, jossa tapasin kaverit, mutta siitä lisää huomenna.

Kuorojen Euroviisut

Luxembourg Philharmonie, Kirchberg

Luxemburgin konserttitalo Philharmonie ja tsiljoona pylvästä, klassista ja muutakin jo vuodesta 2005 [kuva: Mark Weston]

Viikonloppu meni Suomesta tulleiden ystävien seurassa, ja joku muu olisi saattanut toiminnantäytteisen parin päivän jälkeen sunnuntaina vieraat bussipysäkille saatettuaan kaatua onnellisena sohvalle. No niin minäkin tein pariksi tunniksi ja nousin sitten, koska illaksi olin onnistunut hankkimaan ilmaislipun Let the Peoples Sing-kilpailun finaaliin, tuttavallisemmin kuorojen Euroviisuihin, jotka tänä vuonna järjestettiin Luxemburgin Philharmoniella.

philharmonie audience

Piippuhyllypaikoilta on hyvät näkymät permannolle, joka lopulta täyttyi kokonaan. Paikalla siis minun lisäkseni myös YLEn toimittaja, Suomen suurlähettiläs ja Luxemburgin suurruhtinas Henri, kaikki omanlaisiaan merkkihenkilöitä.

Minuun tehoava vetonaula oli suomalainen Key Ensemble, joka oli päässyt aikuisten sarjan finaaliin, ja tämän takia ohjelma lähetettiin myös Yleltä. Vinkkinä ulkomailla asuville kuoromusiikin ystäville, että ohjelma on seuraavan kuukauden ajan kuunneltavissa myös ulkomailla, ja oma lempikappaleeni Key Ensemblen kolmesta esityksestä, Einojuhani Rautavaaran Fragmentos de agonia, alkaa lähetyksen kohdasta 31:30.

Key Ensemble

Suomalaiset vetävät homman kotiin

Key Ensemblen lisäksi aikuisten finaalissa esiintyi kolme muuta kuoroa. Ensimmäinen Bayerischer Landesjugendchor esitti kaksi kirkkomusiikkikappaletta, joiden jälkeen konsertissa tapaamani suomalainen kuiskasi, että jos loppu on tätä samaa, niin yritetään tökkiä toisiamme hereille jos meinataan nukahtaa. Viimeisenä esiintynyt St. Olaf Choir taas ei ollut edes tullut paikan päälle vaan esitti osuutensa videon välityksellä, mikä oli ehkä ymmärrettävää, koska kuoro oli kotoisin USA:n Minnesotasta. Heidän repertuaarinsa oli vähän lupaavampi – yksi nykykuoromusiikkikappale, yksi Rachmaninov ja yksi gospeltyylinen pläjäys – mutta välimatka vei esityksestä kirkkaimman terän, ja lienivätkö tuomarit myös hieman puolueellisia: kilpailun voitto on mennyt Euroopan ulkopuolelle viimeksi vuonna 1992.

Kolmas kuoro sen sijaan, norjalainen The Sirens, oli aivan paras! Ensimmäiseksi he näyttivät klassisen osaamisensa Ola Gjeilon nykymusiikilla (joka taitaa olla kuoropiireissä suosittua, kun kolmella kuorolla oli Gjeiloa), mutta sitten lähetyksen kohdasta 41:40 alkoi paras osuus. Ensin A-Tisket A-Tasket herätti yleisön, ja sen jälkeen vedettiin Rihannaa. Kannattaa kuunnella! Harmi vaan, että joku siinä ilmeisesti tuomareiden mielestä mätti, joten The Sirens ei voittanut sarjaansa, ja voiton veivät sen sijaan suomalaiset. Että tiedoksi kaikille, että ollaan tänäkin vuonna yhdenlaisia euroviisuvoittajia!

The Sirens on vetänyt myös Lady Gagaa

Nuorten sarjassa oli kolme kuoroa: luxemburgilainen Choeur Robert Schuman, jonka osa jäsenistä oli hieman *krhm* harmaahapsisia nuoriksi; brittiläinen Wells Cathedral School Choralia, joka lauloi pelkästään kirkkomusiikkia; ja espanjalainen Cor Infantil Amics de la Unió, jotka olivat, miten sen nyt sanoisi, tajunnanräjäyttävän mahtavia. Oman Gjeilo-esityksensä jälkeen he nimittäin vetivät Joan Vidalin Hoquetuksen, joka kannattaa YLEn lähetyksen sijaan katsoa allaolevalta videolta kohdasta 41:50, sillä tässä tapauksessa lavashowlla on väliä:

Espanjalaiset olivat selvästi nuorimpia esiintyjiä, ja oli jotenkin liikuttavaa seurata, kun he räjähtivät juhlimaan tuomarien julistaessa heidät nuortensarjan voittajiksi. Vielä liikuttavampaa oli, kun heidät tämän jälkeen julistettiin koko kilpailun voittajiksi, ja he ryntäsivät innosta kihisten lavalle vetämään encorea, joka on nähtävissä ylläolevalla videolla 53 minuutin kohdalla. En tiedä, tuliko tämän jälkeen vielä jotain, sillä me juoksimme siinä vaiheessa jo bussiin ja nukkumaan.

amics de la unio

Tsäm tsäm tsäm, we are voices of life, singing songs of love!