Vauvan syntymän jälkeen on tullut eteen paljon ensimmäisiä kertoja: ensimmäinen kylpy, ensimmäinen äiti-vauva-liikuntatunti, ensimmäinen patikointiretki… ja tietenkin ensimmäinen matka. Reissasimme syksyllä vauvan kanssa niin Suomeen kuin Havaijillekin, mutta halusimme kuitenkin alottaa läheltä ja katsoa, millainen reissubeibi meillä on, ennen kuin veimme häntä toiselle puolelle maapalloa. Tietääpähän sitten suunnilleen, mitä on tiedossa, ajattelimme. Viikonloppumatkan kohteeksi valikoitui Fort Collins meistä noin tunnin ajomatkan päässä Pohjois-Coloradossa ja ajankohdaksi meidän hääpäivämme. Ajoitimme ajomatkan Suvin päiväunien aikaan, ja pääsimme perille ilman, että toisen meistä olisi pitänyt siirtyä takapenkille vauvaa viihdyttämään.
Jatka lukemista Fort Collins – Viikonloppu amerikkalaisessa pikkukaupungissaAvainsana: panimokierros
Törmääminen Boulder Beer Companylla
Viime lauantaina porealtaassa likoamisen jälkeen päätimme, että tänään voisi vähän turisteilla. Tai oikeastaan minä päätin ja mies suostui vähän pitkin hampain ja totesi, että ainakaan ei tarvitse lähteä kävelemään, sillä ulkona on pakkasta miljoona ja lunta sataa vaakasuoraan. En ole yleensä mikään maailman paras suostuttelija, mutta tällä kertaa selvästi onnistuin jossain, sillä puolisen tuntia myöhemmin tarvoimme siinä miljoonan pakkasessa ja lumisateessa pari kilometriä Boulder Beer Co:n panimolle.
Boulder Beer Co:n oluita [kuva: David Clucas]
Boulder ja Colorado yleisemmin on tunnettu pienpanimoharrastajien keskuudessa laajasta olutvalikoimastaan: koko osavaltiossa on toista sataa pienpanimoa, asukasmäärään suhteutettuna toiseksi eniten Yhdysvalloissa, ja ihan Boulderistakin niitä löytyy parisenkymmentä. Pienpanimoskenen pioneeri on Boulder Beer Co., jonka kaksi Coloradon yliopiston fysiikan professoria pisti pystyyn vuonna 1979, kun työkaverit yllyttivät tekemään rahaa autotallissa pannuilla ilmeisen hyvillä oluilla, ja vaimotkin halusivat kyseiset oluet pois autotallista tilaa viemästä. Boulder Beer Co. oli muuten Yhdysvaltain toinen pienpanimo sitten kieltolain, joka haki panimolisenssiä, ja se ensimmäinen on jo nyt lopettanut toimintansa, eli kyseessä on Yhdysvaltain vanhin pienpanimo.
En itse vaihteeksi jaksanut ottaa kuvia panimokierroksen aikana, mutta Coloradon senaattori Mark Udall on käynyt samalla kierroksella, ja kuvat on laitettu jakoon nettiin. Harmi vaan, että kuvaaja on keskittynyt kuvaamaan herra Senaattoria panimolaitteiden sijaan.
Kierroksella kuivalla huumorilla varustettu partaveikko-oluenpanija kertasi yksityiskohtaisesti oluen panoprosessin sekä lateli anekdootteja yrityksen historiasta. Esimerkiksi siilo, mistä mallasohra ohjataan mäskäysastiaan, on sijoitettu kolme metriä mäskäysastiasta sivuun, ja maltaan siirtämiseen tarvitaan erillinen pitkä putki, joka sidotaan sekä siilon että mäskäysastian suulle. Kun kierroksen pitäjä kysyi taannoin panimon perustajalta, miksei siilo ole suoraan mäskäysastian yläpuolella, perustaja totesi: Hey, we are physicists, not engineers. Our designs weren’t exactly perfect.
Partaveikko-oluenpanija käytti kierroksesta myös useamman hetken isojen panimoiden markkinoinnista marisemiseen, ehkäpä aivan oikeutetusti. Esimerkiksi Miller Lite -olutta on mainostettu sloganilla Triple Hops Brewed, mikä on aika hyvä mainos ottaen huomioon, että Yhdysvalloissa suurimpaan osaan oluista on lisätty humalaa kolmesti valmistusprosessin aikana.
Vasemmalla käymisastiat, oikealla pullotusjärjestelmä, ja takaseinällä Boulder Beer Co:n logo, jossa piirros Boulderin tunnusomaisista Flatiron-vuorista. [kuva: David Clucas]
Kierroksen loputtua kaikki kierroksella olleet istutettiin ison pöydän ääreen oluita maistelemaan – ja tapahtui ihme. Me tuppisuusuomalaiset rupesimme small-talkkaamaan vierustovereillemme, mitä ehkä vähän helpotti, että vierustoveritkaan eivät olleet amerikkalaisia. Felipe oli kolumbialainen fysiikan tohtoriopiskelija Coloradon yliopistosta, ja Karolina hänen puolalainen kihlattunsa, joka oli tullut pariksi viikoksi Boulderiin lomalle antropologian maisteriopintojen lomassa. He olivat tulleet paikalle panimolle kahdella bussilla, ja Karolina valitti Boulderin huonoa julkista liikennettä sekä vaikeaa käveltävyyttä, mihin minun oli muuta Yhdysvaltaa nähneenä hyvin vaikea yhtyä. Totesin Karolinalle, että Varsovan julkiset ovat hemmotelleet hänet piloille, ja hän myönsi, että näin saattaa olla; hän oli kyllä käynyt autokoulun, muttei sitten ollut jaksanut suorittaa inssiajoa, kun ei nähnyt sille tarvetta.
Oluita maisteltiin isommista kannuista, enkä ole aivan varma, sainko lopulta 12 ihmisen ja 8 kannun pöydässä maistettua kaikkia oluita. [kuva: Quinn Dombrowski]
Felipe oli asunut Boulderissa jo toista vuotta, ja jäljellä oli enää puoli vuotta opintoja ennen väittelyä, häitä ja muuttoa Puolaan. Kysäisin, miksi Puola, että onko käynyt mielessä jäädä Yhdysvaltoihin? ja Karolina tokaisi, että ei missään tapauksessa! – I’m not very interested in waiting tables for a year. Karolina ei liioin kuvitellut saavansa helpolla alan töitä Puolasta, mutta piti sitä siltä todennäköisempänä kuin Yhdysvaltojen työmarkkinoilla onnistumista. Felipe taas oli asunut Puolassa jo aiemmin ja puhui kieltä auttavasti, vaikka hän totesi sivulauseessa, että olisihan se mahdollista palata Yhdysvaltoihin post-docia tekemään jossain välissä.
Olutvalikoimaa, jossa yllättäen vähiten minua miellytti vehnäolut Sweaty Betty. Voiton sen sijaan vei Hazed & Infused, mikä onkin panimon suosituin olut. [kuva: Jon Marler]
Juttu luisti sen verran hyvin, että näimme Felipeä ja Karolinaa vielä uudestaan illalla, jolloin seuraan liittyi myös kuwaitilainen Ahmad, joka vietti neljättä vuotta Coloradossa opiskellen ja lasketellen mutta suunnitteli jo paluuta Kuwaitiin öljy-yhtiöiden hommiin. Lämpimiksemme kertasimme kokemuksiamme Yhdysvaltojen maahanmuuttoviranomaisista – helppo small-talk aihe expatien kokemuksessa, kun kaikilla niitä kokemuksia on – ja Ahmad kertoi, kuinka on useampaan otteeseen joutunut erikoistarkastukseen – a ”completely random” special check – johon on valikoitunut täysin sattumanvaraisesti lähinnä arabeja. Epäluuloisimman kohtelun hän on kuitenkin saanut osakseen kotimaansa Kuwaitin lentokentällä: I was going skiing, so I had my ski gloves, helmet and goggles with me. They had not the slightest idea what those were, but made some kind of connection to military gear.
IPAt eli Indian pale alet ovat Yhdysvalloissa suosittu oluttyyli, ja myös Boulder Beer Co:lla oli ihan hyvä sellainen. [kuva: Tim Bounds]
Puhe kääntyi jossain vaiheessa stereotypioihin, ja Felipe nauroi sille, kuinka aina Kolumbian pääkaupunkia kuvatessa Hollywood-leffoissa mafiosot ajelevat avo-autoilla palmujen liehuessa – kun Bogotá on todellisuudessa ikiviileä vuoristokaupunki melkein kolmen kilometrin korkeudessa. Tähän Ahmad totesi, että häntä kanssa ärsyttää Iranin kuvaaminen yksisilmäisesti läpeensä pahana ydinasevaltiona, ja kysyi minulta, mitä minulle tulee mieleen Iranista. Myönsin, ettei paljoa mitään, mutta mutisin jotain naisten oikeuksista, johon Ahmad vastasi, että naisilla menee Iranissa ihan hyvin, paljon paremmin kuin Saudi-Arabiassa. Tässä kohtaa Felipe räjähti nauruun: So in Iran, women can drive a car! What an achievement!
[kuva: Quinn Dombrowski]
Viihdyimme lopulta uusien tuttaviemme kanssa ulkona baarien sulkemisaikaan aamukahteen asti, jonka jälkeen sain kokea pitkästä aikaa taksijonon ihanuuden yli kymmenen asteen pakkasessa.
Belgialaiset suklaatontut vauhdissa
Kerron tässä postauksessa suklaasta ja tontuista, mutta sitä ennen pari hellyyttävää elukkaa:
Äiti ja täti säikkyivät omituisia ihmisiä kauemmaksi kyräilemään, mutta Lambi-karitsa tuli kerjäämään rapsutuksia!
Suvun musta lammas, ja ylpeä siitä! Ainakin oikeanpuolimmainen lammas näyttää ilmeen puolesta pakahtuvan tyytyväisyydestä.
Kaupunkilaiset siis taas vauhdissa, tällä kertaa bussilastillinen suomalaisia Suomi-Luxemburg-seuran eli Finluxin päiväreissulla Belgiassa. Pari viikkoa sitten lauantaiaamuna käppäilin läpi aution keskustan parkkipaikalle, jossa lauma suomalaisia villatakit päällä hytisi ja päivitteli, että en voi käsittää olevani hereillä tähän aikaan aamusta, ja vähän ennen kymmentä aamulla olimmekin jo keskellä Belgian maaseutua jossain päin Ardennien vuoristoa ihmettelemässä, milloin omakotitalolta näyttävä sulkaatehdas suvaitsisi avata ovensa. Niin, ja rapsuttamassa suklaatehtaan lampaita sekä ylitouhukasta paimenkoiraa.
1000%-asteista sulaa suklaata
Defroidmontin suku on pyörittänyt joillain näillä hoodeilla Ardenneja sukuyritystä jo pitkään. Ensimmäiset noin sata vuotta pystyssä oli leipomo, jonka leipiä myytiin milloin hevosvankkureista, milloin hassun näköisistä vanhoista autoista, mutta nykyinen herra Defroidmont oli nuorena hurahtanut suklaaseen ja halusi perustaa chocolatierin. Jossain vaiheessa oli käynyt ilmi, että turistit olivat hyvinkin kiinnostuneita tutustumaan suklaanvalmistukseen, joten suklaatehtaan yhteyteen oli tuotettu ihan mukiinmenevä museon ja multimediaesityksen luova yhdistelmä, joka kävi läpi sekä Defroidmonttien että suklaan historian.
Perinteisemmän suklaatonttumuotin lisäksi luonnollisesti suklaakärpässieniä, suklaashakkinappuloita, suklaakuu-ukkeli ja pari ankkaa
Näytöksessä näytettiin lisäksi pari tekniikkaa, miten suklaaluomuksia oikeasti tehdään. Esimerkiksi täytetyt konvehdit tehdään niin, että ensin huljutellaan jääpalamuotin näköistä konvehtimuottia sulassa suklassa, jonka jälkeen pari napakkaa iskua ylösalaisin PAM PAM niin että ylimääräiset suklaat lähtevät pois, jonka jälkeen muotti jäähdytetään. Sitten sisus tursotetaan muotteihin, ja lopuksi päälle vähän sitä samaa sulaa suklaata. Yksinkertaista, kun sitä näin ajattelee, mutta eipä ole henkilökohtaisesti tullut koskaan aiemmin ajateltua.
Tässä itse herra Defroidmont pursottaa konvehtien sisuksia…
…mutta huomatessaan meidät hän tuli jakamaan meille sulaan valkosulkaaseen kastettuja suklaatikkareita.
Sulkaatehtaan työntekijä irroittelee valmiita konvehteja rasioista
…ja tässä vähän lopputuloksia!
Kyllä, ostin aika läjäkaupalla suklaata, ja ratkesin myös valtavan kokoiseen mutta valtavan hyvään kaakaoon suklaatehtaan kahvilassa. Puolisen tuntia sain sulatella makeita bussissa matkalla lounaspaikkaan, eli ”maailman pienimpään kylään” Durbuyyn.
Durbuyn katot. Ei niin mitään havaintoa, mikä tuo luostarin näköinen paikka on.
”Maailman pienin kylä” on ilmeisesti taas sarjassa markkinointikikkaälynväläykset, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silti kylä oli ihan söpö: kapeita mukulakivikujia, vanhoja rakennuksia ja reilusti pikkukauppoja, -ravintoloita ja -kahviloita. Sääkin suosi melkein terassikeliolosuhteilla, ja vaikka me totesimme sään liian kylmäksi suoraan ulkona istumiseen, moni muu oli vähemmän vilukissa.
Palomiehistä ja -naisista koostuva moottoripyöräjengi päiväkahveilla auringonpaisteessa
Kun yksi tutkii karttaa, muilla on aikaa rynnätä matkamuistoliikkeeseen tutkimaan täyspuisia sienen muotoisia jakkaroita.
Valitettavasti meillä ei ollut aikaa lounaan lisäksi paljon muuhun, joten näkemättä jäi mm. hillotehdas ja maailman suurin muotopuutarha, siis sellainen missä on kissojen, koirien ja ties minkä muotoon leikattuja pensaita. Tosin tuo ”maailman suurin”-nimike oli samalla sivulla, joka väitti kylää maailman pienimmäksi, joten suhtaudun tähänkin tietoon varauksella.
Pois Durbuysta…
…Achouffeen, La Chouffen olutpanimoille.
Niin, ne tontut, ne olivat Belgiassa aika kova juttu. La Chouffen panimokierroksella opimme, että tontut, les chouffes, elävät kaikkialla ympärillämme ja ovat opettaneet belgialaisille, miten panna maailman parasta olutta. Samassa opetusvideossa seikkaili sekalainen sakki huomattavan 80-lukulaisia tonttuhahmoja, ja varsinainen opetuksellinen puoli jäi vähemmälle, joten pikkuhiljaa alkoi tuntua, että jos nämä belgianranskalaiset jossain ovat hyviä, niin ilmeisesti jutuniskemisessä.
La Chouffe vai Mc Chouffe? Ei kumpikaan, sillä minun lempparini oli Houblon Chouffe, paikallinen IPA.
Mistä on pienet oluet tehty?
Suomalaiset parveilevat ainoassa panimon osiossa, joka meille näytettiin
Jotenkin puolivahingossa olen onnistunut kerryttämään noin parikymmentä panimokierrosta vyöni alle, joten kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että tämä oli kaikista kokemuksistani ehkä vähiten hääppöisin. Opetusvideon lisäksi saimme haistella purkkeja ja näimme tankit, mutta syvällisemmät tarinat esimerkiksi eri oluttyyppien panoprosesseiden eroista jätettiin sikseen, panimon ei-tonttu-vaan-se-oikea-historia ohitettiin lauseella ja prosessin yleensä mielenkiintoisinta osiota, pullotusta, emme päässeet näkemään. Jos siis liikut täällä päin, kannnattaa skipata panimo ja kävellä suoraan kauppaan ostamaan olutta, sillä se oli todella hyvää.
Vasemalla belgiale La Chouffe, oikealla skottiale McChouffe.
Suomalaiset tontut Jenni ja Hanna
On muuten ihan parasta, että ulkomaille pääsee päiväreissulle ilman lautta- tai lentomatkaa rajavalvonnasta puhumattakaan.
Panimokierroksilla
Seuraa olutaiheinen kirjoitus. Only for adults 21 and above!
Voiko olla romanttisempaa tekemistä kuin vierailu pienpanimossa? No ei voi, totesimme ja kävimme ystävänpäivän kunniaksi Monday Night Brewingin maistelu- ja panimokierrosillassa, jossa teemapäivän mukaisesti soitettiin hempeitä ysärirakkauslauluja. Kymmenellä taalalla sai panimokierroksen sekä neljä 2,5 desin maisteluannosta, jotka olivat kyllä lähempänä neljää desiä ja joita emme kaikkia juoneet, koska olimme atlantalaistyyliin liikkeellä autolla.
Seinägrafiikkaa feat. Atlanta skyline
Panimo oli vastikää siirtänyt tuotannon omiin tiloihinsa sopimuspanimotuotannon sijaan, ja paneloimattomaan teollisuushalliin oli kerätty yhteensopimattomia pöytiä ja tuoleja, pari virttynyttä sohvaa, retrovideopelikonsoleita, valtavat irtoviikset, graffiteja, kokonainen seinällinen kravatteja… kyllä, asiakaskunta oli hipsteripainotteista.
Neljän tankin panimojärjestelmä ja viimeisiä IPAn tippoja kurkkuun kaatava Iiro
Kierroksella yksi perustajista kertoi panimon syntytarinan: neljä parikymppistä miestä oli kokoontunut kirkon raamattupiiriin kuudelta joka perjantaiaamu. And we figured, you know, it’d be more interesting to talk about the big questions in life if we actually knew eachother… so we figured we’ll start brewing beer every Monday evening in my garage. Ja niin aikaisten perjantaiaamujen lisäksi miesporukka alkoi kokoontumaan myös maanantaisin, ja ennen pitkää maanantai-iltoihin kutsuttiin myös naapureita, kavereita, muita kirkon porukoita, ja lopulta juttu paisui niin, että päätettiin pistää pystyyn panimo.
Tässä ämpärissä miehet panivat ensimmäisen olutsatsinsa…
…ja kun innostus kasvoi, hankittiin tällainen systeemi. Brew Magic!
Tähän mennessä panimon olutta on saanut ravintoloista vain hanassa, mutta nyt panimo oli hankkinut pullotuskoneen, jota perustaja ylpeänä meille esitteli. Joku kierroksella olleista kysäisi, aiotaanko olutta myös tölkittää, ja perustaja vastasi: Well I know cans are really cool these days… Stop, hetkinen, siis mitä? Tölkit ovat ”siistejä”? Mistä lähtien? …but it’s also more of an investment to get a canning machine, so we’re sticking with bottles for now. Pullotetun Monday Nightin perustaja arveli saapuvan kauppoihin parin kuukauden sisään.
Pullotusjärjestelmä, vielä testausta vailla
Etiketti näyttää tältä
Jos olisin kunnon gourmet-hifistelijä, kertoisin nyt tähän viiltäviä analyysejä oluiden mausta, IPAn kirpeydestä, scotch alen tumman täyteläisestä väristä ja witbierin pehmeydestä… mutta tyydyn toteamaan, että oli ihan hyvää. Katsokaa vaikka tyytyväistä ilmettäni:
Monday Night ei suinkaan ole Atlantan alueen ainut pienpanimo, vaan täällä pienpanimokierroksia riittäisi jokaiselle viikonpäivälle (paitsi tiistaille – silloin ne ovat kaikki kiinni). Siispä pari päivää myöhemmin suuntasimme kaikkein läheisimpään pienpanimoon, omaan Kennesawn kylämme Burnt Hickory Breweryyn, jonka avoimista ovista panimo oli vihjannut epämääräisesti Facebook-sivujensa statuksissa, ja joiden varsinainen aukioloaika piti kaivaa jostain kommentin kommentin kommentista, höystettynä sanoilla probably ja we think. Markkinoinnin lähes totaalisesta laiminlyönnistä huolimatta joku muukin oli löytänyt paikalle.
Jonoa sisällä olevalle tiskille. Jono kesti parikymmentä minuuttia, ja suurin osa ajasta oli +5 asteessa ulkona, jonka kirkas auringonpaiste sai tuntumaan lämpimämmältä.
Siinä missä Monday Nightin tyypeillä oli sliipattu graafinen tyyli, elegantit nettisivut ja aktiivinen yhteydenpito mediaan – mekin saimme tietää paikasta paikallislehdestä lukemalla – Burnt Hickoryn jampat taas kuuluvat kategoriaan ”me pannaan olutta koska olut on hyvää ja jos joku haluaa niin saa tulla paikalle, me ollaan täällä aina välillä ehkä kai”. Burnt Hickorylla oluita pannaan satseittain kun jampat inspiroituvat jostain (esim. red velvet cake porter) ja avoimia ovia varten joku päästetään tilaamaan ”eiks ole siistin näköinen”-olutlaseja aina sen näköisillä grafiikoilla kuin omistajista kulloinkin tuntuu hyvältä. Konsepti näytti toimivan ihan hyvin.
Oluita pyyhittiin yli kun niitä loppui, ja kesken kaiken lisättiin yksi takahuoneesta löytynyt kegi lisää listalle. Kymmenellä taalalla viisi reilun kahden desin maisteluannosta oli autoilijoille taaskin enemmän kuin tarpeeksi.
Pääsääntöisesti juomia jaeltiin hanoista, mutta jonoja lyhentääkseen välillä joku kävi kaatamassa muovikannusta IPAa halukkaille
Osa vierailijoista oli tuonut mukanaan musiikkia ja retkituolia, ja koska läheskään kaikki eivät mahtuneet sisälle, ulos syntyi chillailuporukoita. Iiro totesi minulle, että tällaiseen tapahtumaan jonkun paikallisen snägärin olisi pitänyt tajuta tulla myymään makkaraperunoita… ja sitten huomasimme, että näin oli tehtykin.
Snägäri
Chocolate chip cookiet olivat hyviä
Törmäsimme tapahtumassa tuttuihin ja liityimme heidän seuraansa istuskelemaan. Paikalliseen tyyliin istumapaikat hankittiin pickupin perälaudalta. Kysyin yhdeltä tutuistamme, kenen pickupia oikein hyväksikäytimme. I dunno, maybe Dave’s. Or maybe Rick’s. Why do you care? It’s a fine pickup!
”Biggie”, minä, ja kaasulämmitin, jonka energiatehokkuus ulkoilmassa tuulessa lienee huipussaan