Iiro vietti täällä viime viikon, joten vuokrasimme loppuviikosta auton ja lähdimme kiertelemään lähiseutuja.
Tie siitä leveämmästä päästä, kun pyytää GPS:ää laskemaan reitin nopeuden sijasta suoruuden perusteella
Kaupungin portilla liehui maan lipun lisäksi EU:n lippu – yllättävän yleinen tapa täällä päin
Kohteenamme oli Verdun, parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Pohjois-Ranskan Lorrainessa, lähellä Luxemburgin rajaa. Emme kuitenkaan jääneet Verduniin huomattuamme turisti-infon olevan lounastauolla (kello 12-14:30, no jo on lounastauko!) ja jatkoimme sen sijaan matkaamme rapsipeltojen lomassa.
Varasimme Europcarista Audi A1:n, mutta kun ne olivat loppu, antoi vuokraamo tilalle Audi A6:n. Jos tämä tieto kertoo sinulle yhtä paljon kuin minulle viikko sitten, tarkennettakoon, että saimme minikirppuauton sijaan farmarilaivan, jonka ohjauspaneelin nappulamäärä saisi liikennelentokoneen kateelliseksi.
Ranskan ja EU:n lipun lisäksi myös Saksan lippu. Olemme siis perillä!
Karvan verran vajaa 100 vuotta sitten Verdunissa käytiin yksi ensimmäisen maailmansodan verisimmistä taisteluista, jonka jäljet linnoituksineen, juoksuhautoineen, sirpalekuoppineen ja kylänraunioineen ovat yhä nähtävissä vaikuttavan muistomerkkikavalkadin kera. Me aloitimme kierroksemme astumalla sisään Douaumonttiin, Verdunin sotilaslinnakkeista suurimpaan.
Sinne vaan saksalaisten ja ranskalaisten turistien perässä. Lipunmyynti kysyi kansallisuutta tilastojaan varten, ja sivusilmällä stalkkasin, että olimme iltapäivällä päivän ensimmäiset suomalaiset.
Yhdessä noin 160cm leveässä kerrossängyssä nukkui yhteensä kahdeksan miestä
Ranskalaiset aloittivat Douaumontin rakentamisen 1800-luvun loppupuolella rakentamalla valtavan holvikaarilinnoituksen. Parissakymmenessä vuodessa tykit ehtivät kehittyä, joten 1900-luvun alkupuolella bunkkerointia paranneltiin läästimällä pintaan pari metriä sementtiä. Tämäkään ei riittänyt pitämään sodanjohdon uskoa linnoitusten tarpeellisuuteen yllä, joten kun 1915 miehistä oli huutava pula rintamalla, Douaumontin henkilöstö pariakymmentä vanhempaa reserviläistä lukuunottamatta lähetettiin muihin tehtäviin.
Tässä kohtaa saksalaiset näkivät tilaisuutensa tulleen, ja helmikuussa 1916 alle sadan hengen sniikkausryhmä valtasi yön pimeydessä Douaumontin ranskalaisilta. Asemasodaksi jämähtäneessä pattitilanteessa saksalainen lehdistö näki tämän valtavana propagandavoittona. Ranskalaiset menivät shokkiin, ja shokista selvittyään totesivat, että Douaumont oli saatava takaisin hinnalla millä hyvänsä.
Alunperin linnakkeessa oli vessoissa väliseinät ja jopa pöntöntapaiset, mutta ne eivät kestäneet taisteluita, joten loppuvuodesta tarpeet tehtiin ämpäreihin
Verduniin lähetettiin satoja tuhansia miehiä. Kaupungin ympäristössä käytiin jatkuvaa taistelua yhteensä kymmenen kuukauden ajan, ja taisteluiden melskeessä tuhoutui vajaa kymmenen kylää. Verduniin johti Ranskan puolelta yksi heppoinen rautatie ja yksi heppoinen hiekkatie, joista ensimmäisestä ovelalla logistiikkasuunnittelulla saatiin irti kaikki tehot ja jälkimmäisen varrelle lähetettiin miehiä lapioimaan tielle lisää soraa kellon ympäri. Verduniin johti solien läpi jatkuva rekka-, auto-, hevoskärry- ja muulijono.
Douaumontin päätykkitornin sisällä oleva mekanismi nosti tonneja painavaa tornia ylös alas
Tykkitorni ulkoa päin
Koska Verdun nähtiin pahimpana mahdollisimpana sijoituspaikkana, ranskalaiset kehittivät rotaatiojärjestelmän: yksi joukkue joutui olemaan etulinjassa korkeintaan kolme viikkoa putkeen, jonka jälkeen joukkue lähetettäisiin muualle Ranskaan ja palaisi vasta merkittävästi myöhemmin. Etuajassa pois pääsisi, jos joukkueesta kaatuisi kolmasosa ennen kolmen viikon määräaikaa. Rotaation ansiosta sodan aikana 70% ranskalaissotilaista taisteli jossain vaiheessa Verdunissa. Saksalaisilla ei vastaavaa rotaatiojärjestelmää ollut, ja heille Verduniin joutuminen merkitsi usein kuolemantuomiota.
Saksalaiset ehtivät pitää Douaumontia vallassaan melkein puoli vuotta, ja näköjään joskus oli myös tylsää
Sotaa käytiin jatkuvasti juoksuhaudoissa Verdunista koilliseen, mutta ranskalaiset eivät unohtaneet Douaumontia missään vaiheessa. Linnakkeen menetettyään he parhaansa mukaan hidastivat saksalaisten etenemistä – missä rytäkässä eräs kapteeni Charles de Gaulle haavoittui ja jäi sotavangiksi – ja lopulta pysäyttivät etenemisen. Kevään mittaan linnaketta moukaroitiin milloin milläkin kymmenien senttien ammuksilla, ja aina välillä joku hyvin tähdätty pommi rysähti linnakkeen katosta läpi. Rytäkässä kuoli melkoinen määrä haavoittuneita, sillä saksalaiset käyttivät Douaumontia kenttäsairaalana. Saksalaisten Douaumontin herruus päättyi lokakuussa 1916, kun Ranskan marokkolaisjoukot valtasivat linnakkeen intensiivisen tykistökeskityksen jälkeen. Tätä ennen linnaketta oli yritetty vallata jo moneen otteeseen, mutta epäonnistuneista hyökkäykistä oli jäänyt käteen vain kymmenisentuhatta ranskalaisruumista.
Douaumont oli edistyksellisenä linnakkeena sähköistetty, ja generaattorihuoneessa oli tilaa usealle genikselle. Katosta roikkuvat tippukivet ovat kalkkia, joka yhä tihkuu kivien läpi.
Yksi Douaumontin surullisemmista tragedioista sattui toukokuussa: nälkäiset saksalaissotilaat yrittivät lämmittää ruokaansa liekinheittimistä otetulla polttoaineella, mutta liekinheitinaine osoittautui vähän turhankin tulenaraksi. Murphyn lain hengessä keittiöön oli varastoitu väliaikaisesti tykinammuksia, jotka sitten räjähtivät, ja tulipalossa kuoli vajaa 700 saksalaista, mikä ei Verdunin mittakaavassa kuitenkaan ollut niin erityisen paljon, sillä saman verran sotilaita kuoli taistelukentillä 7 tunnissa.
Kuolleille saksalaisille pystytetty pyhättö
Vajaan kahden tunnin maanalaisen kierroksen jälkeen jopa tihkusateinen kolea sää oli Tosi Kiva.
Jännää Verdunissa oli, että opastuksissa ensimmäinen maailmansota kytkettiin vahvasti vuoteen 1870: silloinhan saksalaiset olivat vallanneet Alsacen ja osan Lorrainesta, ja ensimmäisessä maailmansodassa Ranska vain otti takaisin miehitetyt alueensa. Saksalaisilta jos olisi kysynyt, he olisivat saattaneet sanoa jotain 1600-luvusta ja Pyhästä Rooman valtakunnasta, mutta jostakin se ajanlasku kai pitää aina aloittaa. Muuten opastukset olivat kunnioitettavan tasapuolisia ja ylipäätään kunnioittavia, ja empatiaa jaettiin auliisti kaikkiin suuntiin.
Näitä riitti pitkin metsiä
Juoksuhautojen kannatustolpat olivat rautatangoilla vahvistettua betonia
Kymmenen kuukauden aikana Verdunissa ehdittiin myllätä maasto niin totaalisesti, että sitä kutsuttiin sodan jälkeen nimellä zone rouge, punainen alue, joka oli niin saastunut myrkyistä, ammuksista ja ruumiista, ettei siinä sallittu rakentamista tai pelloksi pistämistä pitkään pitkään aikaan, ja osa zone rouge -rajoituksista on voimassa vielä tänäkin päivänä. Verdunin alueella ajaessa metsissä ei näkynyt tasaista maata, vaan maasto koostui kranaattikuopista kuoppien jälkeen, juoksuhautoja siellä täällä. Verdunin kranaattikuopat tulivat kuuluisaksi jo sodan aikana, sillä taistelukenttä täyttyi vähitellen mutamäärästä, jolle pahimmatkin suomalaisfestarit kalpenevat, ja sotilaita hukkui mutakuoppiin, jotka imivät juoksuhiekan tavoin sisäänsä.
Kuoppaista maastoa Verdunissa. [kuva: Éole Wind]
Verdunin luontoa
Ja mikä se taisteluiden hinta sitten lopulta oli? Jotain ehkä kertoo se, että ranskaksi taistelu tunnetaan nimellä Meuse Mill, lihamylly. Tarkkaa tietoa kuolleiden määrästä ei ole, mutta eri arviot sijoittavat sen johonkin välille 600 000 – 900 000 kuollutta, tasaisesti kumpaakin osapuolta. Moni ruumis jäi taistelun melskeessä tunnistamatta, ja Douaumontin linnakkeen lähelle on rakennettu ossuaario, jonka kellariin on talletettu 130 000 tuntemattoman sotilaan luut.
Mahtipontinen ossuaarirakennus
Sisällä oli ranskalaissotilaiden nimien lisäksi kuvia heistä, jotka olivat selvinneet Verdunista
Ossuaarin ulkopuolella olevalla sotilashautausmaallakaan ei ihan kaikkia haudattuja tunneta. Tässä haudassa lepää herra Blanchetin lisäksi pari tuntematonta, jotka kuolivat Ranskan puolesta, morts pour La France.
Koko tuntemattoman sotilaan idea sai alkunsa muuten ensimmäisestä maailmansodasta, kun sodan päätyttyä eräs herra Maginot valitsi Verdunin tuhansien tuntemattomien ruumiiden joukosta yhden, joka haudattiin Pariisin Arc de Triomphen alle. Ideana oli, että sadat tuhannet ranskalaisperheet, joiden poikien ja miesten ruumiit olivat teillä tietämättömillä, voisivat haudalla käydessään ajatella, että ehkä heidän rakkaansa lepäsi juuri tässä haudassa. Todellisuudessa lepopaikka saattaa yhä olla Verdunin metsissä, sillä sadan vuoden takaisia jäännöksiä löytyy jatkuvasti lisää.
Sodassa ranskalaisten puolella taistelleet marokkolaiset, tunisialaiset ynnä muut muslimit olivat saaneet sotilashautausmaalla oman uskontonsa mukaiset hautakivet
Siis ihanko oikeasti joku maapläntti oli tämän arvoista?
Huh. Ensi kerralla sitten jotain vähän vähemmän masentavaa kerrottavaa.
