Ulkosuomalaisuus | Page 13 of 19

2.9.2013

Ruokalistalla pyyhkeitä ja verkkoja

Vaikka työpaikan kanttiinissa ruokalistat ovat ranskaksi, intranetissä on myös listojen englanninkieliset käännökset, joihin usein turvaudun. Joskus saan niiden avulla käsityksen päivän ruuasta, mutta usein odotan, että näen ruokalan sisäänkäynnin luona pöydällä olevat esimerkkitarjottimet, joiden perusteella päätös on helpompi tehdä.

Tänään olin listojen perusteella päättänyt, haluavani tonnikalaspagettia eli Spagetti to The Tuna, mutta ihmettelin, mitä spagetin kanssa tarjottavat Tomato and Shallot Wipes voisivat olla. Ruokalassa tämä ei selvinnyt, sillä spagetin kanssa ei tullut mitään ylimääräistä, ja jälkikäteen tutkin lounaslistaa ihmetellen, jäikö minulta kenties jotain saamatta, kunnes huomasin, että keskiviikkona vuorossa olisi ihania kalaverkkoja neitsyträttien kera: Net of Hakes Delight & ”Virgin” Wipes. Ööh…?

Hetken ihmettelyn jälkeen arvoitus ratkesi. Tänään söin alkupalaksi mitä ilmeisemmin uppopaistettuja mustekalarenkaita tartarkastikkeella, jotka olivat englanniksi Roma Style Squids & Tartar Wipes. Ruokalistojen kääntäjä lienee kesän aikana vaihtunut, ja tästä lähtien rätit tarkoittanevat kastikkeita. (Jos joku keksii, mistä ihmeestä tällainen käännös on voitu repäistä, kuulen teorian mieluusti.) Keskiviikkona on siis vuorossa oliiviöljypohjaista sitruunatomaattikastiketta, mutta verkkojen perimmäinen tarkoitus selvinnee vasta esimerkkitarjottimelta.

”Virgin” Wipes eli sauce vierge. Valitettavasti työpaikkaruokalamme ei aivan tähän annosasetteluun pysty. [kuva: Guillaume Ferrari]

1.9.2013

Minusta tulee isona

Tämä kirjoitus on minun vastaukseni ensimmäiseen ainekirjoitushaasteeseen.

Kuusivuotiaana halusin isona arkeologiksi, jotta voisin kaivaa dinosaurusten luita Mongolian aroilta. Dinosaurukset olivat muutenkin tulloin pop: osasin nimetä ulkonäöltä toistakymmentä dinosauruslajia ja painajaisissani seikkaili tyrannosaurus rex. Dinosaurusvaiheesta siirryin sujuvasti lehtimiesvaiheeseen, ja jonkin aikaa pidin selvänä, että minusta tulee isona taittaja, joka ehkä joskus kirjoittaa myös juttuja, tuurailee päätoimittajaa ja toimii myös kustantajana. Sitten vuorossa olivat haaveilut astronomin urasta – jonkin aikaa sanoin haluavani isona astrologiksi, kunnes äiti selitti eron – ja lopulta palasin lähtöruutuun arkeologihaaveitteni luokse, tällä kertaa varustettuna tietämyksellä siitä, että en kaivelisi dinosaurusten luita.

Olen kuullut huhua, etteivät lapsuuden toiveammatit aina lopulta ole niin hehkeitä, vaikkei sateessa maan kuopsuttaminen niin vastenmieliseltä kuulostakaan. [kuva: Lovegrove]

Päivääkään en ole tehnyt mitään konkreettista näiden haaveiden eteen, ja päivääkään en ole tehnyt työtä, josta olisin haaveillut lapsena edes ohimennen. Kuka lapsi haluaa projektipäälliköksi, konsultiksi tai konseptoijaksi? Päätyminen nykyiselle uralleni on ollut joukko yhteensattumia, ajautumisia ja päähänpistoja. Ensin ajauduin teknilliseen yliopistoon, koska ”sillä koulutuksella saa töitä”. Yliopiston sisällä koulutussuunnaksi valikoitui se kaikkein abstrakteimmalta kuulostavin, koska ”sitten ei tarvitse vielä päättää, miksi haluaa isona”. Nykyisen alani kursseja päädyin opiskelemaan, koska avaruustekniikan perustietona toimivat sähkötekniikan kurssit olivat kuin ruosteisen piikkilangan nielemistä, ja sattumalta siinä sivussa käymäni tietotekniikan kurssi oli taas sujuvaa kuin voin sulattaminen, joten sivuaine päätyi vaihtoon. Luxemburgiin päädyin, koska sattumalta saikkupäivänä luin Hesarista muunkin kuin kannen ja huomasin hakuilmoituksen, ja CV oli helppo lähettää lotolla menemään.

Lopputulos on, että olen hyvä työssäni – enhän tänne muuten olisi ajautunut – mutta salaa kadehdin kaikkia, jotka tuntevat vahvaa tunteen paloa työtänsä kohtaan. Kuten esimerkiksi siskoani, joka lukee ammattikirjallisuutta vapaa-aikanaan, tai niitä taannoisia kollegoja, jotka pikkujouluissa parin glögilasillisen jälkeen ajautuivat pohtimaan ratkaisuja päivänpolttaviin tutkimuskysymyksiin alallaan sekä heittämään vaikeaselkoista läppää punamustien puiden ja quicksortin soveltamisesta arkielämässä. Muistan niissä pikkujouluissa ahtaneeni puuroa vatsaani lievästi ahdistuneena, kun tiedostin oman kontribuutioni keskusteluun olevan täysi nolla.

Samalla tunnen kuitenkin tiettyä keveyttä. Minä en kuulu niihin, jotka raatavat ylipitkiä päiviä, palavat loppuun tai pystyvät puhumaan vain työstään, koska muuta elämää ei ole, ja jos joskus minulle jotain jälkikasvua ilmantuu, muistanen heidän lapsuudestaan muutakin kuin tarhan portit. Jos projekti on myöhässä tai työt kaatuvat päälle, minulle riittää, kun olen tehnyt parhaani, enkä kehitä vatsahaavaa, sillä jos parhaansa tekeminen ei riitä, syy on työnantajan huonossa resursoinnissa. Poikkeuksena tähän lienee, jos joskus lähtisin yksityisyrittäjäksi, jolloin varmaan lipsahtaisin tekemään töitä kellon ympäri, koska olisin itse perimmäisessä vastuussa – näin pienenä vinkkinä kavereille ja tutuille hyvillä liikeideoilla varustettuna, ottakaas yhteyttä! – mutta niin kauan, kun pysyn jonkun toisen renkinä, taidan olla stereotyyppinen Y-sukupolven edustaja.

Ei näin! [kuva: Savage Chickens]

Tutkimusten mukaan Y-sukupolvi eli noin 80-90-luvuilla syntyneet panostaa vapaa-aikaansa ja työn ja vapaa-ajan yhteensovittamiseen enemmän kuin aiemmat sukupolvet. Jos töissä viettää koko valveillaoloajan, niin sitten varmaan työ on koko elämä, mutta itse olen valveilla viikossa noin 120 tuntia ja niistä töissä menee noin 40 – siis vain kolmasosa. Siltä kantilta on kieroutunutta todeta, että minusta tulee isona jonkun ammattiryhmän edustaja. Sen sijaan voisin sanoa, että minusta on tullut isona kokeileva ruoanlaittaja, sisukas käsitöiden tekijä ja innostunut patikoija. Ehkäpä minusta on tullut myös sujuva lentokonematkustaja, vieraisiin kaupunkeihin sopeutuja ja lapsenomaisen uteliaisuuden säilyttänyt aikuinen. Näköjään minusta kaiken muun ohessa on tullut myös bloggari.

Siitä ammatista en vielä osaa sanoa. Vaikka pysyisin samalla työnantajalla loppuelämäni – mitä niinikään Y-sukupolven edustajan pidän epätodennäköisenä – tuskin pysyisin nykyisessä työnkuvassani koko aikaa, en välttämättä edes tiukasti samalla alalla. Jos taas vaihdan työpaikkaa, todennäköisesti hakeutuisin vaihtelun vuoksi vähän eri suuntaan. Tai sitten ryhdyn yksityisyrittäjäksi. Ehkäpä perustan vihdoin sen matkatoimiston, josta taisin ohimennen kymmenenvuotiaana haaveilla. Tuleeko yllätyksenä, että tutkimusten mukaan Y-sukupolven edustajat haluavat pitää tulevaisuuden vaihtoehtonsa avoimena?

Nykyisessä elämäntilanteessani olen pariin otteeseen toistellut Tove Janssonin Taikatalvesta tuttua lainausta: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Minusta tulkoon isona seikkailija.

Omakohtainen aloitus, ripaus kevyttä tutkimustietoa, viittaus kaunokirjallisuuteen ja lopuksi paluu otsikkoon. Irtoaisikohan tällä Eximia, vai korkeintaan Magna huonon käsialan vuoksi?

27.8.2013

Kieli kuin kieli

Kun minut palkattiin, työhaastattelussa vihjattiin, että olisi hyvä opetella ranskaa jossain vaiheessa, mutta samalla todettiin, että eiköhän sillä englannillakin pärjää. No jaa, pärjää ja pärjää. Omassa 40 hengen tiimissäni on pari ihmistä, jotka puhuvat suunnilleen yhtä hyvää englantia kuin minä ranskaa – siis eivät puhu – ja vaikka totean kokousten alussa, että arvostaisin englantia kokouskielenä, silti usein jossain vaiheessa kieli lipsahtaa ranskaksi: joko minut on unohdettu, tai sitten joku (yleensä) vanhempi patu toisesta yksiköstä toteaa, että hänen ilmaisunsa on tärkeämpää kuin minun ymmärrykseni.

Työpaikan sähköpostikirjeenvaihdossa standardina on, että englanti ja ranska ovat kumpikin hyväksyttyjä työkieliä, ja sanakirja ja Google Translate ovat minulla ahkerassa käytössä myös erilaisten dokumenttien lukemisen apuna. Yleensä jos viesti lähetetään vain minulle tai suppealle piirille, johon minä kuulun, ihmiset pitäytyvät englannissa, mutta tässä parin viikon sisään olen eräänkin HR-ihmisen kanssa käynyt pitkää kahdenkeskeistä sähköpostikirjeenvaihtoa, jossa minä kirjoitan englanniksi kun en muuta osaa, ja hän pitäytyy sitkeästi ranskassa. Kerran totesin, että nyt en ihan OIKEASTI ymmärtänyt edes sanakirjan avulla hänen viestinsä sisältöä, ja vastaus tuli sujuvalla englannilla, mutta jo seuraavassa viestissä hän palasi takaisin ranskaan. Kun asia ei lopulta kirjeitse selvinnyt, turvauduin puhelimeen, jossa sitten puhelimessa toisessa päässä puhuttiin puolet ajasta ranskaa ja minä sitä kovasti yritin ymmärtää – ja omaksi suureksi hämmennyksekseni ymmärsinkin tarpeeksi, että sain asian hoidettua.

Kuuntelen netin kautta suomalaisia radiokanavia, ja tämä biisi innoitti minut aiheen pariin.

Olen välillä saanut kuulla kyseenalaista palautetta ranskankielen osaamattomuudestani, kun yksi englannintaidottomista kollegoistani kysyi tulkin välityksellä, miksi IHMEESSÄ en puhu ranskaa, tai aiemmin mainittu HR-ihminen ihmetteli syyllistävällä taustavireellä, miten pärjään Luxemburgissa ilman ranskaa (kiitos kysymästä, ihan kohtuullisesti) ja miten olen voinut saada työpaikan ilman ranskantaitoa (niin, sujuvaa englantiani pidettiin työhaastattelussa joukosta poikkeavana vahvuutena). Suurin osa työkavereistani on kuitenkin suhtautunut kielitaitooni tai sen puutteeseen positiivisesti, ja osa on jopa todennut, että voisin jättää ranskan opiskelematta, jotta minun kanssani olisi pakko prepata englantia jatkossakin.

Myös kaupungilla kielitaidottomuus on korkeintaan hidaste: asuntooni tulleen uuninkorjaajan kanssa kommunikoin sujuvasti niin, että minä puhuin yksinkertaista englantia, hän yksinkertaista saksaa (jota en ole ikinä opiskellut, mutta näköjään ymmärrän yllättävän paljon), ikkunankorjaajan kanssa varmistimme yhteisymmärryksen niin että minä sokelsin ranskaa ja hän englantia, ja kaupoissa pääsee pitkälle hymyllä ja elekielellä. Tämän lisäksi moni luxemburgilainen puhuu erinomaista englantia, täällä kääntymässä käynyt pikkusiskoni onnistui selvittämään yllättävän monen asiakaspalvelijan kanssa asiansa portugaliksi, ja eräässä luxemburgilaisravintolassa palvelua saa myös suomeksi, koska espanjalaisella tarjoilijalla on suomalainen vaimo.

Vaikka työpaikalla minulla ranskalaisten työkavereiden takia painottuu ranska, kaupungilla vältän aloittamasta keskustelua bonjourilla. Sen sijaan toimiva aloitus on reipas Moien! – siis ”moi” luxemburgiksi eli letzeksi. Ääntämykseni on ilmeisesti sen verran pielessä, että minulle usein tarjotaan tästä eteenpäin suoraan jotain muuta kieltä, mutta johtuneetko tästä, että en ole ikinä kohdannut erityisen nihkeää palvelua, josta ranskaa kaupungilla puhuvat kaverit ja kollegat välillä valittavat. Vaikka kaikki luxemburgilaiset kieltä puhuvatkin, koska yläkoulut ovat ranskankielisiä (ja alakoulut taas saksaksi – kunnon kielikylpy!), paikallisia selvästi ärsyttää ranskalaisten asenne, että ranskaa pitäisi osata.

Kiitos on muuten letzeksi Merci, saksalaisella ärrällä. [kuva: Andrew Black]

15.8.2013

Lentokoneinsinööri Soufiane

Jos lentokonematkustamisen henget olisivat minulle suosiollisia, lähettäisin nyt terveisiä Atlantasta, jossa viettäisin Iiron kanssa ansaittua lomaviikkoa. No, terveiset vaan Amsterdamista. Eilinen lento Luxemburgista oli 1,5 tuntia myöhässä, sopivasti juuri saman verran kuin minulla olisi ollut Schipholissa vaihtoaikaa, joten jouduin odottelemaan seuraavaan päivään uutta yhteyttä. Sen verran kehuja voin KLM:lle antaa, että lentokenttähotelli, johon he minut laittoivat, oli tasokas, mutta muuten olisin mieluummin kyllä ollut jo perillä.

Näkymä tätä kirjoittaessa. Siinä se minun Atlantan koneeni nyt möllöttää etualalla.

Kun alkoi käydä ilmeiseksi, että vietän illan Amsterdamissa, laitoin Couchsurfingiin kyselyä, löytyisikö kaupungista illallisseuraa. Kyselyyni vastasi Soufiane, profiilinsa mukaan marokkolainen nuorehko mies, ja tällä tiedolla varustettuna tapasin hänet Leidsepleinillä, josta hän ohjasi meidät kulman taakse thaimaalaiseen ravintolaan.

Soufiane on alunperin Casablancasta, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Jatko-opintoja miettiessä hänen vanhempansa kuitenkin totesivat, etteivät Marokon yliopistot huimaa tasokkuudellaan, ja lähettivät poikansa opiskelemaan lentokonetekniikkaa Pariisiin. Tehtyään opintojensa jälkeen vuoden verran konsultointia Accenturella Soufiane sai paremmin alaansa vastaavia töitä pienestä hollantilaisesta lentoyhtiöitä konsultoivasta yrityksestä. Suurin osa Soufianen yliopistosta valmistuneista on nykyään jossain suuressa konsultointiyrityksessä tai pankissa tekemässä jotain aivan muuta kuin insinöörihommia, ja Sofiane on yksi harvoista, joka on pysynyt edes jotenkuten omalla alallaan, because I’m passionate about aviation.

Soufianella on kaksi siskoa, joista toinen asuu vielä kotona, mutta toinen on hänkin Pariisin opintojen jälkeen suunnannut maailmalle ja asuu New Yorkissa. She also works in aviation, Soufiane tunnusti, ja kun ihmettelin, miten kaksi kolmesta lapsesta voi päätyä niinkin kapealle alalle kuin ilmailun pariin, Soufiane kertoi, että hänen isänsä, isoisänsä ja isoisän isänsä tekevät kaikki töitä lentoyhtiöiden kanssa. Pienlentokoneita hän ei ole silti koskaan lentänyt – they offered us pilote courses in university, but it didn’t really interest me – ja sen sijaan Soufianen oma ilmailuharrastus on laskuvarjohyppy, josta hän on suorittamassa hyppytutkintoa.

Kysyin, miksi Soufiane paikallisena seuraa Couchsurfingia, ja hän kertoi, että on asunut Hollannissa vasta kaksi vuotta eikä ole kunnolla tutustunut omaan kaupunkiinsa, sillä hän viettää ison osan ajasta työmatkoilla USAssa, Taiwanissa, Emiraateissa, tai missä vaan missä rahtilentoyhtiö haluaa apua säästämisessä. Nyt kesällä työt ovat kuitenkin hiljentyneet, ja hän käy mielellään turistien kanssa turisteilemassa omassa kaupungissaan. Kuulema tämä on tehokkain tapa oikeasti päätyä koluamaan paikallismuseoita, joihin ei asukkaana usein tule lähdettyä.

Niin, niistä työmatkoista. Onko marokkolaispassilla hankala matkustaa ympäriinsä? Yeah, I get hell everywhere I go. Erityisesti USA:han mennessä maahantuloviranomaiset kyselevät mitä sattuu ala-arvoista ja uhkailevat joka kerta olevansa päästämättä maahan – maybe because they’re not really sure if Morocco is a part of the ”Axis of Evil” or not – mutta esimerkiksi Taiwanin kanssa ei ole kovinkaan paljoa helpompaa, ja viisumit tarvitsee kaikkialle. Kerroin omasta kokemuksestani, kuinka tuntuu, että USA:han ja Eurooppaan saapuminen on kuin yö ja päivä, ja Eurooppaan saapuessa tuntee tulevansa kotiin, johon Soufiane totesi, että well I get hell both ways. Amsterdamissa asuu iso marokkolaisyhteisö, joka hengailee omilla asuinalueillaan omissa porukoissaan, ja joita monet hollantilaiset pitävät pummeina ja varkaina. Rajalla Soufianea ei kohdella yhtään erilailla, ja häneltä tiukataan joka kerta, miksei hän puhu hollantia – don’t you want to integrate? – kysymyksiä joita tuskin esimerkiksi suomalaiselle Hollannissa asuvalle esitettäisiin. Englanniksi töitä tekevät korkeakoulutetut expatit kun harvemmin ovat marokkolaisia.

Onko Soufianella sitten suunnitelmissa jossain vaiheessa hankkia Hollannin kansalaisuus? Of course, if it’s possible, Soufiane nyökkäili, mutta kertoi samaan hengenvetoon, että sitä varten maassa pitää asua viisi vuotta ja puhua sujuvaa hollantia, joista jälkimmäinen tuottaa hänelle ongelmia, sillä hänen elämänsä pyörii englanniksi ripauksella ranskaa. Lisäksi hollantilaiset integraation kiilto silmissään laittavat kansalaisuutta hakevat tenttimään Hollannin historiaa ja yhteiskuntaoppia, mutta sitä voi miettiä sitten myöhemmin. Ensin se kieli.

Tämä ei ole Soufiane vaan ranskalainen sirkusharrastaja sticky ballinsa kanssa

Illallisen jälkeen törmäsimme toiseen sohvasurffaajaan, kreikkalaiseen Nikosiin, joka oli päivällä käynyt työhaastattelussa EU:n energiavirastossa, sekä mieheen, johon Nikos oli törmännyt aiemmin: bretagnelainen hipin näköinen Yoann tai Yoenn, jonka nopeasta innostuneesta pälätyksestä sai selville, että hän on au-pair, ranskalaisen iltapäiväkoulun vetäjä ja sirkuskoulun opettaja, joka rakastaa lapsia. Children are my mission in this world, Yoenn totesi rapsuttaessaan valtavaa berninpaimenkoiraansa.

Yoenn jatkoi matkaansa yksipyöräisellä berninpaimenkoira talutushihnassa

13.8.20134.8.2014

Heräteostoksia

Olen tainnut ennenkin mainita työpaikkani kellarissa sijaitsevan expateille suunnatun ruokakaupan, josta saa vähän vaihtelevasti kaikenlaista hyvää kodista muistuttavaa. Tässä päivänä eräänä lounasseurani oli menossa lounaan yhteydessä kauppaan ostoksille, joten tulin mukaan, tarkoituksena olla ostamatta mitään. Eihän se tietenkään onnistunut, vaan heräteostoksia tuli tehtyä… ja mitkäköhän lienevät minun heräteostokseni ruokakaupassa?

Tajusin nyt ensimmäistä kertaa, että kaupasta saa Suomesta tuttua sitruunapippuria. Ette voi uskoa, kuinka sitä on tullut kaivattua. Ja hernekeittoa! Ei sillä, että olisin syönyt purkkihernekeittoa Suomessakaan moneen vuoteen, mutta hätävarana kaapissa se tuo kotoisuuden tunnetta.

Marmitesta syytän Australiassa asuvaa Annaa, joka maistatti minulla vegemitea Suomessa käydessäni.

12.8.2013

Patikointia myötä- ja vastoinkäymisissä

Eilen sunnuntaina oli tarkoitus mennä patikoimaan Pohjois-Luxemburgiin: reipas 17 kilometria kävelyä iltapäivällä läpi kumpuilevan maaston, jonka jälkeen illallinen pittoreskissa Wiltzin kylässä ja illaksi junalla kotiin. Matkaseuraksi olin pyytänyt tuttua espanjalaispariskuntaa ja romanialaista tyttöä. Tiistaina asiasta sovittaessa kaikki olivat messissä, mutta lähettäessäni mailitse tarkat speksit tapaamisajasta ja -paikasta, espanjalaispariskunta ei vastannut maileihini. Kun näin koko porukkaa perjantaina, romanialainen oli innoissaan, mutta espanjalaiset sanoivat että epäröivät sittenkin lähtöä, koska eivät tiedä jaksavatko herätä aamulla (juna kun olisi lähtenyt jo klo 12:50). Näin ollen ei tullut ihan täysin puun takaa, kun heiltä tuli mailia klo 03 lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, että jättävät reissun väliin. Sen sijaan puun takaa tuli, kun romanialaistyttö lähetti klo 10 sunnuntaiaamuna tekstarin, että hänellä on some work to do ja että please excuse me.

Selvä, kiitti kaverit. Ei huvittanut lähteä yksin tunnin junamatkan päähän, mutta sentään sain itseni junaan ja kahden pysäkin päähän, josta oli reilun kymmenen kilometrin metsäreitti kotiin, joten ei päivä ihan hukkaan mennyt. Mutta olisin silti mieluummin kuullut tekosyyt vähän aiemmin ja kysynyt muuta seuraa mukaan.

Sunnuntain reitin polku kulki Schleedin kaupunginpuiston läpi ja seuraili lopun matkaa Alzette-jokea

En jaksaisi kirjoittaa tällaisesta yksittäistapauksesta, jos se olisi yksittäistapaus, mutta on pikkuhiljaa alkanut tuntumaan, että on pikemminkin poikkeus kuin sääntö, että täällä ihmiset sitoutuvat etukäteen johonkin menoon ja vielä pitäytyvät suunnitelmassa. Kun taannoin järjestimme isomman porukan kesken lautapeli-iltoja, illat olivat kyllä kaikkien mielestä hauskoja, mutta tapa kuihtui kolmannen illan jälkeen. Miksi? Koska siihen kolmanteen iltaan ei tullut ketään! Järjestin itse kaksi ensimmäistä peli-iltaa, mutta kyllästyin vastaanottamaan saman päivän aamuna tai pahimmillaan puolta tuntia ennen tekstareita, joissa luki (seuraa autenttinen esimerkki): Hi Jenni, I won’t be able to join you for the games this afternoon. I hope to see you all next time. Kolmatta iltaa nakitin toisen ihmisen järjestämään, ja yritimmekin sopia porukalla päivän, jonka piti alunperin sopia kaikille. No, yksi kerrallaan kaikille tuli jotain muuta, ja edelliseen päivään mennessä meitä oli neljä henkeä. Ja sitten niistä neljästäkin kaksi sai ruokamyrkytyksen. Eikä sitä seuraavaa kertaa sitten tullut.

Ärsytystä lieventää tässä välissä Madame Lehmä, yleinen näky Luxemburgin maaseuduilla, jos sinne patikoimaan asti pääsee

Ehkäpä syy on siinä, että uudet expatit ovat pikemminkin tuttavia kuin kavereita, ystävistä puhumattakaan. Ne, joiden kanssa tapaamisia sovitaan, ovat saattaneet tavata toisensa vain pari kertaa aiemmin, joten ei sitten paljon toisen mahdolliset tunteet kiinnosta, jos sattuukin tulemaan jotain mielenkiintoisempaa päivän ohjelmaan. Toisaalta mututuntumani on, että ohareita tekevät enemmän etelämmästä Eurooppaa kotoisin olevat, kun taas pohjoisempien valtioiden asukit yrittävät pääsääntöisesti pitäytyä suunnitelmissa, joten ehkäpä ero on myös kulttuurissa? En tiedä, oma kokemukseni ei riitä tekemään johtopäätöksiä.

Siinä missä Pohjois-Luxemburgissa patikoidaan Ardennien vuoristossa, Etelä-Luxemburgissa maisemia hallitsevat kumpuilevat peltomaisemat, joissa olen nähnyt kasvavan niin maissia, kauraa, vehnää kuin ohraa/ruista (joita en osannut erottaa silloin tokallakaan luokalla koulussa, kun ne opeteltiin, mutta leveyspiiristä johtuen veikkaisin ohraa)

No mutta onneksi ovat suomalaiset kaverit, jotka eivät ohareita kovinkaan heppoisesti tee. Niinpä lauantaina pääsin suuntaamaan Annan kanssa etelään, lähelle Ranskan rajaa, jossa patikoimme kauniissa säässä peltojen keskellä. Ranskan rajan lähellä taitaa itseasiassa olla vähän epätarkka ilmaisu, sillä ylitimme reitillämme rajan kahdeksan kertaa, ja vain kerran raja oli mitenkään merkitty. Ensimmäisen kerran ehdimme patikoida jo hyvän aikaa ja ihmetellä, missä vaiheessa se raja tulee vastaan, kun tarkistin sijaintimme kännykällä ja totesin että Ranskassa ollaan, oltu jo varmaan vartin verran, ja raja taisi olla siinä kohtaa kun päällystetty tie muuttui multapaakkuraiseksi traktorinmentäväksi kinttupoluksi.

Se yksi ja ainoa France-kyltti, ja tässä kohtaa emme edes ylittäneet rajaa, kunhan satuimme näkemään

Osa Luxemburgin katukylteistä on kaksikielisiä ranskaksi ja luxemburgiksi

Maaseudun ja kylien lisäksi näimme metsää ja yhden erittäin hyvin hoidetun kauniin puutarhan, joka sijaitsi kylpylän alueella, jonka lävitse polku kulki. Mondorf-Les-Bainsin kylpylän rakennuksista osa sijaitsee Luxemburgin puolella, osa Ranskan, ja rajana toimii kylpylän puutarhan läpi kulkeva puro, joka risteili polkumme ali moneen otteeseen. Mietimme vain, millaiset rajamuodollisuudet olivat ennen Schengenin sopimusta ja totesimme, etteivät ne voineet silloinkaan kovinkaan kummoiset täällä päin olla, sillä osa puroa ylittävistä kävelysilloista vaikutti huomattavasti sopimusta vanhemmilta. Ja tosiaan, rajapuro halkoi kylpyläalueen lisäksi pikkukaupunkia, josta ei tuota yhtä France/Luxembourg-merkkiparia lukuunottamatta olisi voinut mitenkään päätellä, että kaupunki sijaitsee kahden maan alueella.

Lähellä Saksan rajaa patikointipolku kulki suoraan viinitarhan läpi kohti Moseljokea

Tähän hyvin sopivasti patikointireittimme päätepiste oli Schengenin pikkukylä Moseljoen varrella, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan valtioiden yhtymäkohdassa. Tässä kohdin se kuuluisa sopimus väännettiin Moselia pitkin risteilevällä jokiveneellä. Nykyään kylä lienee aika samannäköinen kuin silloinkin: unelias pikkukylä, jonka aluetta hallitsevat viinitarhat ja viinitilojen opastuskyltit. Päätimme palkita itsemme 21 kilometrin patikoinnista maistelemalla erään niistä, Domaine Henri Ruppertin, tuotantoa, jossa pinot noirista ja gamaysta sekoitettu rose-viini oli kunnolla viilennettynä ihan kelvollista, riesling oli varsin hyvää, ja gewürtzraminer vielä parempaa.

Katukyltit Schengenin tyyliin: 2km Ranskaan, 1km Saksaan

Henri Ruppertin viinitilalle oli kunnon kiipeäminen rinnettä ylös, mutta maisteluterassin näkymät olivat sen arvoiset, ja viinikin oli erinomaista

9.8.2013

Määrittelykysymys

Käynnissä on ranskan tentin suullinen ryhmäosuus. Vastapäätäni istuva opiskelija tuijottaa minua ja vilkaisee sitten opettajaan. Mitä sanaa pitäisi käyttää? C’est difficile, opettaja huokaisee. Vaikea juttu.

Vierailimme maaliskuun alussa Iiron kanssa Jim Beamin bourbontislaamolla, mutta se ei nyt ole tämän jutun pointti. Kuvia selaillessa huomasin, että pidän näköjään hyvin harvoin hiuksiani auki.

Opettaja ehdottaa, että ehkäpä châtain, kastanjanruskea, tai ehkäpä sittenkin blond. Joku tokaisee, että näiden sekoitus, kunnon sekasikiö. Puhumisvuorossa oleva opiskelija päättää, että olen blondi. Totean, että mielestäni olen kylläkin brunette, ja joku kysyy, pidänkö blondeja tyhminä, kun en itse halua olla sellainen. Vous pensez que les blondes sont stupides?

En ole värjännyt hiuksiani vuosiin. Pitäisköhän, johonkin sellaiseen väriin, jonka olemuksesta minä ja muut eurooppalaiset olemme samaa mieltä.

25.7.2013

Je fais de la natation.

Reilu viikko on kulunut ranskan intensiivikesäkurssilla, ja edistystä on näkyvissä. Täysi päivä puheensorinaa ranskaksi saa aivot kääntymään sen verran vastaanottavaiselle tuulelle, että vaikka sanavarasto ei ole vielä kovinkaan laaja eikä kieliopissa ole tapahtunut jättimäisiä harppauksia, huomasin tänään lukevani sanomalehdestä erään eläintarhan eläintenhoitajan haastattelua ilman sen suurempia ongelmia. Muistaakseni tälle tasolle taannoin päästyäni englannin oppiminen muuttui tuskaisesta pänttäämisestä luonnolliseksi jatkumoksi, joten fiilis on korkealla. Jatkan vielä intensiivikurssilla kaksi viikkoa, ja sen jälkeen pitänee hankkia joku ranskankielinen lastenkirja luettavaksi, sillä viikkokurssit alkavat vasta lokakuussa. Hyviä ehdotuksia kirjoista otetaan vastaan.

Luxemburgiin heinäkuussa palattuani minua odotti yllätys: geometrisista puskista ja jalkakäytävistä koostuva lähipuisto oli puhjennut kukkaan, ja samalla selvisi, miksi puiston nimi on luxemburgiksi Rousegaertchen.

Tänään ensimmäisen ranskantentin jälkeen lähdin pystyvyyden puuskassani testaamaan Bonnevoien uimahallia. Ulkomailla uimahalleissa käynti tuntuu aina jokseenkin jänskättävältä – osaanko toimia oikein? missä kohtaa täällä saa tai pitää hillua alasti? miten kaapit toimivat ja mistä löytyvät suihkut? – mutta täällä kaikki sujui sulavasti, kunnes pääsin altaaseen. Tiedättekö ne uintiratoja jakavat pollariketjut? No niitä ei täällä käytetä. Allas oli 25 metriä pitkä, kahdeksan kaistaa leveä, ja minkäänlaista opastusta kiertosuuntien tai uimareittien suhteen ei ollut, ”nopeat uimarit tänne, hitaat tuonne”-jaottelusta puhumattakaan. Suurin osa sentään ui tai vesijuoksi suunnilleen samaan suuntaan, mutta harva ui täysin suoraan, joten törmäyksiä välttääkseen joutui vilkuilemaan vähän väliä ympärilleen.

Yritin ensin suomalaiseen meninkiin tottuneena uida niinkuin radat olisivat olemassa, aina uimahallin pohjaan merkatun rataviivan oikealla puolella, mutta totesin pian tämän vain hämäävän muita, sillä yleisesti muut olivat ottaneet uimarin levyisen kaistaleen altaasta, jota sahasivat visusti edestakaisin. Lounasruuhka oli jo vähän hellittynyt, mutta silti altaasta ei aluksi riittänyt jokaiselle omaa kaistaletta, ja uin hyvän aikaa ärsyyntyneen tuhinan ja puhkumisen siivittämänä – siis miten luxemburgilaiset voivat olla näin epätehokkaita ja epäjärjestelmällisiä? Onko tämä taas sitä ranskalaisten vaikutusta, eivät kai saksalaiset näin käyttäytyisi? Vai belgejäkö tästä saa syyttää, niiden organisointi- ja järjestelmällisyyskyvyn (eli sen puutteen) nyt haistaa Belgian rautateiden toiminnasta kuka vaan. Ja minähän en usko kansallisiin stereotypioihin ollenkaan, ehei…

Kansallisia stereotypioita luxemburgilaisin silmin, tekijänä Yanko Tsvetkov

Suomalaiseen tyyliin myös täällä oli kielletty shortseissa uiminen sekä ranskaksi että luxemburgiksi. Arvatkaa vaan, oliko noin kolmasosalla miehistä shortsit jalassa.

17.7.2013

Kesäloma paras loma

Alla Stone Mountain, Atlantan oma Uluru. Takana Atlantan parin eri keskustan skylinet.

Pääsin kuin pääsinkin lopulta Iiron luokse Atlantaan kahden jälkeen juhannusaaton ja -päivän välisenä yönä, joten kaikki hyvin loppu hyvin. Seuraa kuvantäytteinen yhteenveto kolmesta lomaviikosta. Rentouttavan kahdenkeskeisen juhannusviikonlopun jälkeen lähdimme nimittäin ajamaan kohti etelää.

Tuhkimon linna!

Epcotin pallo vasemmalla, meksikolainen temppeli oikealla, ja rinnassa sadevesiläikkä, joka tuli, kun pingottelin kameraa märän kiviaidan päälle sopivaan kulmaan

Orlandossa vietimme neljä Disneyn täytteistä päivää: tulopäivänä reilu kaksi tuntia, seuraavana päivänä 14 tunnin huvipuistorepeämä, sitä seuraavana päivänä 11 tuntia ja vielä viimeisenä päivänä 7 tuntia ennen rannalle lähtöä. Puolustukseksemme voisin sanoa, että meillä oli lapsia mukana, mutta todellisuudessa me hengasimme puistoissa senkin ajan, kun sukulaislapset vanhempineen rentoutuivat hotellin uima-altaalla ja päiväunilla.

Kävimme myös New Yorkissa! Vai spottaatko, missä Hollywood Studiosin kulissit loppuvat ja maalattu korttelitausta alkaa?

Iiron siskonperhettä rentoutuu Cocoa Beachilla

Jotteivat Floridan puistonähtävyydet jäisi pelkkään Disneyyn, rantalomakohde oli valittu strategisesti Cape Canaveralin välittömästä läheisyydestä. Niille, jotka eivät koskaan ole tunnistaneet itsessään pientä insinööriä tai astronauttia: taikasanat ovat Kennedy Space Center.

Saturn V -rakettimoottori, jonka toisessa päässä Apollo-astronautit singottiin avaruuteen

Avaruusapinat kansainvälisellä avaruusasemalla

Siniseen hetkeen kuuluu olennaisena osana pari erää rantapesistä, jossa New England Patriots hävisi Boston Bruinsille ja allekirjoittanut koki yläasteen pesistraumoista ylitsepääsemisen hetkiä

Palasimme Floridasta juuri ajoissa juhlimaan itsenäisyyspäivää kauniissa säässä altaalla grillaten… eli miettien, mitä tehdä, kun ukkosmyrskyt ja tulvavaroitukset vyöryivät Georgian yli ja ilotulituksia oli peruttu jo edellisenä päivänä. Meidän lisäksemme joku muukin oli keksinyt vaihtaa illan ulko-ohjelmanumerot sisätiloissa tapahtuvaksi energianpurkajaishetkeksi.

Akuankkarullaluistimissa stopparipala on luistimen edessä. Pystyssä pysymisen taito löytyi nopeasti, mutta jarrutuksen kanssa oli vielä tunnin jälkeen niin ja näin.

Jotkut saattoivat ratketa Walmartin käytävillä tyrkyllä olleisiin krääsä- ja cupcake-rivistöihin

Myös glowstickejä sai isänmaallisissa väreissä

Seuraavana päivänä porukka hajaantui ja jäimme kahdestaan Iiron kanssa pitämään sadetta. Ahkerasti kyttäämällä saimme ulkoiltua viikonlopun aikana peräti kerran, mutta loppuajan vietimme kotona ja siinä sivussa päädyimme vuokraamaan Apollo 13:n Amazon Video -palvelusta. Elokuva on yhä aivan huippu, ja vuokrauspalveluakin voimme suositella hieman kalliimman puoleisena mutta älyttömän kätevänä.

Nopealla ulkoilulla Viningsissa katsomassa, missä Atlanta-Marietta-lähiöratikan kiskot ja pysäkit joskus taannoin menivät. Ratikka lakkautettiin täällä 1950-luvulla turhana.

Sitten minun olikin jo aika lähteä jatkamaan lomaa Suomeen. Tällä kertaa lennot osuivat melkein nappiin: tuli spurtattua aika vauhdilla Schipholin lentokentän päästä päähän, kun alunperin näyttötaulut sanoivat, etten ehtisi jatkolennolle, mutta minä päätin että höpönlöpön, kyllä ehdin! Laukut sen sijaan eivät ehtineet, ja niistä katoamisilmoitusta tehdessä piti jonkin aikaa selittää, että Suomi-Atlanta-Suomi-lentolipuistani ja suomentaidoistani huolimatta asun ihan oikeasti Luxemburgissa ja olen ihan yhtä hammasharjaton ja vaihtovaatteeton kuin kuka tahansa laukkunsa hukannut turisti. Tai melkein, löysin minä lopulta vanhempien kellarista laatikon, joka sisälsi viime matkalta pesuun jääneitä vaatteita.

Vanhempien luota löytyi myös pari lutuista kissaa, joista tämä kehräsi koskettaessa.

Suomessa säät olivat Atlantaa paremmat ja pääsin kuin pääsinkin pihalle grillaamaan

Vakava perhepotretti ei nyt onnistunut. Tarkoista kuvista tämä on ainuita, jossa jollakulla ei ole kieli ulkona tai silmät kierossa.

Grilli-iltaamme liittyi koko illan ajaksi pihaa ympäri rapisteleva vieras… tai voiko sitä vieraaksi kutsua, kun se asuu pihan nurkassa olevassa lehtikasassa?

Pihasiili, jolle ei tarjottu sen kovasti nuuskimia pekoniin käärittyjä sieniä, koska sen toivottiin keskittyvän pihan etanoihin

Kaupungissa vietetyn tärkeiden-ihmisten-treffauspäivän jälkeen siirryin mökkimaisemiin. Viidestä Suomessa vietetystä yöstäni nukuin kolme mökillä, mikä oli ihan parasta.

Anna oli saapunut maahan samana aamuna Australiasta. Kun minäkin olin vielä aamuherätyksistä ja jetlagista aika töttöröö, niin taisimme olla juuri sopivan raukeaa seuraa toisillemme.

Meri!

Järvi!

Kaverit!

Kissojakin olivat mukana nauttimassa Suomen kesästä

Sunnuntaina sitten paluu Suomeen.

Bussi jälkimmäistä mökkiä lähellä sijaitsevasta kyläkeskuksesta lähti klo 9.45 sunnuntaiaamuna

Sen jälkeen Lahdessa siirtyminen junaan, Riihimäellä junanvaihto…

…Tampereella puolen tunnin tauko, jonka aikana tarjosin jätskit niille ystävällisille sieluille eli Tampereen reissunsa sopivasti ajoittaneille ystävilleni, jotka toivat minulle samalla tulosteen boarding passista. Vasta mökillä nimittäin selvisi, että Ryanair laskuttaa boardingpassin tulostamisesta 70 euroa.

Frankfurtissa ehdin bussiin, joka oli juuri lähdössä, ja olin kotona Luxemburgissa jo seitsemältä illalla. Huoahdus. Nyt en kyllä vähään aikaan poistu kotoolta!, totesin… ja jatkoin miettimällä, mitä seuraavana päivänä alkavalle työmatkalle pitäisi pakata mukaan.

20.6.2013

Lomalentosäätöä

Enää puolikas työpäivä ennen kolmen viikon kesälomaa. Tästä pitäisi varmaan olla ihan innoissaan, mutta minä tässä yritän hengitellä syvään ja hallita vitutusta, sillä pahin mahdollinen kauhuskenaario ei sentään toteutunut, vaikka sellaisen mahdollisuus hetken eli ilmassa. Sain nimittäin viisi tuntia sitten mailin:

We regret to inform you that your flight KL0621 AMSTERDAM AMS – ATLANTA ATL on 06/21/2013 has been cancelled.

We sincerely apologize for the inconvenience.

Our staff is currently looking into alternatives and will advise you as soon as possible.

Joskus olen miettinyt, että eikö olisi hauskaa, jos lento peruttaisiin. Siis sillä lailla, että olen jossain aurinkoisessa lomakohteessa ja loma vielä jatkuu. Sitten voisi laittaa lentoyhtiön maksattamaan hotellin ja venailla vielä yhden yön paratiisissa, eikö olisi kivaa? No ehkä, mutta kivaa se ei ole kun palaa halusta päästä miehen luokse viettämään juhannusta, koska etäsuhteessa jokainen yhdessä vietetty tunti on kallis, ja samalla järkevät yhteydet, jotka lähtevät vielä puolikkaan työpäivän jälkeen, ovat todella vähissä.

Odotin KLM:ltä yhteydenottoa viisi tuntia, kunnes Iiro huomautti, että iso osa vaihtoehtoisista lennoista, joita vielä päivällä oli tarjolla, oli poistunut myynnistä – eli siis varattu täyteen. Hermostuin ja soitin. Mukava ja empaattinen mies luurin päässä kertoi, että I’m real sorry Madam, mutta ainoa vaihtoehto päästä perille vielä juhannusaaton puolella on lähteä kymmeneltä aamulla. Kuvittelin jo mielessäni mailaavani ”meillä ei ole käytössä flexitimea”-työpaikkani pomolle, että minäpä en tule tänään töihin kun lähdin Jenkkeihin, nähdään kolmen viikon päästä, ja päädyin anelemaan, että olisiko mitään muuta vaihtoehtoa samalle päivälle, ihan mitä vaan. No Madam, sorry. Mutta kun minä bongasin tällaisen lennon Minneapolikseen, jolle vielä ehtisi Amsterdamista… Sorry Madam, there are only business seats left… mutta kun pakko, pakko mennä töihin ja pakko päästä perille!

Kuulostin tässä vaiheessa jo aika epätoivoiselta (koska olin epätoivoinen), ja asiakaspalvelija pyysi minua odottamaan hetken. Ikuiselta tuntuvan ajan jälkeen sain kuulla, että we found you space in Economy, ja sain pyytämäni lennon, jolla olen perillä Atlantassa puoliltaöin ja kotona Iiron luona joskus puoli kahdelta aamuyöstä. Että sellainen juhannusaatto meillä. Tsekatessa sisään en pystynyt valitsemaan istumapaikkaa, joten epäilen vahvasti, että kone on ylibuukattu, ja tällä kertaa minä olen se, joka toivoo, että joku muu myöhästyy koneesta.

Takaraivossa on vahvana ajatus, että tämä ei jää tähän. EU:n lentomatkustajien oikeuksien mukaan olen oikeutettu korvauksiin, ja niitä korvauksiahan minä vingun vaikka viimeiseen asti… sitten joskus heinäkuussa lomalta palattuani, sillä tulevat viikot ovat täynnä rakkaita ihmisiä sekä Atlantassa että myöhemmin Suomessa.

Oikein hyvää juhannusta ja leppoisaa kesää kaikille lukijoille! Blogi elänee seuraavan kuukauden hiljaiseloa.

PS. Normaalisti olisin ehkä suostunut lähtemään aamulennolla ja luottanut työpaikalla hyvään karmaan, pomojen suopeuteen ja ”parempi pyytää anteeksi jälkeenpäin kuin pyytää lupaa”-logiikkaan, mutta nyt en kehdannut, koska olin viime viikolla vahingossa laittomasti lakossa. En aio avata tässä, miten on mahdollista mennä vahingossa laittomaan lakkoon, mutta sellainen nyt joka tapauksessa on mahdollista, ainakin minulle, ja luulen että käytin siihen kaiken tässä kuussa keräämäni hyvän karman.