Pian Luxemburgiin muuton jälkeen työnantaja järjesti uusille tulokkaille kurssin, jonka vetäjä piirsi tussitaululle kaavion fiiliksistä uutta asuinmaata kohtaan suhteessa aikaan. Kaavio näytti tältä:
Muistan silloin miettineeni, että minun tuskin tarvitsee tuollaisesta huolehtia. Olinhan asunut ulkomailla sitä ennen jo kahdessa eri kulttuurissa yhteensä viitisen vuotta, olin tottunut maailmanmatkaaja ja Eurooppaa olin kolunnut läpikotaisin. En ollut kärsinyt koskaan kulttuurishokista, joten ei minua mitkään eurooppalaiset kulttuurierot tälläkään kertaa shokeeraisi.
Vasta nyt olen tajunnut, että puoli vuotta tuon kurssin jälkeen rämmin syvällä kulttuurishokin kourissa.
Kulttuurishokki on sitä, kun paikallinen kulttuuri alkaa ärsyttää, inhottaa, suoraan sanottuna vituttaa, koti-ikävä velloo ja päässä hakkaa kysymys, että mitä ihmettä minä edes teen täällä. Minulla kesti näinkin pitkään tajuta kärsineeni vaivasta, koska eräs kaverini kärsi siitä vielä kaksin kerroin minua enemmän. Hän valitti joka kerta tavatessamme, että vihaa töitään, kämppistään, säätä, kaupunkia, kaikkia paikallisia ihmisiä ja koko maata, ja minä hänelle monta kertaa puolustelin, että olihan täällä vaikka mitä jännää ja mukavaa ja mielenkiintoista. Silti minäkin moneen otteeseen istuin töissä ja toivoin, ettei kukaan keksisi kysyä tänään minulta mitään, koska ärsyttää olla täällä, kaikki varmaan vihaavat minua, siksi minä vihaan kaikkia, ulkona on ihan kaamea sää, ei ole oikein kavereita, ja Iiroakin oli ikävä. Tiesin kyllä oikeasti, ettei mikään edellämainituista pitänyt paikkansa (paitsi se, että Iiroa oli ikävä), mutta silti ajoittain ahdisti.
Miksi sitten juuri nyt? En ollut ensimmäistä kertaa ulkomailla, olin tottunut matkustamaan, ja olin aiemminkin ollut pidempiä aikoja maassa, jonka kieltä en puhu (ainakaan kunnolla). Luxemburgissa kulttuurishokille altisti kuitenkin kolme asiaa:
- Ranskalainen kulttuuri tuli puun takaa. En ollut koskaan aiemmin ollut näin pitkään kulttuurissa, josta en oikeasti tiennyt mitään, tai ainakaan tarpeeksi. Yhdysvalloista minulla on nuoruudessa maassa asuttujen vuosien jälkeen ollut aika hyvä käsitys, ja Erasmus-vaihtoon lähtiessä olin ehtinyt tutustua vaihtarikulttuuriin jo kotiyliopistossa. Ranska taas… enhän minä edes katso ranskalaisia elokuvia, joten miten voisin ymmärtää, miten ja erityisesti miksi työyhteisö tai ympäröivä maailma käyttäytyy omituisesti puhumattakaan siitä, miten minun oletetaan käyttäytyvän?
- Kieli. Kuten olen aiemmin blogissa saattanut mainita, työhaastattelussa minulle sanottiin, että työkieli on kyllä englanti, mutta ”ranskaa olisi hyvä oppia”. Todellisuudessa englantia töissä puhui minut palkanneen pomon lisäksi vain noin puolet tiimistä, ja osa heistäkään ei oikein tykännyt puhua minulle, koska ”kuulostan liian amerikkalaiselta”, minkä takia he eivät saaneet puheestani selvää vaikka kuinka yritin muistaa puhua hitaasti ja selvästi ja heitä lisäksi hävetti oma huono kielitaitonsa. Minun ranskani taas ei ollut kulttuurishokin iskiessä vielä millään mainittavalla tasolla.
- Suora ja jatkuva kosketus tähän vieraaseen kieleen ja kulttuuriin. Vaihdossa vaihtareiden keskuudessa oli turvallista olla, eikä tällöin alkeellisen tsekin sönköttäminen kaupungilla tai yliopistobyrokratian vaivalloisuus ehtinyt käydä hermoille. Yhdysvalloissa vietin paljon aikaa Iiron kanssa tai kotona, eivätkä paikallisten tavat muutenkaan tuntuneet uppo-oudoilta. Luxemburgissa sen sijaan tein töitä ranskalaisten kanssa vähintään 40 tuntia viikossa, ja kaupungilla ja kotona ongelmien ratkaisu lepäsi täysin omilla harteillani.
Luxemburgin loputtomalla sateellakin saattoi olla näppinsä pelissä. [Kuva: Sebastien Wiertz]
Jälkikäteen ajateltuna muistan selvästi hetken, kun kävin pohjalla. Eräällä työkaverilla oli läksiäiset. Kyseisen työkaverin työhuone oli omani vieressä, ja olin hänen kanssaan välillä yrittänyt jutella, mutta kommunikaatiomme oli vaivalloista kielimuurista johtuen. Olin kuitenkin kokenut, että hän oli alussa auttanut minua paljon ja panostanut siihen, että viihtyisin uudessa työssä, joten kävin sydämellisesti kiittämässä häntä kuluneesta puolesta vuodesta. Tämä työkaveri vastasi kertomalla, kuinka olen ollut oikeastaan aika töykeä kaikkia kohtaan, kun en ole aamuin illoin kiertänyt jokaista työhuonetta sanomassa heippoja ja hyvästejä, ihmiset ovat valittaneet olemattomista small-talk-taidoistani, en ole ollut hänelle kunnioittava pitämällä häntä ajantasalla siitä milloin olen palaverissa tai muualla talossa (en tiennyt olevani hänelle tilivelvollinen) ja pari muutakin juttua, jotka menivät onneksi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska olin siinä vaiheessa aivan äimän käkenä ja järkyttynyt tästä palautteesta. Työkaverini tuskin olisi pitänyt moista saarnaa, ellei hän olisi juonut paria lasia (taikka pulloa) liikaa viiniä läksiäisissä, mutta samapa tuo: lopputuloksena minä lähdin tuon jälkeen suoraan kotiin, ensin turtana, sitten läpikotaisin masentuneena, ja lopulta itkien itseni uneen ikävästä kaikkea tuttua ja turvallista (ja Iiroa) kohtaan. Aamulla heräsin vihaisena kiukkua puhkuen. Hemmetti tätä maata ja näitä ihmisiä! Painukoot hiiteen joka iikka!
Tuosta hetkestä alkoi hidas mutta varma nousu. Asioita suuresti helpotti, että opin ranskaa: yhtäkkiä minulle avautui kokonainen (kirjoitettu, puhuttua en vielä kunnolla ymmärtänyt) maailma, joka oli aiemmin pysynyt minulta suljettuna. Sain päivittäisiä onnistumisen tunteita, kun ymmärsin yhä monimutkaisempia lehtiartikkeleita, sähköposteja ja bussipysäkkien mainoksia. Yhtä paljon auttoi, että monen työkaverini englanninkielentaito näytti parantuvan, ja mitä paremmin he oppivat minut tuntemaan, sitä vähemmän heitä hävetti ja pelotti puhua kanssani. Olin pakahtua ilosta, kun parikin työkaveriani tuli pyytämään, että pitäytyisin heidän kanssaan vastaisuudessakin englannissa, koska he mielellään harjoittelivat kieltä kanssani.
Panostin myös enemmän paikalliskulttuurin tuntemukseen ja seuraamiseen enkä enää odottanut, että kansainvälisessä organisaatiossa joku muu kuin minä huomioisi kulttuurieroja. Rupesin keskeyttämään työnteossa olevia ihmisiä bonjoureilla, koska se ilmeisesti ilahdutti heitä, ja toisaalta kerroin avoimesti, että en ollut heitä aiemmin keskeytellyt, koska moni suomalainen ärsyyntyy, kun heidän tiukkaa keskittymistään häiritään pelkällä tervehdyksellä. Yritin small-talkata, vaikka kohde vastailisikin yksisanaisesti, koska se oli ilmeisesti kuitenkin parempi vaihtoehto kuin hiljallisuus, ja hyväksyin, että vastuun small-talkin vetämisestä oletettiin olevan minun harteillani. Jaoin normaalia enemmän kehuja ja kiitoksia, vaikka se ei varsinaisesti kulttuuriin kuulunutkaan, koska ajattelin, ettei oikean kulttuurin tuntemuksella olisi niin paljoa väliä, jos olisin erityisen mukava. Muistutin kun pystyin, että hyvästä englanninkielen taidostani huolimatta tämä oli minullekin vieras kieli, ja kerroin, että ihan yhtä lailla minäkin pystyin ilmaisemaan itseäni paremmin äidinkielelläni. Työelämän ulkopuolella pyrin suhtautumaan tyynesti ja aurinkoisesti minua kohti murskaavana vyöryvään byrokratian määrään, pattereihin jotka eivät talven tultua toimineetkaan yhdistettynä englantia puhumattomaan vuokraemäntään ja kaikesta vastuusta irtisanoutuvaan talonmieheen sekä siihen, että mikään ei koskaan ollut auki, kun sen halusi olevan auki.
Jos talvella ei satanut, niin ainakin oli pimeää, todennäköisesti kuitenkin sekä märkää että pimeää. Ja talvihan kesti syyskuusta toukokuulle. [Kuva: Alfonso Jimenez]
Pari viikkoa ennen lähtöäni olin mielestäni kotiutunut maahan ja kulttuuriin. Töissä oli vieläkin ajoittain ongelmia kielitaidon puutteen kanssa, mutta en enää kokenut niitä murskaavina iskuina, ainoastaan pienenä riesana josta positiivisena puolena oli mahdollista oppia jotain uutta. Olin monen työkaverin kanssa niin hyvissä väleissä, että pystyin sanomaan suoraan, jos joku asia tuntui omituiselta – ja he pystyivät mielestäni tekemään samoin. Tykkäsin asunnostani, asuinalueestani, kaupungista ja koko maasta, ja minulla oli ja on yhäkin Luxemburgissa useampi hyvä kaveri, joista vain osa on suomalaisia. Sitten eräänä iltapäivänä töissä ihmettelin, miksei ketään tarvitsemaani ihmistä löytynyt työhuoneistaan. Työpäivän jo loppuessa graafikko, jota olin etsinyt pitkin päivää, kulki huoneeni ohitse ja minut huomatessaan kysäisi, tekisikö minun mieli viiniä. Okei, mikä ettei, mutta siis miksi? Eräällä työkaverilla oli synttärit, joiden juhlinta läheisessä neukkarissa oli juuri loppunut, graafikko totesi, ja kertoi samaan hengenvetoon huomanneensa, että minä olin ainoita yksikössä, joita ei oltu kutsuttu.
Viime syksyn tuntemukset palasivat humahtaen. Puristin hetken hiljaa punkkulasiani ja tuijotin eteeni: taasko minua karsastetaan? Oliko koko vuoden yritys sulautua joukkoon ollut yhtä tyhjän kanssa? Sitten muistin, että synttäreitään juhliva työkaveri oli osa sitä pientä vähemmistöä, joka ei yhäkään puhunut minulle oma-aloitteisesti mitään ja vastaili kysymyksiini yksisanaisesti jos ollenkaan, oletettavasti koska ei ihan oikeasti osannut kieltä. Hymähdin, etten menettänyt mitään, ja hänelle todennäköisesti tilanne oli mukavampi, koska ei tarvinnut hermoilla vieraan kielen kanssa – ja toisaalta graafikko tuntui olevan aidosti pahoillaan, etten ollut ollut paikalla, mikä tuntui mukavalta. Mietin, että puoli vuotta sitten en todellakaan olisi osannut suhtautua asiaan yhtä rauhallisesti. Kulttuurishokki lienee siis selätetty.
Juttelimme hetken kulttuurien välisistä eroista graafikon kanssa, ja mainitsin, että olin vuosi sitten kokenut aikamoista angstia. Vai sinä kulttuurishokissa! graafikko naurahti. Mehän kaikki olimme kulttuurishokissa sinun takiasi! hän jatkoi ja kertoili omista kauhuntunteistaan, kun oli ensikertaa joutunut tekemään töitä kanssani. Muistutin, että juuri hän oli tuolloin todennut minulle ensimmäisessä yhteisessä palaverissamme, että ”voimme sinun mieliksesi puhua englantia, mutta kaikki vitsit ovat sitten ranskaksi.” Nyt nauroimme kumpikin tälle makeasti, ja graafikko kaatoi lasiini lisää punkkua toistellen, että vielä joku päivä hänkin ottaa minusta mallia ja muuttaa ulkomaille.
Vau, hyvä postaus! Mutta ihmetyttää tuo, ettei työyhteisössä työpaikalla tapahtuviin juhliin kutsuta automaattisesti kaikkia. Kuulostaa jotenkin vähän ala-asteelta. Mutta olen varmaan vain naiivi ja ollut liian hyvissä työpaikoissa pelkästään Suomessa. ;)
Mua jännittää, milloin itse päätyy tuohon suoranaiseen vitutus-moodiin ja millainen kulttuurishokki itselle lopulta kunnolla kolahtaa. Vielä näin puolen vuoden jälkeenkin tuntuu olevan kuherruskuukausi…
Muakin se ihmetytti aluksi aika paljon, ja vertasin itse sitä yläasteeseen, koska ala-asteella sentään vanhemmat usein estivät moisen perseilyn. Ranskassa pidempään asunut kaveri selitti sitä kuitenkin sillä, että Ranskassa on enemmän ihmisiä kuin Suomessa, ja ranskalaiset oppivat jo varhain, ettei kaikkien kaveri voi tai edes kannata yrittää olla. Tapa taisi siis olla laajempikin kuin pelkästään minun työyhteisöni kattava.
Mulla kesti kuherruskuukausi Luxemburgissa mielestäni maaliskuulta elokuulle, eli melkein puoli vuotta, mutta toisaalta Georgiassa en missään vaiheessa kokenut kulttuurishokkia. Toivotaan, että sullakin jä välistä…
Kuulostaa tutulta ;) mähän nyt oon aika avoimesti blogissani marissutkin milloin mistäkin ärsyttävästä paikallisesta tavasta/piirteestä ym, mutta en välttättä sillä hetkellä oo tajunnut että kyse on kulttuurishokista. Nyt kun muistelee aikaa taaksepäin niin vähän naurattaa. Mua ärsytti pelkästään jo se, että KAIKKI puhui mulle ja välttelinkin välillä joitain paikkoja että saisi olla välillä vaan hiljaa :D
Viimeksi mua ärsytti eilen kun työkaveri sanoi, että mun kannattaisi olla töissä pidempään. (Koska lähden aina viideltä kun työpäiväni loppuu). Ensinnäkin tulen itse aina (hyvin) ajoissa töihin kun taas tämä kommentoija (ja hyvin moni muukin) ilmaantuvat paikalle milloin siltä tuntuu. Plus olen tuntipalkalla (enkä vuosi- kuten hän ja monet muut) eikä ylitöistä makset, ellei pomo erikseen pyydä jäämään pitemmäksi aikaa, joten miksi mun pitäisi jäädä sinne norkoilemaan. En tiedä katotaanko tätä mun täsmällisyyttä oikeasti siellä pahalla vai oliko tämä mun yksittäisen työkaverin mielipide vain. Itse kohottelen ainakin kulmakarvoja kun tämä kyseinen hlö raahautuu paikalle 15min/30min/60min myöhässä ja jää lisäksi vielä juoruilemaan vartiksi työkavereiden kanssa ennen kuin aloittaa työt. Itse käytän kyllä työajan työntekoon sen juoruilun sijasta! (Sori paasaus, iski armoton ärsytys taas tätä kirjoittaessa)
:D Joo, osa sun blogin valituksista ehkä menee kulttuurishokin piiriin, mutta kyllä sulla on ollut paljon valitusta ihan aiheestakin! Tuon työkaverin kommentointi nyt on ihan ihmeellistä. Ei varmaan ole koskaan paikalla aamukasilta huomaamassa, että olet silloin jo työn touhussa.
Hyvä kirjoitus, itsekin monen monta kertaa kulttuurishokin läpikäyneenä. Tällä kertaa taisin kärsiä siitä joulu-tammikuussa. Olen myös kärsinyt käänteisestä kulttuurishokista, kun olen palannut ulkomailta Suomeen.
Kun lueskelin tästä aiheesta ennen postauksen kirjoittamista, monessa paikkaa mainittiin tuo käänteinen kulttuurishokki. Tuntuu jotenkin ihmeelliseltä, että omasta kulttuuristaan voisi mennä shokkiin, mutta kaipa sitten. Jos jaksat joskus kirjoittaa aiheesta, niin mua ainakin kiinnostaisi lukea sun kokemuksia tästä?
Itse asiassa kirjoitin siitä hieman kerran: http://soilenblogi.blogspot.com/2011/01/neither-here-nor-there-tai-kaanteista.html. Ja silloin oli todellakin tarkoitus asettua Suomeen, mutta niinhän ei sitten taaskaan käynyt…
Haa, kiitos linkistä! Käynpä lukemassa.
Hyvä postaus jälleen kerran. Ja uskon, että kulttuurishokki on aika tavallista puoleen jos toiseen – ja tuntuu, että noita laaksoja ja kukkuloita on ollut matkan varrella monta kertaa. Läksiäiset, joihin ei kutsuttu on kohdattu – tai kutsu, jota ei välitetty – kun et varmaan olisi tullut. Itse olen vielä keskellä kulttuurishokkia Bostonin ja tämän etelän välillä – ja ehkä se tuli yllätyksenä näinkin monen vuoden jälkeen. Siinä missä Bostonin väki on tottunut hyvinkin värikkääseen kulttuurikirjoon ja koulutettuihin ihmisiin, jotka ovat kotoisin mistä maailman kolkasta tahansa – tuntuu, että etelässä ollaan vielä kaukana mistään kansainvälisestä meiningistä. Joskus tulee mieleen, onko tässä enää itse mistään kotoisin. Henk kohtaisesti ärsyttävintä on hetkellinen oman ammattitaidon epäily – kun ei yhteistä säveltä heti löydy.
Itse koin onneksi positiivisena, että omaa ammatitaitoa ei tarvinnut epäillä eikä kukaan muukaan epäillyt, vaikka siihen olisi ollut kasassa kaikki ainekset, mutta olen aiemmin ollut sellaisissakin tilanteissa, ja tiedän, kuinka ärsyttävää se on. Yllättävää, että saman maan sisällä muuttaessakin saattaa iskeä kulttuurishokki, mutta niinhän se on, että Yhdysvallat ei oikeasti ole kovinkaan yhtenäinen maa, ja täällä on niin monta kulttuuria sekaisin. Tsemppiä ja toivottavasti pääset tunteiden ylitse.
Tuttuja tuntemuksia! Minusta tosin tuntuu, että oma kulttuurishokkini (jos sitä voi shokiksi enää kutsua) menee aalloissa. Välillä ärsyttää ja ihmetyttää kaikki ja seuraavana päivänä olen taas kuin kala vedessä. Ehkäpä olen vain ailahtelevainen luonne :). Sopeutumista on tosin helpottanut paljon kielitaito ja amerikkalainen mies, jonka kanssa ollaan monien ihmetysten ja ärsytystenaiheiden kanssa samalla aaltopituudella.
Uskon, että puoliso on tuossa avainasemassa. Minulla Iirostakin on sen verran paljon ollut apua, vaikka kumpikin ollaan vieraasta kulttuurista. Ihan vain se, että pystyy purkamaan jonkun kanssa asioita päivittäin ja saa vertaistukea, vie jo pitkälle.
Eikä mullakaan nuo tunteet nyt onneksi ihan jatkuvia olleet, olisin muuten luikkinut häntä koipien välissä pois jo kauan sitten. ;)
Todella hyvä kirjoitus! Itse kuvittelin vaihtoon lähtiessäni, ettei shokkia tule kun jo matkustelun lomassa oli kerennyt kohtaamaan niitä maan ärsyttäviä puolia. Mutta hahhaa, mitäs vielä! Tuntui, että itse humahti suoraan tuohon ketutus-vaiheeseen ja koska vaihto oli niin lyhyt loppujen lopuksi (4,5kk), tuntui ettei ikinä oikein edes päässyt takaisin sopeutumis-vaiheeseen kun periaatteessa vaan luovutti ajatellen ”kohta mä lähden kuitenkin”. Tuli kyllä todella international-fiilis omista kokemuksistaan… Mutta enpä sitten myöskään kokenut tuota käänteistä kulttuurishokkia kun sitä oikeastaan vaan innokkaasti sukelsi vanhaan ja tuttuun.
Vaihdon aikana harmitti kyllä välillä todella paljon omat tuntemukset ja sellainen estyneisyys, että miksi pitää olla niin vaikeeta. Kaikilla muilla tuntui olevan niin helppoa. Mutta nyt jälkeenpäin on jo hyväksynyt asian, eihän sille nyt mitään mahda ja vaikka monet käytännön asiat ketuttikin niin matkustelu opiskelun välissä oli aivan mahtavaa.
Tuollaisten lyhyiden vaihtojen kanssa suuri ongelma just on, että kun vihdoin viimein tuntuu, että osaisi luovia paikallisessa kulttuurissa, sitä onkin lähdössä jo kotiin. Mutta mä uskon, että kaikilla niitä estyneitä tunteita on vaihdon aikana, jotkut vaan piilottavat ne helpommin. Mä en kokenut, että mulla olisi ollut varsinaista kulttuurishokkia, mutta ei se nyt silti aina ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.. mikä on ehkä ihan hyvä, koska jälkikäteen olen tavannut joitain vaihtokavereita, jotka ovat selkeästi kärsineet käänteisestä kulttuurishokista takaisin tultua. Kehuvat, että vaihto oli elämän parasta aikaa, ja mikään ei sen jälkeen ole tuntunut miltään. No, olihan se ihan kivaa aikaa, mutta kyllä mä olen ollut erittäin tyytyväinen siihen, että se loppui ja pääsin tekemään jotain muuta. :)
Tosi mielenkiintoinen postaus. Muistan nahneeni samanolosen kaavion silloin kun olin vaihto-oppilaana Japanissa, ja sen kulttuurishokin tunnistaminen auttoi paljon. Tiesi etta se on normaalia ja valiaikaista. Ja kyllahan se iski aika kovana eraassa vaiheessa.
Mut kulttuurieroista huolimatta kyl sun Luxembourgin tyoporukka oli aika mulkkuja. Ei ne kulttuurierot selita ihan kaikkia idioottimaisuuksia! :)
Joo, sitten kun tajusin, mistä oli kyse, oli kaikki niin helpompi hyväksyä. Ja siksi osittain tämän postauksen kirjoitinkin, jotta jakaisi tietoa siitä, ettei ulkomaille muuttaminen ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja that’s okay! Kulttuurishokista kärsiminen ei tee kenestäkään huonoa ihmistä.
Niin monelta ihmiseltä kuulin, että mun työkavereiden toiminta oli aivan ”normaalia ranskalaista toimintaa”, että välillä piti kovasti taistella mielessä sitä vastaan, ettei vetäisi johtopäätöstä, että ranskalaiset ovat mulkkuja. :) Onneksi mulla oli monta todella mukavaa työkaveria, ja vaikka joukkona ne välillä toimikin omituisesti, niin yksittäisinä ihmisinä mulla ei ollut kenenkään kanssa mitään ongelmaa.
Kiitos tästä kirjoituksesta! Tämä kosketti ja liippasi oikein läheltä. Me ollaan just muutettu neljännen kerran reilun kuuden vuoden sisään maasta toiseen ja mulla on hirveä kulttuurishokki, taas kerran… Ei tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa niin yritän vuoron perään kovaan ääneen molempia! Mulla on myös kulttuurishokkiblogi osoitteessa http://uuteenmaahan.vuodatus.net/lue/2014/07/18-syyta-vaipua-kulttuurishokkiin – lämpimästi tervetuloa jos kiinnostaa vertaisvuodatus! :)
Hei ehdottomasti kiinnostaa, kiitos linkistä! Siis parastahan on, kun tiedostaa, että ei ole yksin tällaisten asioiden kanssa, ja tämä on normaalia. Aika raskaalta kyllä kuulostaa tuo teidän muuttotahti, ei oikein jää aikaa sopeutumiselle. :/
Voi apua… Minä olen ollut vain helpoissa kulttuureissa näemmä. Ranskassakin asuin, mutta kun oli niiden muiden opiskelijoiden kanssa vain tekemisissä, ei ilmeisesti ranskalainen kulttuuri oikein avautunut. Nyt mulle tuli angsti.
Musta oli jotenkin huvittavaa, kun alkuvaiheessa joku ranskalainen tuli dissaamaan mulle saksalaista kulttuuria, että ”se on niin erilaista ja vaikeaa” ja ”saksalaiset on niin omituista porukkaa”. Teki mieli sanoa, että kyllä mä saksalaisten kanssa tulen ihan hyvin toimeen, eikä se kulttuurikaan nyt niin omituiselta vaikuta… näkökulmansa kullakin. :)
Hyvä kirjoitus kulttuurishokkiin liittyen ja itse pystyy kyllä samaistumaan ja osaa kyllä kuvitella sen ärsytyksen tunteen. Kyllä on ollut sopeutumista siellä Luxemburgissa tuohon työkulttuuriin ihan kiitettävästi ja vielä tuo kielenopettelun siihen lisäksi. Itsellä kulttuurishokki tai shokit on pysynyt aika lievänä oikeastaan ja kestää vain hetken kerrallaan. Ehkä sitä helpottaa jotenkin ajatus, että ainahan voi palata takaisin Suomeen jos oikein ketuttaa olla poissa sieltä…niin jotenkin sitten ärsytyskin sitten aina on kadonnut ;)
Joo, en minäkään ihan hirveästi kehtaa marista, koska ulkomailla asumisessa on kuitenkin niin monta hyvää puolta, minkä takia ylipäänsä olen tähän touhuun lähtenyt. :) Ja vaikka aika shokkihoitoa olikin tuo Luxemburgissa oleminen, niin kielen puolesta olen jälkikäteen todella tyytyväinen, että opin kieltä niin paljon niinkin lyhyessä ajassa. Sitä oppii, kun on pakko. Ei ehkä mukavin mahdollinen tapa, mutta tehokkain.
Hui, mulla on taas hetkellisesti jäänyt tää blogien seuraaminen, siksi vähän jälkijunassa. Tosi mielenkiintoinen kirjoitus! Meillä puhuttiin kulttuurishokista ihan kyllästymiseen asti ennen lukiovaihtoon lähtöä. Silloin tosin mun vaihto oli vaan sen 6kk, joten en onneksi ikinä ehtinyt päästä siihen shokkivaiheeseen. Ehkä sen jälkeenkin ulkomailla eletyt pätkät on olleet sen verran lyhyitä (lukuun ottamatta viimeisintä 2v. Barcelonassa), ettei sitä kulttuurishokkia ole ehtinyt tapahtumaan.
Sen sijaan, olen kyllä kokenut kaksi voimakasta paluushokkia Suomeen palatessa – saa nähdä tuleeko nyt sellainen vastaan. Tajusin n. 10 vuotta jälkijunassa kokeneeni ensimmäisen paluushokin 10-vuotiaana, palattuani perheeni kanssa isäni vuoden ulkomaan pestiltä. Numerot koulussa laski aika paljon ja ahdisti kun oli taas vain ”tavis” muiden joukossa. Sama ongelma oli lukiovaihdon jälkeen, lukio ei kiinnostanut, halusin valmistua äkkiä, vietin kaikki illat ja yöt juttelemalla messengerissä Argentiinaan kavereille ja perheelle ja halusin vaan lähteä takaisin sinne. Sekin kesti kyllä useita kuukausia, mutta shokista selvittiin. Helpottaa kun tajuaa mistä on kyse, vaikkakin sitten jälkeenpäin :)
Mulla lapsuuden USA-kokemusten jälkeen Suomeen palaamisen aiheuttama mahdollinen kulttuurishokki upposi sulavasti sen sekaan, että joka tapauksessa on aika vaikeaa tulla uuteen kouluun täysin uuteen luokkaan keskellä yläastetta. Ei siis mitään havaintoa, oliko sellaista ilmassa vai ei, mutta jännä kuulla, että sellaisen mahdollisuus ainakin on olemassa, koska olen aiemmin ajatellut, että kulttuurishokit eivät koske lapsia. (Miksi eivät koskisi? No kun ”ne on niin pieniä”, tai jotain. En siis ollut hirveästi ajatellut.)
Pidetään peukkuja sen suhteen, että sulla sopeutuminen menee hyvin. Mä en ole halunnut edes miettiä, mitä siitä seuraa, kun joskus muutan takaisin Suomeen. Toisaalta Suomi tuntuu niin hyvältä ja turvalliselta paikalta, että ei usko, että mikään voisi kauheasti shokeerata, ja toisaalta, juuri tuollaiset lähtöoletuksethan ovat varmaan parasta mahdollista itämisalustaa sille, että maailma sitten romahtaa, kun lopulta sinne muuttaa.
Ai ei kokis lapsia, mielenkiintoista :) Mä tosin palasin täysin samaan luokkaan ja samaan kouluun, joten siinä mielessä mitään uutta ei tullut vastaan.
Vähän kans etukäteen pelkäsin, että olisin luonut itselleni epärealistisen kiiltokuva-Suomen, mutta toistaiseksi olen kyllä ollut ihan tyytyväinen.
Mä taas lueskelen näitä sun juttuja vähän myöhässä… Olen niin huono seuraamaan blogeja! (eikä fb enään huomauta uusista :( ) Täytyy yrittää kehittää joku järjestelmä.
Tämä oli ihana! Voi kuinka toivoisin että Kusha ymmärtäisi, veikkaan että hänellä on paljon samoja fiiliksiä nyt.
RSS-lukija! Ei kun, ajattelin että kirjoittaisin ihan siitä, miten blogeja on kätevä seurata…
Juu, Kushan fiilikset kuulostivat tuolta kantilta aika tutuilta. :/
Löysin tämän kirjoituksen luo vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Tunnistin omat kokemukseni melkein kirjaimellisesti omasta kuvauksestasi. Huvittavaa tosin, että aikoinaan ranskalaisessa firmassa työskennellessäni minulla ei ollut sen suurempia ongelmia, vaikka huomasinkin etten aina tullut kutsutuksi pippaloihin ja minäkin sain ehkä sosiaalisesti huonon leiman, kun en aina ymmärtänyt smalltalkata kaikkien kanssa.
Tästä huolimatta sain kovemman kolauksen täällä itäisemmällä Välimerellä, sillä nyt vasta ulkopuoliselta tuntuikin! Liian moni työpaikalla ei uskaltanut ottaa kontaktia, vastata sähköposteihin tai puhua puhelimessa, koska olin ainoa englantia puhuva ko. työpaikalla. Joidenkin mielestä keskityin liikaa työntekoon, koska en tullut kyselemään muilta, miten heidän perheensä voi jne (joita en edes tunne), minun olisi myös pitänyt osata lukea rivien välistä, koska vaikka pomo sanoo tätä, hän oikeasti tarkoitti jotain muuta. Lista voisi jatkua loputtomasti, mutta tämä kaikki dissaus työpaikalla iski pahimpaan kulttuurishokkiaikaani enkä voinut ymmärtää ettei kukaan ollut erityisemmin kiinnostunut minusta, mutta minun olisi pitänyt olla kiinnostunut muista ja puhua heille heidän omaa kieltään vaikka heidän englanti oli tuhat kertaa parempaa! He eivät aina tuntuneet ymmärtävän ettei englanti ole minunkaan äidinkieli. Mutta ei niin ei. Toki opin paljon ja jopa kielitaito karttui vaikeimman kautta, mutta psyyke petti niin pahasti erään minulle täysin käsittämättömän tapauksen jälkeen, että otin loparit.