Taos Pueblon pohjoinen päätalo, Hlaauma, jonka edessä olevilla puukehikoilla kuivatetaan satoa ja metsän saaliita.
We don’t care how long we have lived here, intiaaniopas nimeltä Flowers tokaisi vastauksena kysymykseen, kuinka vanha puebloksi kutsuttu talo on. Our oral history states that we have lived here from the time the Earth was created. Sen verran Flowers kuitenkin talojen aikajanaa avasi, että yleisesti hyväksyttyä on, että talot ovat yli tuhat vuotta vanhoja, ja Taos on Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki. Jonkun maakiistan yhteydessä intiaanit palkkasivat omat antropologinsa, jotka olivat sitä mieltä, että talojen ikä voisi olla vanhempikin ja alueella on viljelty maata jo tuhansia vuosia, mutta selvyyttä aiheeseen ei saatu.
Taos Pueblon alueella ei ole juoksevaa vettä tai sähköä, koska niitä varten tarvitsisi vetää putkia ja johtoja seiniin. Propaanikaasu sen sijaan on sallittu, koska yhtä pientä reikää talon seinässä voidaan katsoa sormien lävitse.
Taos Pueblo sijaitsee pohjoisessa New Mexicossa, lähellä Coloradon rajaa, ja siellä asuu noin 4500 tiwa-intiaania. Olimme hetken alueella palloiltuamme lyöttäytyneet opaskierrokselle, jonka vetäjä esitteli itsensä Flowersiksi – kaiketi sanatarkka käännös tiwankielisestä nimestä. Flowers kertoi, että tiwoilla on kaksi settiä nimiä: tiwankielinen kutsumanimensä, jota ei koskaan kirjoiteta, koska tiwalla ei ole eikä haluta olevan kirjoitusasua, sekä virallinen nimi – I call it the paycheck name – joka on yleensä espanjankielinen, koska konkistadorit antoivat intiaaneille nimet valloittaessaan New Mexicon aluetta ensimmäisen kerran 1500-luvun lopulla.
Vanhalle hautausmaalle oli risteihin kirjoitettu haudattujen espanjankieliset nimet. Hautausmaalla kulku on rajoitettu tiettyihin henkilöihin ja tiettyihin päiviin, sillä aluetta pidetään pyhänä.
Pueblointiaanit, joihin tiwatkin kuuluvat, kyllästyivät espanjalaisten päällepäsmäröintiin – räikeimpänä esimerkkinä agressiivinen käännyttäminen ja oman uskonnonharjoittamisen kieltäminen – ja ryhtyivät vuonna 1680 kapinaan. Suuren pueblokapinan johtaja Popé, joka oli saanut sytykkeen kapinalle jouduttuaan espanjalaisten ruoskimaksi, johti menoa Taos Pueblosta käsin, ja kapina onnistui. Seuraavat 12 vuotta pueblot elivät ilman espanjalaisten sekaantumista ja torjuivat vastahyökkäykset, kunnes espanjalaisten alueen kuvernööriksi asettama Diego de Vargas neuvotteli alueen palautuksen espanjalaisten vallan alle lupaamalla intiaaneille rauhaa, ruoka-apua ja koulutusta. Flowersin tuhahtelusta pystyi päättelemään, mitä mieltä tiwat ovat nykyään tästä sopimuksesta.
Taos Pueblon vanha kirkko tuhottiin kapinassa. Hautuumaa sen ympärillä on kuitenkin säilynyt.
Nykyään tiwat ovat virallisesti katolisia, mutta suurin osa seuraa myös perinteisiä uskomuksia. San Geronimon kirkko, rakennettu 1850, on kylän uusimpia rakennuksia.
Vaikka toisin voisi luulla, uskonto aiheuttaa yhä konflikteja intiaanien ja hallinnon välillä. Flowers kertasi lyhyesti tapahtumasarjan, jota hän kutsui nimellä Battle for Blue Lake. Tiwojen pyhä vuoristojärvi, josta kylän käyttövesi virtaa, on jokasyksyisen pyhiinvaelluksen kohde. Vuonna 1906 presidentti Roosevelt pakkolunastutti kyseisen alueen osaksi silloista Rooseveltin kansallismetsää ja vakuutteli intiaaneille, että tämä on hyvä juttu. Todellisuudessa tapahtuman jälkeen intiaanit joutuivat hakemaan tästä eteenpäin erikoislupia pyhiinvaellukselle, joista joskus myönnettiin, joskus ei, eikä alueesta siltikään huolehdittu niin hyvin kuin mitä intiaanit olisivat halunneet. Oikeustaistelu alueen palauttamiseksi intiaanien vallan alle kesti 64 vuotta ja levittäytyi mediaan, jossa tiwat kävivät PR-kampanjaa, ja lopulta vuonna 1970 presidentti Nixon hyväksyi lain, joka takasi tiwoille oikeuden pyhiin maihinsa. Regardless of what the rest of the country thinks about Nixon, for us Native Americans, he has been the only president who has ever done any good to us, Flowers kommentoi tästä.
Vaikka Nixonin ansiosta tiwat saivat oikeuden pyhiin maihinsa, vielä iso osa tiwojen taannoin hallinnoimasta maasta on jonkun muun alaisuudessa. Flowers selitti, että verrattain korkea kylän pääsymaksu ($16 aikuiselta) menee tähän tarkoitukseen: We use that money to buy back our ancestral lands. Oikeudessa tiwojen läpi puskema ennakkotapaus nimittäin tukittiin joitain vuosia myöhemmin, ja nykyään paras tapa intiaaneille saada ns. omansa takaisin on ostaa se.
Pueblon alueella kuljeskeli koiria, jotka vaikuttivat kulkukoirilta, mutta Flowers vakuutteli, että niillä kaikilla on koti. They come in the morning when the tourists arrive and leave when you leave. Whatever you do, don’t feed them.
Flowers kertoi itse viettäneensä lapsuutensa pueblossa. Vaikka tiwat olivat tuolloin erittäin köyhiä, Flowers koki lapsuutensa rikkaaksi: aamun hän aloitti aina hakemalla käyttövettä läheisestä joesta, jonka jälkeen vanhempien lähtiessä töihin hän oli vapaa juoksentelemaan pitkin mantuja ja metsiä. Isommat lapset opettivat pienemmille metsässä selviämisen taitoja – I will always remember when I caught my first fish with my bare hands – ja metsä koettiin oman kotitalon jatkeena, josta haettiin iso osa ruoasta. Kun omia metsätaitoja oli treenattu tarpeeksi, samat opetettiin eteenpäin nuoremmille.
Koirat eivät olleet ainoita eläimiä, jotka kulkivat pueblossa vapaana.
Flowers kylän lävitse virtaavan joen luona. Joen varrella kasvaa lännenpensaskanukkaa, jonka mukaan joki on nimetty englanniksi Red Willow Creekiksi, ja Taosissa asuvat tiwat kutsuvat itseään lännenpensaskanukan heimoksi.
Välissä Flowers asui vuosia muualla, mutta nyt, kun hänellä on omaa perhettä, hän on muuttanut takaisin puebloon, koska haluaa siirtää heimonsa kulttuurin eteenpäin omille lapsilleen. Tällä hetkellä hän on vaihtamassa uraa arkkitehdiksi ja vetää opaskierroksia rahoittaakseen opintonsa. Saimmekin aika seikkaperäisen selostuksen kylän arkkitehtuurista.
Pueblo koostuu suomalaisittain ilmaistuna monesta rivitalosta, jotka eivät vaan näytä kovinkaan säännönmukaisilta. Jokaiseen yleensä kaksion kokoiseen asuntoon on korkeintaan yksi ovi, ja joihinkin ei ole rakennettu yhtäkään, vaan kulku on tikapuita pitkin katolle ja sieltä sisään kattoluukusta. Entisaikaan tämä oli ainoa reitti kaikkiin taloihin, koska se auttoi talojen puolustuksessa. Koko kylää taas puolusti kolme metriä korkea muuri.
Suurin osa ovista on sinisiä. Flowersin mukaan tällä ei ole mitään syvempää merkitystä, vaan väri sattui aikoinaan olemaan halvin, mitä maalikaupasta sai. Nykyään maalikaupat myyvät väriä nimeltä Taos blue hyvällä katteella.
Talot on rakennettu savitiilistä, eli maa-aineksesta sekoitettuna heiniin ja veteen. Kun tiilet on ensin muurattu yhteen, talojen seinät vielä päällystetään samalla aineella, jota lisätään seiniin vuosittain – osa seinistä on reilusti yli puoli metriä paksuja. Savitiilit ovat hyvä eriste, joten helteellä talot pysyvät viileänä ja talvella niitä on helppo lämmittää. Katon muodostavat isommat puupalkit, vigat, joiden päät näkyvät seinistä ulkona. Vigojen päälle on kasattu pienempiä puita, latilloja, ja näiden päälle on rakennettu maakatto.
Kodit periytyvät perheeltä perheelle, ja monessa niistä on nykyään jonkinlaista käsityöläiskauppaa tai intiaanitacoja tarjoilevia kahviloita. Flowersin jätettyämme suuntasimme kiertelemään näitä ja osuimme kylän kauimmaisessa nurkassa sijaitsevaan kauppaan, jossa oli laaja valikoima savikippoja kohtuulliseen hintaan. Taos Pueblon perinteinen tyyli ei kuitenkaan hyvin rosoisena meitä oikein miellyttänyt, joten arvoimme pitkään navajoruukkujen välillä, kunnes päädyimme läheisen Jemez Pueblon tuotantoon.
Vaikka Flowersin näkemykset Yhdysvaltain hallinnosta vaihtelivat penseästä avoimen vihamieliseen, näköjään kylässä jotkut kuitenkin osoittavat kansallismieltään.
Taos Pueblon suurimmat ja vanhimmat rakennukset ovat Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kylä on auki yleensä noin klo 08-16, mutta kalenterissa on niin useita juhlapäiviäkin kuin sulkemisajankohtia, joten se kannattaa tarkistaa ennen paikan päälle suuntaamista. Paikan päälle ajaa Santa Festa reilun tunnin.
Mielenkiintoista kulttuurihistoriaa! Minua ei koulussa koskaan kulttuuri kiinnostanut ja eniten siitä olenkin oppinut menemällä reissuille. Paikan päällä paikallisilta oppailta saa aina parhaat kertomukset jotka varmasti jää paljon paremmin mieleen kuin oppikirjasta pänttäämällä.
Ainoa, mikä näissä paikan päällä käymisissä jää taka-alalle, on ns. big picture. Oli ihan hyvä, että oltiin käyty Santa Fessä New Mexicon historiasta kertovassa museossa, joten oli jonkinlainen käsitys esimerkiksi pueblokapinasta ennen kuin opas esiteli tämän pueblon pienen yksittäisen osuuden kapinaan. Yhäkin pitäisi tutustua paremmin siihen, miten New Mexicon historia sitten loksahtaa koko Lounais-Yhdysvaltojen historiaan.
Erittäin mielenkiintoinen postaus, taas kerran. Kiitos. Mua on aina intiaanien elämä ja historia kiinnostanut, mutta toistaiseksi olen päässyt paikan päällä tutustumaan vasta Keski- ja Etelä-Amerikan Mayojen ja Inkojen elämään.
Mulla taas ei ole ollut mahdollisuutta tutustua vielä kuin Pohjois-Amerikan intiaanien elämään. Toiveissa käydä ainakin Keski-Amerikassa piipahtamassa tässä piakkoin, sen verran mielenkiintoista tämä historia.
Mielenkiintoinen paikka – ja täytyy lisätä sille aina vain pitenevälle listalle – joskus sitten.
Oliko siellä rajoituksia kuvien ottamiseen vai saiko kuvia ottaa vapaasti ?
Kuvia sai ottaa vapaasti, mutta vähän oli rajoituksia sen kanssa, missä kylässä sai kävellä. Jotkin syrjäisemmät paikat oli tukittu PRIVATE-kyltein, ja seremoniallisille paikoille ei saanut mennä. Ja kirkossa sisällä ei saanut ottaa valokuvia, mikä on harmi, koska siniseen madonnaan keskittyvä alttari oli todella hieno.
Intiaanit ja eri heimot tapoineen on aina olleet kovin kiehtovia. Kuvissa etsiskelin ihmisia. Flowerin lisaksi taisi olla vain yksi mies. Missas kaikki siella asuvat olivat? Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta. Flower taisi olla aikamoinen persoona. :)
Ohjeistuksessa oli, että ihmisten kuvaamisesta piti kysyä aina lupa ja maksaa tippiä kuvauksen kohteelle. Ymmärrän ensimmäisen, mutta jälkimmäinen oli minulle vähän turn-off, olenhan itsekin päätynyt vaikka kuinka monen turistin kuviin osana kaupunkiympäristöä ilman, että olen siitä käynyt tippiä pyytämässä. Mieluummin tähtäilin sitten muualle. Opasta kuitenkin tipattiin opastuksesta, ja mies tuli kuvaan vahingossa eikä ole tunnistettavissa, joten nämä tänne sitten päätyivät.
Tosi mielenkiintoinen & kiehtova postaus! Ja ”paycheck name” ei ole yhtään hullumpi ilmaisu tuolle viraliselle nimelle :) Oliko tuo kuinka kiireinen turistikohde, eli joutuiko siellä jonottelemaan muiden matkailijoiden kanssa, vai oliko kylä suhteellisen rauhallinen vierailukohde?
Ei ollut jonoja, eikä oikein mitään kohtia, missä olisi sellaisia voinut syntyäkään lippukioskin lisäksi. Kaupoissa oli välillä muu turisti tai kaksi, mutta usein oltiin kahdestaan myyjän kanssa, ja opaskierroksella oli noin 15 henkeä, eli ei ollenkaan kohtuuttomasti. En kuitenkaan tiedä, millainen tilanne on juhlapäivinä, jotka varmaan vetävät enemmän ihmisiä. Tuskin kuitenkaan ahdistava, sen verran vaivaa täytyy nähdä tuonne päästäkseen. :)
Tää oli tosi mielenkiintoista luettavaa. Harvemmin noista Pohjois-Amerikan intiaaneista niin puhutaan, mullekin on tutumpia Keski- ja Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat. Tuolla heillä näyttäisi olevan ihan hyvin asiat ja tulevat varmaan toimeen muun väestön kanssa, ehkä muidenkin pitäisi matkustaa tuonne ottamaan mallia.
Joo, nyt vihdoin viimein tuntuvat tulevan toimeen, 1800-lukuhan oli aika murheenkryyni USAn intiaanihistoriassa. Ovat USAssakin intiaanit silti yhä tilastoissa köyhimpää porukkaa kasinoistaan huolimatta, ja moni intiaanikylä koostuu tuhatvuotisten talojen sijaan trailer parkeista.