Pikavisiitti Suomeen ja mitä sieltä oikein tulikaan kaivattua

Vietin tässä välissä viikon Suomessa. Sanomattakin lienee selvää, että ystäviä, perhettä ja sukulaisia oli ihana nähdä, vaikka aikaa ei ollutkaan kulunut edellisestä kerrasta kuin joitain kuukausia. Keskityn siis tässä kertomaan, mitä muuta huomasin kaivanneeni.

Amsterdamin kuninkaanpalatsi Damin aukiolla

Lensin kumpaankin suuntaan Amsterdamin kautta, joten passintarkastus Schengen-alueelle saavuttaessa oli Amsterdamissa. Seisomaan lyhyeen EU-kansalaisten jonoon, passi rajavartijalle, kaksi sekuntia hymyä ja rajavartija toivotti ystävällisesti tervetulleeksi. Täällä on niin monesti joutunut todistelemaan eri tavoin, että en ole laiton maahanmuuttaja, olen oikeutettu siihen ja tähän korttiin, en ole erityisen epäilyttävä vaikka olenkin ulkomaalainen ja silti tuntee olonsa jatkuvasti kaikissa virallisissa ja epävirallisissakin yhteyksissä vahvasti ulkopuoliseksi, että tunne siitä, että kuuluu joukkoon ja on täysin tervetullut, oli pitkästä aikaa todella mukava. Tähän ei näköjään kaivattu edes Suomea vaan jo Eurooppa riitti.

Rembrandtin kotitalossa kierroksella

Lentokoneessa vieressäni istui saksalainen mies. Koneen noustessa hän kääntyi minuun päin, hymyili ystävällisesti, ja tarjosi purkkaa. Kiitin, nappasin purkan, ja jatkoimme kumpikin omien lehtiemme lukemista. Yksinkertainen sosiaalinen tilanne, johon ei tarvinnut sisältyä pitkiä pätkiä tyhjänpäiväistä smalltalkia ja ylisanoja, mutta kumpikin koki silti tilanteen mukavaksi. Harva amerikkalainen olisi pystynyt jättämään tilannetta siihen.

Turistiveneet matkalla sululle

Menomatkalla Suomeen päin minulla oli Amsterdamissa pidempi vaihto, joten lähdin kiertämään kaupunkia ja bongailemaan taas yhden museon. Rembrandtin kotitalo oli mielenkiintoinen, mutta parasta kaupungissa oli se, että kävelin sinne. Hyvänä kakkosena tuli se, kun istuskelin seuraavaksi puistossa, ja tuli myös parin kuukauden tauon jälkeen istuskeltua terassilla aukiolla, jonka keskellä katumuusikot soittivat, ja jonka laitaa kulki vähän väliä ratikka. Oli myös ihanaa pystyä ikkunashoppailemaan muuallakin kuin ostoskeskuksessa: kävellessä katuja pitkin kuljin kauppojen ikkunoiden ohi sen sijaan, että niiden ja jalkakäytävän välissä olisi ollut iso parkkialue.

Aurinkoisena päivänä puistot olivat täynnä nuorisoa

Suomessa kuljin paljon julkisilla, ja vaikka normaalistikin julkisilla on minusta ihan mukava mennä, en ole varmaan ikinä nauttinut niin paljon bussissa, junassa tai metrossa istumisesta niinkuin nyt. Ihanaa oli vapaus lukea matkalla kirjaa, näppäillä kännykkää tai vain tuijottaa ikkunasta ulos omissa ajatuksissa sen sijaan, että ihmettelisi, mitähän tuo edessä oleva auto aikoo kun se ajaa noin hassusti, voinko vaihtaa nyt kaistaa vai tuleeko sieltä tuhatta ja sataa musta SUV jonka rekkarissa lukee DTHSTAR, tai mitä ihmettä tuo säiliöauto tööttäilee tuossa moottoritiellä vieressä ja välkyttelee valoja jaaaaahas siellä joku mieskuski halusi saada minut hymyilemään ja vilkuttamaan hänelle. Suomessa julkisilla liikkuessa saa olla enemmän omassa rauhassa kuin täällä avoauton ratissa.

Terassit kadun varressa ja ratikat – kaksi kaipaamaani asiaa

Tästä kaikesta huolimatta on taas kiva olla kotona Georgiassa. Siitäkin huolimatta, että Isaac-myrsky tuntuu täällä asti painostavana ja sateisena säänä.