Luxemburgin rautatiet julkaisevat aivan mahtavaa opusta, joka löytyy nykyään minunkin kirjahyllystäni: 71 ”asemalta asemalle”-kävely- ja pyöräilyreittiä Luxemburgissa, pituudet vaihtelevasti väliltä 5-50km. Korkkasimme kirjan toukokuun alussa kymmenen kilometrin perjantailenkillä Colmar-Bergistä Ettelbruckiin.
Lähijuna puksutti Luxemburgin keskustasta Colmar-Bergin asemalle reilut parikymmentä minuuttia
Colmar-Berg on unelias pikkukylä, jossa ei ole oikeastaan mitään. Tai no, melkein mitään. Wikipedian mukaan siellä on Goodyearin rengastehdas sekä ajoharjoittelurata, joista kumpikaan ei kiinnosta meitä. Erästä geokätköä etsimme turhaan vartin verran ennen kuin luovutimme, mutta se varsinainen nähtävyys taitaa olla suurherttuan linna.
Kalpene, Mäntyniemi
Suurherttuat ovat kopittaneet Bergin linnassa 1800-luvun puolivälistä alkaen, eli suunnilleen siitä lähtien kun Hollannin kuningas ja Luxemburgin suurherttua lakkasivat olemasta sama asia; Hollannin kruunu siirtyi tuolloin naisperilliselle, mutta suurherttuaksi eivät naiset päässeet, joten kyseinen titteli siirtyi perimysjärjestyksessä seuraavalle. Nykyinen Bergin linna on kuitenkin vasta vuodelta 1911, sillä tuolloin silloinen suurherttua päätti vähän ”remontoida” eli repiä vanhan linnan maan tasalle ja rakennuttaa täysin uuden.
Toisen maailmansodan aikana linnan kalleimmat taideaarteet hävisivät ryöstettiin, kun Luxemburgin miehittäneet natsit päättivät muuttaa linnan tyttöjen uudelleenkoulutuskeskukseksi. Natsien jäljiltä linnaa jouduttiin restauroimaan vielä pitkään, joten suurherttua pääsi muuttamaan sinne vasta 60-luvulla.
Täällä maa on kallista, joten sitä on hyvä käyttää lehmien laiduntamiseen
Linnan jälkeen reitti keplotteli läpi parin minimaalisen omakotitaloalueen sekä parin vähän isomman lehmäpellon, kunnes saavuimme seuraavalle kätköpaikalle Birtrangen linnan luokse, jonka vanhimmat osat ovat 1200-luvulta. Talo on historiallisesti ja arkitehtonisesti tärkeä, joten mitä luulet, pääseekö sinne käymään?
Linnan erotti pikkutiestä upea ruohokenttä
No ei tieteenkään pääse. Siellä asuu yhä joku aatelisperhe kaikessa rauhassa. Siis pikainen kätkön etsintä naapuritalon koiran jatkuvan haukunnan säestämänä ja eteenpäin.
Grentzingenin kylän kappeli
Birtrangen linnan vieressä oli Grentzingenin kylä, yhteensä ehkäpä viisi taloa, ja kylässä kappeli. Olisimme muuten kävelleet onnellisesti ohi, mutta opaskarttani tiesi kertoa, että kappeli oli vuodelta 1773 ja toimi aiemmin suurherttuoiden kappelina, sillä Grentzingenissä sijaitsivat heidän päätiluksensa.
Ovi oli visusti lukossa ja ikkunatkin liian korkeilla sisään kurkittavaksi
Grentzingenissä poikkesimme ensimmäistä kertaa asfaltoidulta tieltä pienelle metsäpolulle, kun lähdimme kiipeämään ylös Ousterbaachin laaksoon – kyllä, ylös laaksoon, ympäröivät mäet olivat vieläkin korkeammalla. Parinsadan metrin kiipeämistämme siivitti kiihtynyt valitus kaikista opiskeluaikana kokemistamme vääryyksistä, kun yrityksien järjestämissä kilpailuissa voittajajoukkueeksi ei selvinnytkään paras ja huolellisimmin työnsä tehnyt joukkue vaan se, jolla oli pöhköin ja hulluin idea ja idean esittelyssä vetävä show. Valitin innolla mukana, kunnes muistin sen kerran, kun olin eräässä kilpailussa voittajajoukkueessa… mutta se oli kyllä hulluudessaan ihan paras idea ja täysin palkinnon arvoinen, säännön vahvistava poikkeus.
Laaksossa siirryimme peltomaisemista metsään, jossa aluskasvillisuus peitti maan
Nostalgisen valituksen keskeytti uusi kätköpaikka Mederhaffin maatilan raunioilla. Yhden kaverin yli tuhannen kätkön track-recordilla tämäkin löytyi jo siinä vaiheessa, kun me kaksi muuta vielä keskityimme ottamaan valokuvia.
Superkätköilijä vauhdissa, TFTC.
Vähemmän superkätköilijä yrittää keskittyä pysymään pystyssä
Osta hyvä maatila…
…kaipaa pientä laittoa. Mahdollisuus tehdä tästä unelmiesi mukainen!
Pian Mederhaffin jälkeen taivas aukeni, silleen pikkiriikkisen, ja sää oli ah niin periluxemburgilaisesti juuri siinä rajoilla, viitsiikö vetää sateenpitävää takkia päälle vai ei. Onneksi olimme jo loppupuolella reittiä, ja pian Ettelbruck siinsi horisontissa.
Poikkeuksellisesti lehmien sijaan hevosia
Ettelbruckin kylä sai nimensä jo 400-luvulla, kun Hunni Attila riehui alueella armeijoineen. Näille main Attila rakennutti sillan, jota pitkin hänen armeijansa ylitti Alzette-joen. Attila – Ettel, silta – bruck. Nykyään verisestä historiasta ei ole tietoakaan ja sen sijaan kuudentuhannen asukkaan kylässä vaikuttaa olevan vallalla yleiskaava, jonka mukaan talon saa maalata minkä väriseksi vain, kunhan väri on iloinen.
Sininen talo olisi ollut myytävänä. Melkein ostin, koska kuka nyt ei haluaisi asua sinisessä talossa?
Ettelbruckissa kävimme hakemassa vielä yhden kätkön juutalaiselta hautausmaalta ennen kuin suuntasimme takaisin kohti Luxemburgia ja naapurustoni ruotsalaisbaaria, jossa Suomi hakkasi Saksan täpärästi jatkoajalla MM-kisojen avausottelussa, joka näytettiin luonnollisesti äänettömänä, koska Ruotsin häviäminen Sveitsille oli niin paljon tärkeämpää.
Nämä puut kukkivat valtoimenaan toukokuussa. Kutsuin näitä aluksi kirsikkapuiksi, mutta rupesi jossain vaiheessa epäilyttämään, että voiko Luxemburg oikeasti olla ihan tupaten täynnä kirsikkapuita?
Kyllä ne kirsikkapuita ovat. Miksei niitä voisi kasvaa Luxemburgissa? Koko Keski-Eurooppahan kuuluu kirsikkahillovyöhykkeeseen.
Voi varmaan kasvaa, mutta jotenkin uskomatonta että melkein joka ikinen tienvieruskoristepuu kaupungissa on kirsikkapuu. Siis siinä missä Suomessa olisi vaahteroita.
Moi! Mulla olis sulle tunnustus :)
Ihania kuvia taas kerran!
Jee kiitos, sekä kehuista että tunnustuksesta!