En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
waaaau!!! Onneksi olkoon! Aivan huikea suoritus. Elin niin mukana tuolla vaelluksella lukiessani tätä. Voin meinaan parin kovan haikkauksen jälkeen sanoa, että tiedän hyvin pitkälle miltä susta on tuntunut. Californian Santiago Peak oli mulle se suurin koettelemus ja voi luoja mitkä ne fiilarit sitten onkaan, kun pääsee huipulle! Mahtavat! Ja noi vastaantulijoiden tsempit on aivan korvaamattomia. Tiedän miten hyvältä ne tuntuu, niin olen alkanut niitä itsekin paluumatkalla viljelemään. Hieno suoritus ja ihan vähän alkoi kiinnostamaan… Tosin tuo puurappus osuus näytti todella kamalalta!
Sanna | Siveltimellä on viimeisimpänä kirjoittanut: Sumuinen Mt Cook ja postikorttimaisemat
Kiitos, aika ässä olo kyllä tuolla ylhäällä oli! Pidimme nimittäin koko reissun aikana mahdollisena, että emme pääsisi huipulle saakka: joku nyrjäyttäisi nilkkansa, olisimme liian hitaita, vesi loppuisi liian aikaisin, joku tulisi pahoinvoivaksi… ja tämän tiedostaminenhan on pelkästään järkevää, koska vaaratilanteita syntyy, kun ei tajua itse omia rajojaan.
Piti heti googlata tuo Santiago Peak, jos vaikka sinnekin sitten joskus lähtisi. ;)
HUH HUH! Mieletän vaellus ja mikä huiputus! Ihan tajuton! Voin kans varmasti jossain määrin samaistua noihin fiiliksiin NZ:n pohjoissaaren Tongariro Alpine Crossingin Mount Ngaruruhoen huiputuksen pohjalta. Ikinä en oo ollut vaelluksen jälkeen niin väsynyt ja onnellinen siitä, että se reitti vihdoin tuli päätökseensä ja pääsi pizzalle :D Haluaisin ihan hirveesti takaisin Yosemiteen, tuo ois kyllä huikee reitti tehtäväksi! Hyvä te, mahtava suoritus!
Laura R. / Laura let’s go on viimeisimpänä kirjoittanut: Viikonloppuretki Ouluun
Mount Doom! Tuonne olisi kyllä kanssa siisti kiivetä. Itseasiassa maailma taitaa olla täynnä vuoria, jotka olisi siisti huiputtaa. :)
Siistiä!! Kuulostaa niiiiin mun jutulta, mutta fakta on se, että kuntoni ei tuollaiseen riittäisi juuri nyt. Huipulle pääsy on kyllä paras tunne, varsinkin jos on tosissaan joutunut tekemään töitä sinne päästäkseen. Onnittelut huiputuksesta!
AnskuBcn on viimeisimpänä kirjoittanut: Luksusta elämään: Viikonloppu 5 tähden hotellissa (Hotel Diana Parc*****)
Juu ei mullakaan olisi kunto riittänyt, ellen olisi treenannut tavoitteellisesti kesän ajan. Jaloista olisi varmasti loppuneet voimat aika päiviä sitten. Mutta tällaisia tavoitteita on kiva olla, koska mulla ainakin liikunta sujuu paljon helpommin, kun on joku tavoite, jota varten liikkuu. Mä liikuin suunnilleen tämän ohjelman mukaan: http://www.fitclimb.com/page/6-week-beginner-mountaineering
Vautsi! On ollut varmasti aivan huikea kokemus! Hienoa, että pääsitte huipulle ja voin kuvitella sen tunteen kun vihdoin pääsitte ylös. Itse en varmaan uskaltaisi ilman turvaköysiä nousta. Kiitos kun jaoit kokemuksen! :)
maarit on viimeisimpänä kirjoittanut: Santa Barbara
Täytyy sanoa että en mäkään olisi ilman turvaköysiä uskaltanut lähteä liikenteeseen, jos olisin tajunnut, kuinka pahalta toi näyttää. Edes joku yksinkertainen klipsisysteemi olisi ollut kiva… mutta sitten kun siellä melkein ylhäällä jo oli ja ilman mitään köysiä, niin ei auttanut harmitella. :)
Vautsi mita maisemia, Haluaisin itsekin tehda tuollaisen ”kunnon” vaelluksen. Mulla on kylla myos paha korkeanpaikankammo (ainakin aina naen painajaisunia asiasta:D) ja en uskalla olla missaan, mista on suora pudotus alaspain. Loiva jyrkanne/aidoitettu reunus auttaa jo asiaa!
Emmi H on viimeisimpänä kirjoittanut: Mongolialainen käristys
Aidoitettu reunus käytännössä poistaa mun korkean paikan kammon, eli samat fiilikset. Tämän takia ei olla vielä ainakaan ajateltu kiivetä Longs Peakille Coloradossa. Se olisi se ”suosituin” ja ”siistein” 14er-vuori, mutta kuulema siinä on pitkiä pätkiä, jossa pitää mennä jyrkänteen laidalla.
Voi vitsit, mikä suoritus! Oli varmasti mahtava tunne siellä huipulla ja varsinkin sitten pizzan ja oluen ääressä illalla. ;)
Yosemite on kuulunut mulla jo pitkään noihin ”pakko nähdä” -paikkoihin, eikä tämä kirjoitus kuvineen nyt ainakaan hillinnyt intoa. Half Domelle kiipeäminen kyllä jäisi tekemättä; jo pelkät kuvat saivat tutun pelon persiiseen ja jalat muuttuivat jo pelkästä ajatuksesta hyytelöksi. Korkeanpaikankammoinen täälläkin siis, hei. Annan siis tavallistakin isomman peukun sinulle, kun pystyit moiseen suoritukseen ja voitit pelkosi!
Anni on viimeisimpänä kirjoittanut: Keskenkasvuisten kuulumisia
Yosemite on kyllä ihan mahtava, eli hyvä vaan jos tämä ei hillinnyt intoa! Tämä Half Dome nyt on vaellusreittien mittakaavassa aika extreme, mutta tuolta löytyy tosi paljon myös helpompia lapsiystävällisiä reittejä. Toivottavasti pääsette jossain vaiheessa käymään. :)
Aivan älytön hatun nosto sulle ja koko porukalle!
Tuo kaapeli ylös näyttää kyllä niin hurjalta… Veikkampa että olisin itekkin vellonut pahoinvoinnin ja pelkojeni kourissa enemmin tai myöhemmin. Onnea saavutuksesta! :))
Maarit Johanna on viimeisimpänä kirjoittanut: Syö Helsingissä Loisteen loistava aamiainen!
Kyllä yksi hurjimmista jutuista, mitä on tullut tehtyä… Kiitos! :)
Patikkarepun täydeltä Respectiä! 25km pituutta ja 1500m korkeutta on kova suoritus ja siihen vielä tuo hurjan näköinen vaijeriosuus. Eipä ole ihme, jos tuossa vaijerinousussa pistää vähän pelottamaankin :) Tuntuisi, että tuo olisi ehdottomasti turvavaijereilla varmistettava pätkä.
Jaaskarit on viimeisimpänä kirjoittanut: Oahu ja Kauai
No niin mustakin näin jälkeenpäin tuntuisi, mutta niin vaan siellä ei näkynyt kuin yksi seurue, joilla oli turvavaijerit mukana. Itseni nyt vielä uskallan päästää tuonne kiipeilemään, mutta mua ihmetyttää, miten niillä vanhemmilla kesti hermot, jotka oli tuoneet 10-vuotiaat lapsensa tuonne.
Upea suoritus, voitte olla ylpeitä itsestänne! Me kiivettiin viime kesänä tuonne Vernal Fallsien päälle (seurueemme jäsen laski muuten, että siinä lopussa oli 700 kiviporrasta…), ja yhdyn mielipiteeseesi, että jokaisen Yosemitessa vierailevan kannattaa sinne asti kiivetä, todellakin sen arvoista! Kiitos muistutuksesta tuon loton suhteen, pitää laittaa arvontalippu vetämään, jospa ensi kesänä pääsisi tuonne Half Domelle asti :)
Riikka on viimeisimpänä kirjoittanut: Virkistäytymisvinkki pitkille lentomatkoille
Jee, toivottavasti voitatte patikointiluvat! Ja mä kyllä suosittelisin laittaa useamman arvan vetämään, jos yhtään kiinnostaa (ellei halua odotella ensi vuoteen), niin on suuremmat mahdollisuudet saada lupa.
Hui hemmetti! Mut olishan tonne hienoa päästä, vau :)
Sitten vaan USA:n reissua suunnittelemaan. ;)
Siis voi apua, näyttää ihan kreisiltä ja samalla ihan mielettömältä! Iso hatunnosto teille, ihan mieletön suoritus!
Laura/My post-University Life on viimeisimpänä kirjoittanut: Top 3 lemppari-ja inhokkikaupungit
Suunnilleen noi ”kreisi” ja ”mieletön” on aika hyviä sanoja kuvaamaan tuota kokemusta. Kiitos! :D
On varmaan pakko osallistua lotteryyn, varmuuden vuoksi. Mutta mulle todnäk kävis samanlailla kuin sulle, että en huipulla pystyisikään seisomaan ollenkaan. Jo täällä Korean jylhimmillä huipuilla olen saanut lievän pahan olon, pyörryttämisen ja tutinan kun olen kavunnut korkealle kielekkeelle…ja korkeutta on kuitenkin vain puolet tuosta teidän saavutuksesta. Vaikka samapa se kai sitten tuossa vaiheessa enää on, montako metriä tarkalleen sitä pudotusta kielekkeen takaa löytyy :) Mutta voishan sitä silti kokeilla……. :)
Terhi on viimeisimpänä kirjoittanut: Juhlat on toisaalla
Eipä sitä varmaan ihan hirveästi ole pudotuksen pituudella väliä, kun aletaan puhua sadoista metreistä. Että jos olet sielläkin jo kavunnut korkeille kielekkeille, niin ehdottomasti Half Domelle vaan. :) Toivottavasti arpaonni suosii!
Hui kamala hurjia olette! Siis todellakin kiehtoo tuo reissu, mutta mulla taitaisi korkean paikan kammo olla sitä luokkaa etten uskaltaisi. Jostain syystä korkeuksissa tikkaiden alasmeno on minusta maailman kammottavinta. Tikkaiden ylösmeno on sitten toiseksi kammottavinta. Ei siellä ylhäällä olo ahdista niinkään, mutta just tuon näköiset ’tikkaat’ (vaikkei tikkaat olekaan) olisi tosi pelottavat! Mutta jestas, johan oli maisemat.
Hieno homma että pääsitte kaikki ylös (ja alas!) ehjänä :)
Annika – Tarinoita Maailmalta on viimeisimpänä kirjoittanut: Dahab: Reppureissaavalle sukeltajalle
Mä voin ymmärtää tuon tikaspelon. Sitä aina tuntuu, että entä jos astuu ohi niistä puolista. Sama fiilis oli tuolla vaijereillakin. Kuvittelin vaan, kuinka ote lipeäisi ja lipsahtaisin siitä vaijerien välistä… ja en tosiaan olisi eka. Tämä video oli aika karmeaa katsottavaa, vaikka lopputulos olikin onnellinen:
Huh, apua ja VAU! En käsitä, miten oot uskaltanut – tai miten tonne edes ylipäänsä päästetään porukkaa vaijereiden varassa temppuilemaan. Tai sitten kuvat vaan näyttää jotenkin vähän suisidaalisemmilta kuin oikeesti on (en mä edes tiennyt, että tonne voi vaeltaa ilman että oikeesti vuorikiipeilee, joten en tiedä asiasta mitään). Mutta jösses silti. Upea saavutus teiltä, hatun nosto! :) Itse en kyllä ehkä pystyisi, vaikka meiltä tonne olis lyhyt matka, jos arpaonni suosisi…
hannael on viimeisimpänä kirjoittanut: Kotirouva kertoo: Tältä ensimmäinen vuosi tuntui
Muakin suoraan sanottuna ihmetytti aika paljon, miten turvallisuushakuisessa Amerikassa voi olla tällainen meno sallittua. Mutta näköjään land of extremes yllättää aina, ja onhan tämä toisaalta sitä ”jokainen huolehtii itsestään” -mentaliteettia. Ainakaan kukaan ei voi haastaa Yosemitea oikeuteen, jos tuolta tippuu, koska patikointi nyt yleisesti on omalla vastuulla.
Huhhuh! Luin tän postauksen jo kännykällä mut oli pakko tulla lukemaan uudestaan ihan kunnolla ajatuksella ja tuijottaa maisemia. Saako siis sinne puistonvartijan luo kävellä ilman mitään lupia? Että siitä ylöspäin pitää olla se voitettu lupa? Ehtisinköhän kolmessa kuukaudessa treenaamaan itteni tohon kuntoon. :D Näyttää niin houkuttavalta mutta samalla ihan hirveeltä.
Marikaw on viimeisimpänä kirjoittanut: Everglades National Park
Joo, puistonvartijan luokse pääsee siis ilman lupia, tuo lupajärjestelmä on vain estämässä ettei kaapeleille tule liian paljon ruuhkaa. Ja varmasti ehdit kolmessa kuukaudessa treenaamaan, jos nyt päätät! Laitoinkin tuonne ylle kahden kuukauden treeniohjelman, jota itse seurasin.
Eikä, ihan mieletön paikka ja mieletön postaus! Mulla sydän täällä sykytti puolestasi, osaan niin kuvitella tuon kauhunsekaisen loppumatkan fiiliksen… Ja olen samaa mieltä Marikaw:n kanssa, näyttää tosi houkuttelevalta mutta samalla ihan painajaiselta! :)
Satu VW I Destination Unknown on viimeisimpänä kirjoittanut: Kun lumi on vähän lopussa: Hiihtovaellusta Norjassa
Sellainen se tosiaan oli, tavallaan halusi kiivetä ja tavallaan ei. :) Kiitos!
Siis a-p-u-a! Mua ei ikipäivänä saisi tuonne. Iso hatunnosto ja olet kyllä huippukunnossa! Tuo vika pätkä sai haukkomaan henkeä ihan pelkästään ruudun välityksellä.
Elina | Vaihda vapaalle on viimeisimpänä kirjoittanut: Etelä-Afrikan pingviinit
Kiitos! Henkeä piti haukkoa paikankin päällä. :D
Siis wau!! Mahtava suoritus kyllä :) Kävimme itsekkin viime vuonna Yosemitessä ja tänä vuonna olisi uusi visiitti luvassa, joten pistinpä pari arpaa vetämään! Ei ollut tullut mieleen aiemmin, vaikka toki olin tästä mahdollisuudesta tietoinen. Mietitään sitten jos tärppää, josko sitä uskaltaisi ihan oikeasti lähteä tätä itsekkin yrittämään :) Olipa inspiroiva juttu!
Aivan mahtavaa kuulla, että tän postauksen ansiosta joku muu lähtee yrittämään arpajaisissa! Kyllä nyt aina uskaltaa lähteä yrittämään, kunhan pitää pään kylmänä ja kääntyy takaisin, jos rupeaa liikaa kuumottamaan. :) Onnea arpajaisiin!
Kävipä niin kivasti että onnetar suosi tällä kertaa ja voitimme luvan!!! Ja eipä kyllä lopulta mietitty kahta sekunttia pidempään lähdetäänkö vai ei :) Treenintäyteinen (fyysisen ja henkisen) kesä siis luvassa. Huh huh, jännittää jo nyt! Palaan lukemaan tätä juttua varmaan monta kertaa vielä ennen h-hetkeä elokuussa :)
Pia on viimeisimpänä kirjoittanut: Road trip päivä 31 // Pacific Coast Highway
Eikä, vau, aivan mahtavaa!! Sitten vaan peukkuja kanssa pystyyn, että sää suosii. Se oli meidän isoin huolenaihe etukäteen, että tuleekin joku kaamea ukkosmyrsky eikä päästä sen takia huipulle, mutta eipä tuo toteutunut. Toivottavasti sun blogiin tulee sitten juttua myös tästä reissusta!
Aika hienoo. Onneksi sä koluat tuota Jenkkilää läpi, kun en mä varmaan muuten edes tietäisi, että tällaisia reittejä on. Mä luulin, että Half Domelle kiipeillään vaan freeclimbingiä. :)
Mutta menen ensi kesänä silti ihan vaan Norjaan.
Minttu on viimeisimpänä kirjoittanut: Keväällä tekee mieli juosta – eli aatteita rikkinäisestä ruhostani
Joo mä en ihan hirveästi taas ole noista freeclimbing-reiteistä ottanut selvää, taitaa olla vielä aika pitkä aika ennen kuin sillä tyylillä lähtisin huiputuksia yrittämään. Tässä ”aika pitkä aika” tarkoittanee ikuisuutta.
Herrajestas en ois ikinä uskaltanut mennä tota vaijeriosuutta! Olen Sveitsissä kiivennyt pari tonniselle vuorelle ja siinä piti ylittää kapea harjanne, joka sai puntit tosissaan tutisemaan. Tuo näyttää ihan silkalta hulluudelta! Saatte kyllä olla tosta huiputuksesta ylpeitä ja nuo maisemat! Wau!!!
Rimma – matkablogi on viimeisimpänä kirjoittanut: Mikä sinut teki onnelliseksi?
Kapeat harjanteet on kanssa mullekin vaikeita. Tähän mennessä tätä Half Domea lukuunottamatta olen valinnut vuoripatikoitavaksi vain sellaisia reittejä, joissa ”exposure” on korkeintaan kohtalainen. Kyllä tämä ehdottomasti on ollut tähänastisista huiputuksista se, jossa korkeanpaikan kammon päihittämiseen on kulunut eniten tahdonvoimaa. :) Kiitos!
Tää on kyllä niin mahtava! Heti tuli fiilis, että mäkin haluan. Ja heti perään fiilis, että uskaltaisinkohan enää :D
Teija / Lähdetään taas on viimeisimpänä kirjoittanut: Lautasella delfiiniä? @OistinsFishFry
Jos on fiilis, että ”mäkin haluan”, niin se on musta jo osoitus siitä että uskaltaa! Siitä vaan arpaa vetämään ja buukkaamaan lippuja Kaliforniaan. :D
Hienoa että selvisitte! Kuvista päätellen voisitte kuitenkin miettiä hiukan korkeavartisempien kiipeilykenkien hankkimista. Olisivat tukevammat eikä niin tarvitsisi pelätä nilkan nyrjähtamistä.
Kyllä mulla on myös korkeavartiset kiipeilykengät. :) Niissä on omat puolensa, mutta ne ovat myös raskaampia ja kuumempia jaloissa, joten koska Yosemitessa ei tarvinnut kiivetä soraa pitkin ylös samalla tavalla kuin usealla Coloradon Fourteenerilla eikä nilkannyrjähtämisvaara ollut sen korkeampi kuin tavallisestikaan – enkä ole ikinä vielä nilkkaani nyrjäyttänyt – totesin, että oli parempi pitäytyä kevyemmissä vaihtoehdoissa. Olen yhäkin sitä mieltä, että päätös oli oikea. :)
Ah, ihan huikeeta! Yhdellä vaelluksella Madeiralla oli vähän samanlaiset fiilikset, kun kymmenen kilsaa seuraamamme polku loppui kuin tyhjään – tai oikeastaan jyrkkään kallionseinämään. Aurinko oli kuitenkin jo niin alhaalla, että takaisin emme enää olisi ehtineet kääntyä, sillä vaarallisen reitin kulkeminen pimeässä olisi ollut ihan mahdotonta. Kyllä pelotti, enkä heti lähtisi uudestaan, mutta jälkikäteen olen tosi tyytyväinen että tuli tehtyä. Isot propsit sulle, että uskalsit kiivetä huipulle asti!
Mä olen sittemmin oppinut, miten noita reittejä ainakin täällä USAssa luokitellaan eri luokkiin, eikä paljon yli Class 2 -reitille ole mulla menemistä. Class 3 on räpiköintiä, Class 4 suoranaista vapaakiipeilyä, ja Class 5 sitten köysien kanssa itsensä ylös hilaamista.
Seems like a cool experience. I’m visiting Yosemite soon, but probably won’t attempt Half Dome this time. But there’s so many other gorgeous places so that’s perfectly alright with me :)
Helena on viimeisimpänä kirjoittanut: Stendörrens Naturreservat
Yosemite is definitely a place I should get back to to hike some more. The valley is amazingly beautiful!