Mikä tekee kaupungista pyöräily-ystävällisen

Suomessa lehdet ovat viimeiset pari viikkoa olleet täynnä pyöräilyä, onnettomuuksia ja erään pyöräilijän kuolemaa. Olen seurannut uutisointia masentuneena, monestakin syystä. Pyöräilin itse Helsingissä asuessa usein kyseisestä risteyksestä, ja on masentavaa ajatella, että milloin vain elämä olisi voinut päättyä jonkun urpon takia. (Poliisi epäilee, että yliajo oli tahallinen. Vaikka se olisi ollutkin vahinko, niin noin huolimattomasti autoa ajava ja sen jälkeen paikalta pakeneva on urpo.) Masentaa myös Hesarin keskustelupalstat ja Facebookissa näkemäni kommentointi, jossa pyöräilijät ja autoilijat syyttelevät toisiaan, sekä se, että ainoana ratkaisuna tilanteeseen nähdään pyörätiet, jotka kyseiseen kohtaan tulisivat Helsingin kaupungin mukaan aikaisintaan vuonna 2017.

Vaikka Yhdysvallat kokonaisuutena ei olekaan tunnettu pyöräily-ystävällisyydestään, oma kotikaupunkini Boulder tuntuu hakkaavan Helsingin tässä asiassa mennen tullen. Yhdysvaltojen pyöräily-ystävällisimmistä kaupungeista listoja laadittaesa Boulder on aina kärjen tuntumassa (Travel Channelin 1. sija, TIMEn 7. sija, Bicycling.comin 3. sija), ja jos joskus näet USAssa pyöräilystä kertovan artikkelin, jossa Boulderia ei ole mainittu, niin artikkelin tekijä ei selvästikään tiedä, mistä puhuu. Boulderissa pyöräily toimii, ja antakaapas kun kerron teille, miksi.

Lisää pyöräteitä – vaiko sittenkin ei?

Amerikan mittakaavassa Boulder on tunnettu kattavasta pyörätieverkostostaan, joka palvelee niin vapaa-ajanpyöräilijöitä ja niitä, jotka haluavat polkea maastopyörällään vuorille, kuin työmatkapyöräilijöitä, jotka polkevat kaupungin laidoilta keskustaan; joka kymmenes boulderilainen pyöräilee töihin, mikä on yli kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Pyörätiet ovat usein traileja, jotka eivät kulje teiden varsia vaan seuraavat esimerkiksi kaupungin keskellä kulkevan puron vartta, kulkevat teiden kohdalla alikulkujen kautta ja joihon pääsee liittymään luiskia pitkin. Sopiva ja ainoa vertailukohta Helsingissä olisi Baana, paitsi että näillä Boulderin traileilla pyöräilijät ja kävelijät kulkevat sulassa sovussa, ja vauhdit pitää siksi pitää hitaampina.

Eivät nämä baanat silti ulotu minne vain, eivätkä kaikki pyöräilijät (johon ryhmään kuuluu joskus lähes jokainen boulderilainen ainakin joskus) asu niiden varrella. Siksi kevyen liikenteen trailit ovat vain runkoväyliä, ja pääpaino pyöräilyn infrassa tuntuu olevan pyöräkaistoissa – siis pelkät maalatut viivat tiessä, ei mitään sen kummempaa. Tällöin pyöräilijät ovat autojen seassa, mutta heillä on silti enemmän tilaa ja turvaa kuin ilman kaistoja.

Olen pyöräillyt Boulderissa aika paljon, ja ikinä en ole kokenut yhtäkään läheltäpiti-tilannetta pyöräkaistoilla pyöräillessä, koska olen kaistoilla pyöräillessä siellä, missä autot olettavat minun olevan. Ainoa kokemani läheltäpiti-tilanne oli yhdistetyllä kevyen liikenteen väylällä autotien sivussa, kun olin ylittämässä tietä vihreillä valoilla, ja samanaikaisesti punaisia päin oikealle kääntyvä autoilija ei tajunnut katsoa muuhun suuntaan kuin siihen, mistä oli tulossa autoja.

Minun näkökulmastani on siis selvää, että toimiva pyöräinfra keskittyy pyöräkaistoihin. Toisaalta on selvää, ettei näitäkään voi rakentaa kaikkialle, ja ajatus, että pyöräily vaatii toimiakseen jotain erityisesti pyöriä varten rakennettua infraa, on absurdi. Sen sijaan yksi iso osa pyöräilyinfraa täällä ovat yksinkertaiset muistutusliikennemerkit: Share the Road! Tiet kuuluvat kaikille, ja esimerkiksi maantiepyöräilijöitä varten erityistä infraa ei ole olemassa, vaan aamuisin Boulderista pohjoiseen päin autoillessani 60mph (96km/h) nopeusrajoituksen maantiet ovat täynnä yksittäisiä ja ryhmässä painavia pyöräilijöitä. Näitä sitten ohitan sopivissa kohdissa ja väistän kunnolla toisen kaistan puolelta, jos pyöräilijällä ei ole penkkaa, missä ajaa. Vaarallisia ohituksia ei näy, ja mitään selityksiä siitä, että oli suorastaan pakko ajaa pyöräilijän päälle, koska keltaista sulkuviivaa ei voinut ylittää, ei täällä todellakaan hyväksyttäisi.

Pyöräkaista
Tältä näyttää pyöräkaista meidän kotimme lähellä.

Pyöräilijöille ajokortti! – varma tapa tappaa pyöräilykulttuuri

Viimeisen viikon aikana olen pariin otteeseen nähnyt keskusteluissa vaatimuksen siitä, että pyöräilijöiltä pitäisi vaatia oma ajokorttinsa, ennen kuin heidät päästetään liikenteeseen. Ajatus istuu hyvin sääntö-Suomeen – siis siinä mielessä, että heitetään lapsi pesuveden mukana ja pidetään sääntöjä tärkeämpänä kuin sitä, ajaisiko joku moisen sääntömuutoksen jälkeen enää pyörällä  –  mutta Yhdysvalloista katsottuna se on aivan ihmeellinen. Eiväthän autoilijatkaan osaa täällä liikennesääntöjä, ja silti pyöräilijänä koen täällä oloni turvallisemmaksi kuin omista oikeuksistaan varmojen suomalaiskuskien seassa.

Koska liikennesääntöjen osaaminen on vähän niin ja näin (ja autoillessa se kyllä ärsyttää – tästä lisää joskus toiste), niin autoilun lähtökohta on sama kuin mitä amerikkalaisessa yhteiskunnassa muutenkin: Jos et ole varma, ole kuitenkin kohtelias ja toista kunnioittava. Siinä missä Suomessa kaikki tienkäyttäjät kiukuttelevat siitä, kuinka taas heidän etuajo-oikeuttaan loukattiin ja sekin tyyppi tuli kolmion takaa, niin amerikkalaiset saavat sisäistä tyydytystä voidessaan olla kohteliaita toisilleen. Moottoriteillä tai ruuhkissa tämä ei välttämättä päde, mutta kaupunkiliikenteessä on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että autoilija antaa tietä pyörälle siellä, missä se ei olisi sääntöjen mukaan tarpeen, ja liikennevaloissa saatetaan odottaa, että pyöräilijä pääsee omalla kaistallaan liikkeelle, ennen kuin varovasti toinen huomioiden lähdetään itse matkaan. Jos vastakkain on minäminä-asenne ja kohteliaisuus, omat oikeudet ja heikomman tienkäyttäjän turvallisuus, kumpi näistä on oikeasti tärkeämpi?

Joskus tämä kohteliaisuudelle perustuva liikennekulttuuri aiheuttaa näppyjä minullekin: en esimerkiksi alkuviikosta suostunut lähtemään pyörällä liikkeelle Stop-merkin takaa, kun valtaväylällä kulkeva auto pysähtyi päästääkseen minut kulkemaan, koska valtaväylä oli kaksikaistainen  enkä kokenut tilannetta täysin turvalliseksi tai edes järkeväksi. Samasta syystä en ikinä lähde jalankulkijana punaisia päin, vaikka vihreän suunnasta tuleva autoilija pysähtyisi ja ystävällisesti viittoilisikin minut matkaan, vaan yhtä kohteliaasti hymyillen viittoilen, että mene sinä vaan. Tämä on ehkä sitä sääntöorientoitunutta suomalaisuutta minussa, joka toimii, jos kaikki osaavat säännöt, ja käytännössä ei toimi, koska Suomessakin pyöräilijöiden väistösääntöjä eivät osaa kunnolla sen kummemmin autoilijat kuin pyöräilijätkään. Tapasin juuri vähän aikaa sitten moottoripyöräilijän, joka oli pyöräillyt maailman ympäri, ja hänestä kaikkein pelottavin liikennekulttuuri oli Saksassa, koska siellä ihmiset luottivat sääntöihin ja ”etuajo-oikeuteen” sen sijaan, että olisivat oikeasti huomioineet muuta liikennettä. Kyseinen tyyppi ei ollut käynyt Suomessa, mutta voinee arvata, mitä mieltä hän olisi ollut siitä.

Parhaimmalta tämä kohteliaisuuspohjainen liikennekulttuuri tuntuu silloin, kun jotain sattuu ja tapahtuu. Siinä ainoassa läheltäpiti-tilanteessa, jonka aiemmin mainitsin, autoilija rullasi välittömästi ikkunansa alas ja pahoitteli vuolain sanankääntein. Sen sijaan, että olisin jäänyt miettimään ”sitä punaista autoa joka melkein tuli ja töytäisi!!”, mieleen jäi keski-ikäinen nainen, ihminen hänkin, joka oli vilpittömästi pahoillaan tilanteesta. Virheitä sattuu kaikille, eikä se tarkoita, että virheen tehnyt olisi vihattava kusipää.

20150817_102316

Turvallisen pyöräilykulttuurin kolme taikasanaa: asenne, asenne ja asenne

Tässä kirjoituksessa on tainnut tähän mennessä tulla jo aika selväksi, miksi minun mielestäni Boulderin liikenne toimii ja mikä Suomessa kiikastaa, mutta jos se on jäänyt vielä epäselväksi, niin otetaanpa kertausta. Tässä ihan aitoja kommentteja Facebookin puolelta taannoisen pyöräilijän kuoleman jälkimainingeissa.

Nykyisin kaupunki on täynnä autojen seassa holtittomasti ajavia pyöräilijöitä, ei valoja pimeässä ja ei kypärää päässä. Ei ihme että noin surkeasti käy.

Kyllä on nyt pyöräilijöiden hoidettava ensin oma tontti kuntoon ennen kuin uhriutuvat. Kusipäitä on pyöräilijöissäkin.

Ikävä tosiasia on se, että monet pyöräilijät ajavat tiellä vaikka heillä olisi pyörätie vieresssä. Lisäksi porukkapyöräilijät ovat vihon viimeinen joukko – monta rinnakkain tukkien tien.

valitettava tapaus mutta kyllä pyöräilijät voivat toimia toisin ketkä ajaa enemmän päin punaista kun fillaristit

Noi pyörillä liikkuvat vihaiset kateelliset ex kommunistit pitäis laittaa kuriin…

Täytyy sanoa, että kun pyöräilijä kuolee ja keskustelupalstat täyttyvät pyöräilijöitä  syyllistävistä kommenteista, niin se tuntuu aika makaaberilta. Kuinka empatiakyvytön täytyy olla, että mielessä edes vilahtaa autoilijan tappaessa pyöräilijän, että ”on niissä pyöräilijöissäkin vikaa”? Ja mistä tämä yleistäminen edes kumpuaa – pyöräilijät sitä, autoilijat tätä, jalankulkijat tota. Itse olen tilanteesta riippuen pyöräilijä (minä ja valkoinen Diamondbackini), autoilija (sininen avoautoni ei aina toimi niin kuin pitäisi mutta on silti ihana) ja jalankulkija (sekä välillä myös lenkkeilijä!), ja törppöjä on kaikissa tienkäyttäjäryhmissä  – etenkin Suomessa.

Metsään mennään siinä vaiheessa, kun nähdään itselle vieraamman liikennevälineen kuljettajat yhtenäisenä vihamielisenä törttöilevänä massana sen sijaan, että todettaisiin heidän kaikkien olevan ensisijaisesti yksilöitä ja ihmisiä. Varmaan tietenkin myös helpottaisi, jos kaikilla autoilijoilla olisi yhtä paljon kokemusta pyöräilystä kuin täällä Boulderissa ja kaikilla yli 16-vuotiailla pyöräilijöillä ajokortti ja ajokokemusta, mutta avainasemassa on kuitenkin toisen asemaan asettuminen. Suomessa on kuulema Facebookissa ryhmä, jonne postataan vihaisia valokuvia autotiellä pyöräilevistä pyöräilijöistä, tyyliin ”menisivät sinne minne kuuluvat, pois täältä autojen seasta”. Viime viikonloppuna ajoimme Iiron kanssa autolla kanjonia pitkin vuorille ja jouduimme hidastelemaan autotiellä pyöräilevän maantiepyörän takana jonkin aikaa, ennen kuin sopiva ohituspaikka löytyi. Ensireaktiomme ei kuitenkaan ollut ”voi v— mikä hidastelija urpo succispelle!” (sivumennen sanoen, jos kokee tarvetta kutsua toista tienkäyttäjää alentavalla termillä pelkän vaatetuksen perusteella, niin kannattaa tarkistuttaa päänsä), vaan ”voi raukkaa, se on varmaan eksynyt pois tuolta joen toisella puolella kulkevalta sileältä pyörätieltä ja sitä varmaan harmittaa nyt, no toivottavasti pääsee turvallisesti sinne liittymään jossain vaiheessa”. Pyöräilijän ohittaminen turvallisesti hidasti matkaamme ehkä 30 sekuntia, joten miksi ihmeessä olisimme keränneet siitä kierroksia?

Mitä tälle sitten voi tehdä? En tiedä, en oikeasti tiedä. Kaikkialla Yhdysvalloissa ei kuitenkaan pyöräilykultturi toimi, ja esimerkiksi Georgiassa pyöräily missään autojen lähettyvillä oli kaikin puolin hasardia, joten jotain Boulder on tehnyt oikein. Ehkäpä kiittäminen on osittain pyöräilyyn kannustavia ohjelmia (esim jokakesäinen Bike to Work Day, jolloin ihmisiä kannustetaan pyöräilemään töihin matkan varrelle pystytettyjen aamiaispisteiden avulla), joilla saadaan mahdollisimman monelle pyöräilykokemuksia ja näin ollen kasvanutta empatiaa pyöräilijöitä kohtaan, ja toisaalta terveisiin elintapoihin keskittyneessä kulttuurissa pyöräily nähdään muutenkin oikeana liikkumismuotona.  Seattlessa oli kuulema ongelmia pyöräilijöiden ja autoilijoiden vastakkainasettelun kanssa joitain vuosia sitten, ja tilanne parani mm. sen ansiosta, että kielenkäyttöä muutettiin, ja ”pyöräilijöiden” ja ”autoilijoiden” sijaan ruvettiin puhumaan ihmisistä, jotka ajavat pyörää tai autoa. Koska sitähän me kaikki olemme, ihmisiä.

Jostain voidaan kuitenkin tutkimusten valossa olla yhtä mieltä, ja se on, että mitä enemmän pyöräilijöitä, sitä turvallisempaa pyöräily on. Toivotan siis kaikille intoa pyöräillä jatkossakin näistä uutisista ja keskusteluilmapiiristä huolimatta. Pyöräily kun on suuremmasta onnettomuusriskistä huolimatta silti terveellisempää kuin auton ratissa istuminen – ja lisäksi se on hauskaa!

P.S. Olen puhunut tässä kirjoituksessa paljon siitä, että autoilijat ottavat täällä huomioon pyöräilijät. Jottei kukaan pääsisi valittamaan törttöilevistä pyöräilijöistä ja kommentoimaan, että ”entäs sitten jalankulkijat??” niin todettakoon, että kohteliaisuuden liikennekulttuuri jatkuu myös heikompien suuntaan, ja pyöräilijät väistävät traileilla jalankulkijoita. Ihmisluontoon kuuluu antaa hyvän kiertää, ja kuten myös traileille pystytetyissä liikennemerkeissä muistutetaan, Courtesy is Contageous – kohteliaisuus tarttuu. Ainoa ristiriita, mistä olen kuullut, on maastopyöräilijöiden ja patikoijien väliset kärhämät vuorten suosituilla poluilla, ja tämä on ratkaistu jakamalla käyttövuoroja: parittomat viikonpäivät pyöräilijöille, parilliset patikoijille.





6 kommenttia aiheesta “Mikä tekee kaupungista pyöräily-ystävällisen”

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus! Onhan tuo jännää, että noin pyöräilyhankalasta maasta löytyy kaupunkeja, joissa pyöräily kuitenkin toimii. Pyöräkaistojen lisäksi Helsinkikin kaipaisi toki sitä asennemuutosta. Pyöräkaistat on kaupungissa ehdottomasti toimivin juttu (hyvät myös siksi, että niillä voi ajaa kovempaa kuin kävelijöiden seassa), ja toki noita erillisiä baanamaisia teitä voisi olla enemmän, mutta eihän niitä pysty joka paikkaan rakentamaan,

    1. Ihana tuo termi ”pyöräilyhankala”… kuvaa kyllä yleisesti Yhdysvaltoja todella hyvin. :) Nämä baanamaiset kevyen liikenteen väylät on ihan kivoja, mutta en mä tiedä, onko ne lopulta pyöräilyn kannalta erityisen tarpeellisia. Enemmän mä niitä itse käytän lenkkeillessä, ja pyöräillessä sitten suhaan pyöräkaistoja, vaikka baana menisi jossain semilähellä.

  2. Ihana kirjoitus, ja tulin hyvälle mielelle vaikka aihe ei ollutkaan iloinen.
    Täällä on paljon lycra-pyöräilijöitä maanteillä varsinkin viikonloppuisin. Yleensä tiet juuri jaetaan eli on jonkinmoinen ohut kaista fillareille. Mutta läheltä-piti-tilanteita on itsellekin kertynyt, kun autoilijat törppöilevät varsinkin arkifillaroidessa, eli kaupungin keskellä. Suurimmaksi osaksi tiekulttuuri on kyllä ystävällisempää kuin Suomessa, mutta kyllä täälläkin on toisinaan just tollaista syyttelykeskustelua, jota en ymmärrä… Minusta just asennekoulutus puolin ja toisin auttaisi, ja juuri se, että sama ihminen sekä ajaisi autoa että fillaroisi niin ymmärtäisi millaista on olla siellä ’toisella puolella’.
    sannabanana on viimeisimpänä kirjoittanut: Kananlihalla sademyrskyssä

    1. Musta tässä syyttelyssä kummallisinta on, kuinka paljon autoilijat syyttävät pyöräilijöitä törppöilemisestä. Eihän se autoilija siinä kolarissa kuolisi, ja tilastojen mukaan kuitenkin Suomessa pyörän ja autoilijan välisissä kolareissa yleensä syyllinen kolariin löytyy auton ratista. Vahvemmalta osapuolelta aina toivoisi ymmärrystä, ja itse auton ratissa pyrin kiinnittämään erityisen paljon huomiota pyöräilijöihin ja kävelijöihin.

  3. Hyvin kirjoitettu, Jenni. Tuo sinun Boulderisi tuntuu olevan moneltakin kantilta aivan loistava paikka asua ja elää. Sellaisen käsityksen ainakin kertomuksistasi olen saanut.
    Luxemburgissa pyöräillään myös, etenkin maantiellä. Siellä liikkuu kilpailijoita ja harrastelijoita, hampaisiin asti varusteltuina taidoista ja kyvyistä riippumatta. Vaarallisia ohituksia näkee aina silloin tällöin autoilijoilta, mutta minut ohitti risteyksessä ulkokautta eilen yksi vauhtiveikko pyörällään. Välillä ihmettelen, miten tuolla maaseudun kapeilla teillä pyöräilijät uskaltavat kilpailla elintilasta nelipyöräisten vauhtihirmujen kanssa. Ilmeisesti se jotenkin sujuu kaikesta huolimatta.
    Olen kanssasi täysin samaa mieltä, että ratkaisu tienkäyttäjien yhteiseloon on siellä asennepuolella. Minäminäminä-porukat pitää saada jollekin anger management -kurssille. Asennekasvatus kunniaan – tämä pätee kaikilla elämänalueilla.
    Aino Salminen on viimeisimpänä kirjoittanut: Loimaalta, päivää!

    1. Mä en ihan hirveästi pyöräillyt maaseudulla Luxemburgissa – kaupungissa kylläkin – mutta vähäisellä kokemuksellani pidin liikennekulttuuria suht toimivana. Ei ainakaan tule mieleen pelottavia tilanteita, ja pyöräilin myös mm. ruuhkassa Gasperichista keskustaan tai keskustan läpi töihin. Välillä ärsytti puutteellinen kyltitys ja seinään päättyvät pyörätiet, joiden ansiosta eksyin oikeilta reiteiltä useaan otteeseen, sekä tietenkin Pont Adolphen remppa, koska asuin ihan sen vieressä… Sitä väliaikaissiltaa ei oikein viitsinyt ylittää autotien puolelta, koska siinä kohtaa jengi todellakin kaahasi ja pyörällä meinasi jäädä jalkoihin, mutta ei jalkakäytävääkään pitkin viitsinyt ajaa. Kiersin sitten välillä Aqueductin kautta, vaikka se saattoikin kaksinkertaistaa matkan.

      Ajokoulutuksessa pitäisi varmaan enemmän painottaa tuota anger management -puolta ja törttöilijöille jaella sakkojen sijaan (tai lisäksi) pakollisia kursseja.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

CommentLuv badge