Matkaopas: Eurooppa | Page 10 of 14

1.2.201412.5.2015

Greenwich: meridiaani ja Cutty Sark -museoalus

Greenwichin puistosta on näkymä Canary Wharfille

Kartoista ja veneistä kiinnostuneena insinöörinä on oikeastaan aika yllättävää, että minulla on kestänyt näinkin pitkään päätyä Lontoon reissulla Greenwichiin katsomaan nollameridiaania sekä museoalus Cutty Sarkia Greenwichin satamassa. Olin aina ajatellut, että sinne on jotenkin tosi pitkä matka Lontoosta, mutta vain pieni pyrähdys junalla ja olin perillä.

Tapasin lontoolaisen ystäväni Lisan taannoin Suomessa töiden kautta, joten Lisakin oli innoissaan löytäessään maininnan Helsingistä nollameridiaanilta.

Siinä on kaupunki, jonne Lisa suunnittelee ensi kesäksi häitä ja sen jälkeen muuttoa. Ei, en nyt puhu Moskovasta.

Vähän taustatietoa niille, joille Greenwich ei ole tuttu: tänne perustettiin vuonna 1675 Kuninkaallinen observatorio, jonka johtana hääri kuninkaallinen tähtitieteilijä. Virka ei ollut mikään mitätön akatemiapesti, vaan tavoite oli selvä: tarvittiin parhaat kartat ja navigointivälineet Englannin laivastolle, jotta pysyttäisiin vastaisuudessakin Atlantin herroina. Karttoihin tietenkin tarvitsi pituuspiirit eri meridiaanit mittaamaan, kuinka idässä tai lännessä kulloinkin oltiin – erittäin tärkeä tieto Amerikan valloituksen kannalta – ja kun mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää meridiaaneille ei vielä ollut, kuninkaalliset tähtitieteilijät sijoittivat nollakohdan kulkemaan isoimman ja tärkeimmän teleskooppinsa läpi. Nollameridiaanin paikka sitten vaihteli riippuen siitä, mikä oli milloinkin se pähein teleskooppi, mutta vuonna 1851 määritelmä lyötiin vihdoin lukkoon, ja siitä lähtien nollameridiaani on kulkenut siinä missä kulkee. Paitsi että ei kulje, sillä vuonna 1984 nollameridiaani määriteltiin uudestaan maan massakeskipisteen mukaan, ja tällä hetkellä virallinen nollameridiaani kulkee noin 100 metriä observatoriosta sivuun, mikä sopivasti jätettiin kertomatta kaikille vanhan nollameridiaanin luona poseeraaville turisteille, mutta eipä se niin tarkkaa ole.

Vanha nollameridiaani kulkee Greenwichin observatorion läpi, ja kun kellojen liikkeitä maailmassa yhtenäistettiin, UT eli universal time määriteltiin Greenwichin kellon mukaan.

Observatoriosta löytyi myös mielenkiintoinen näyttely navigoinnin historiasta. Tiesittekö, että vaikka leveyspiirejä pystyttiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa arpomaan tähdistä, niin pituuspiireissä oltiin yhä ulalla, koska merenkulkijoilta puuttui luotettava keino mitata aikaa. Tämä vaikutti niin merkittävästi Atlantin ylittävään laivaliikenteeseen, että Englannin hallitus lupasi ongelman ratkaisijalle 20 000 puntaa, nykyrahassa pari miljoonaa euroa. Monet keksijät yrittivät voittaa kilpailun, ja osa ideoista oli hieman vähemmän toteutuskelpoisia: esimerkiksi yksi keksijä ehdotti, että jokaiselle laivalle annettaisiin mukaan koira, jota on ennen lähtöä nirhaistu jollain teräaseella. Teräase sitten kastettaisiin ”sympatiapulveriksi” kutsuttuun aineeseen, joka saisi koiran tuntemaan teräaseen nirhaisun aina uudestaan pitkänkin matkan päästä. Tämä tehtäisiin aina tasan klo 12 Lontoon aikaa, jolloin koira haukahtaisi ja laivan kapteeni voisi suorittaa mittaukset tämän perusteella. Palkinnon kuitenkin voitti 1760-luvulla eräs puuseppä John Harrison, joka oli kolmenkymmenen vuoden ajan kehittänyt toimivaa merikronometriä ja vihdoin onnistui luomaan kellon, johon laivan keinuminen, kosteus tai lämpötilojen vaihtelut eivät aiheuttaneet häiriötä.

Observatorion lisäksi toinen kiinnostava asia Greenwichissä oli tämä:

Cutty Sark, yksi maailman nopeimmista klippereistä, nykyään museoalus Greenwichin satamassa

Pohja oli päällystetty messingillä, jotta kaiken maailman öttiäiset eivät tarttuisi siihen

Cutty Sark rakennettiin vuonna 1869 teekaupan välineeksi: britit olivat ihastuneet iltapäiväteehen ja verojen poiston jälkeen siitä tuli kaiken kansan juomaa, joten kysyntä oli kovaa. Purjehdusmatka oli pitkä – ensin piti kiertää koko Afrikka ja ylittää Intian valtameri – mutta Cutty Sark oli rakennettu nopeaksi, ja se kykeni purjehtimaan Kiinasta Englantiin 120 päivässä. Nopeus oli teekaupassa valttia, sillä ensimmäisenä Lontooseen uuden sadon tuonut laiva sai luonnollisesti rahdistaan parhaimman hinnan, ja tämä koituikin Cutty Sarkin kohtaloksi, kun 1870-luvun puolivälissä teekauppaa alkoivat hallita höyrylaivat, jotka pystyivät oikaisemaan purjehdukselle epäedullisen Suezin kanaalin lävitse. Lopulta Cutty Sark rahtasi ympäri maailmaa milloin mitäkin – australialaista villaa, kiinalaista juuttia, hiiltä sinne tänne – kunnes vuonna 1922 joku tajusi, että se oli viimeinen maailmaa ympäri purjehtiva kauppakuunari, joten se ankkuroitiin Lounais-Englantiin ja avattiin turisteille.

Cutty Sarkin ruumassa oli kiinahenkinen näyttely sen teenkuljetushistoriasta

Cutty Sark on vanhaa skottimurretta ja tarkoittaa lyhyttä alusmekkoa. Nimi tulee kansantarusta, jossa juoppo Tam o’Shanter ratsastaa metsässä, kun hän näkee noitien tanssivan pelkät lyhyet alusmekot päällään. Vaikka noidat ovat pelottavia otuksia, Tam tykkää niin paljon näkemästään että huudahtaa: Weel done, Cutty-sark! Noidat huomaavat Tamin ja heistä nopein juoksee häntä kiinni ja saakin napattua otteen hevosen häntäjouhista, mutta Tam saa ratsastettua joen yli (huom: noidathan eivät pysty ylittämään jokia, tietenkään) ja noidalle jää häntä käteen. Noita Cutty-sark on kuvattu purjevene Cutty Sarkin keulakuvassa, ja aina satamaan tullessa joku miehistön jäsenistä kävi kiinnittämässä keulakuvan ojennettuun käteen tukun jouhia.

Mikä muuten oli skottitarinan opetus? Tietenkin se, ettei kannata lähteä huutelemaan naisille, vaikka he olisivat pukeutuneena kuinka lyhyisiin hameisiin.

Keulakuvia näytillä: minkä näköisen jannun sinä laittaisit veneesi keulaan?

Tässä kohtaa oltiin jo selvästi lounasajan paremmalla puolella, joten suuntasimme Lisan kanssa fish&chipseille pubiin, josta jatkoimme matkaamme markkinoille shoppailemaan.

Lontoon-matkan parhaat shoppailut olivat Greenwich Marketilla, missä nuoret taiteilijat, muodintekijät ja käsityöläiset myivät tuotoksiaan

29.1.2014

Lenkkeilyn varjopuolia

Kirjoitin aivan blogin alkuaikoina jutun siitä, millaista häiriköintiä sain osakseni miehiltä Georgiassa. Jutun julkaisun jälkeen häiriköintitapaukset vähenivät huomattavasti, mutta eivät syystä, joka saisi eräät etelävaltioiden miehet parempaan valoon: se olin nimittäin minä, joka muutin tapojani. Säät kylmenivät niin, että vähensin autolla ajoa katto auki, jolloin liikenteessä osakseni saatu häirintä tippui lähestulkoon nollaan. Lenkkeilyn siirsin sisätiloihin kuntomatolle, jossa kukaan anonyymi pickupkuski ei pääsisi viheltelemään minulle. Vältin pyöräilyä autoteiden vieressä, etenkin sen jälkeen, kun joku tavallista tyhjäpäisempi autoilija kakkoskuskinsa avustuksella oli yrittänyt koskettaa minua ohi ajaessaan pyöräillessäni pyöräkaistaa pitkin. Sen sijaan lastasin pyörän autoon ja ajoin autolla trailille, jossa sai pyöräillä rauhassa muiden pyöräilijöiden seassa.

Luxemburgiin muuttaessa häiriköinti unohtui. Joskus välillä joku vislaa kadulla, mutta en kiinnitä siihen sen pahemmin huomiota. Lenkkeillessä saan juosta rauhassa pitkin puistoja ja jopa ihan oma-aloitteisesti nykkäilen kohteliaat bonjourit ventovieraille. Kunnes sitten viime viikolla keksin, että voisin juosta lounastauolla työpaikan lähellä kulkevan bulevardin reunaa, jossa puuistutusten vieressä kulkee lenkkeilijöiden tamppaama hiekkapolku – harvinaisuus täällä päin, sillä yleensä puistot on viimeistä polkua pitkin asfaltoitu.

Siinä sitten juostessani taksi hidasti viereeni, kuski avasi ikkunan ja huikkasi minulle jotain. Hiljensin vauhtia, otin kuulokkeet pois korvista ja pyysin toistamaan; ehkä olin pudottanut jotain, tai ehkä kuski halusi kysyä tietä? Kuski toisti kysymyksensä: – Mademoiselle, ette tarvitsisi taksia?

Öö. Miltä näyttää? Olen lenkillä. Oliko tuo huono iskuyritys vai vittuilua juoksuvauhdistani?

– Mutta mademoiselle, voin viedä teidät minne vain!, kuski vastasi ja hymyili vihjailevasti.

Olin sen verran häkeltänyt, etten osannut vastata mitään. Sen sijaan puistelin päätäni, kohauttelin olkapäitäni, laitoin musiikin takaisin korviini ja jatkoin matkaa. Taksi ajoi vierelläni vielä parisenkymmentä metriä ja kuski huuteli minulle, mutta lopulta mies luovutti ja kaasutti matkaansa.

Lenkin loppupuolella piipahdin hakemassa kahvilasta paninin lounaaksi ja kävelin eväät kourassa kohti toimistoa ja suihkuja, kun viereeni pysähtyi taas taksi, ja epäuskoisena katsoin, kun sama kuski rullasi ikkunaa auki ja alkoi taas huudella minulle. Hetken ajan teki kovasti mieli mennä huutamaan kuskille takaisin, että jättäisi minut rauhaan!, ei oikeasti kiinnosta kenenkään pukupäisen sliipatun taksikuskin jutut, ja eikö sinullakin ole parempaa tekemistä työajallasi kuin häiriköidä lenkkeileviä naisia! – mutta käänsin sitten musiikin kovemmalle ja jatkoin matkaa pitäen katseen tiukasti jalkakäytävässä. Mikä ihme saa kenenkään miehen ajattelemaan, että toistuva häiriköinti olisi jotenkin soveliasta käytöstä? Jos nainen selvästi käytöksellään osoittaa, ettei ole kiinnostunut eikä huomiosta nauti, niin minkälainen kotikasvatus tai mielenhäiriö pitää olla, että silti sitä jatkaa? Ja vielä: toivon kovasti, että tämä taksikuski oli pelkkä yksittäistapaus, jotta voin lenkkeillä Luxemburgissa muuallakin kuin puistoissa. Aika näyttää, sillä pelkästään tämän perusteella en ole valmis hylkäämään löytämääni hiekkapolkua.

Vasta suihkussa tajusin, että olisi pitänyt ottaa muistiin kuskin taksinumero ja tehdä valitus. Seuraavaa kertaa odottessa.

27.1.2014

Oi Maani Suomi

Viikonloppu Suomessa hurahti ohi nopeasti ja silti niin ihanan hitaasti perhettä ja ystäviä tavatessa. Lauantai alkoi brunssilla, jonne kävelin pari kilometria kauniissa lumisessa pakkassäässä ruokakaupan kautta – mietin ensin hakevani tuomisleivän leipomosta, mutta sitten muistin olevani Suomessa – ja jonne olimme saaneet häkellyttävän hyvin yli vuosikymmenen yhdessä pysyneen kaveriporukan koottua rupattelemaan ja pelaamaan Aliasta. Sieltä matka jatkui nauttimaan laskiaispullia ja vihreää teetä vanhan ystävän kanssa, jonka esikoululaistytär oli vakuuttunut siitä, että hänelle kuului vielä toinen pulla tai ainakin suklaata. Nopean visiitin jälkeen pyrähdin Kallioon Arlan saunalle nauttimaan löylyistä ja puhumaan lauteilla politiikkaa poliitikkoystävän kanssa, minkä jälkeen olikin jo aika matkustaa pummilla ratikalla Punavuoreen (olisin ostanut ratikkalipun, mutta en yrityksistä huolimatta löytänyt automaattia, ja kuskilta ostettuna liput ovat riistohintaisia!), missä pääsin tapaamaan ensimmäistä kertaa erään pikkumiehen, joka kuolasi tomerasti ympäriinsä, sekä kertaamaan kuulumisia pikkumiehen vanhempien kanssa. Pitkän päivän jälkeen illallistimme kavereiden kanssa ravintola Kotossa, jossa ruoka oli hyvää ja juttu luisti. Illan lopuksi maksamaton ratikkalippu kostautui huonona karmana yöbussissa, missä kuski sätti minua arabiaksi kolikoiden puutteesta ja sekoili vaihtorahojen kanssa parin euron verran. Sunnuntai kului perheen ja isovanhempien kanssa syödessä, pelaillessa ja syödessä vähän lisää, minkä ansiosta en ollut yllättynyt, että iltapäivällä matkalaukkua punnitessa vaaka näytti omaksi painokseni pari kiloa normaalia enemmän.

Yksi vanhempien kolmesta kissasta kerjää huomiota istuutumalla esim. lukemiesi papereiden tai Hesarin päälle. Huomionkipeyteen auttaa rapsutus leuan alta

Viikonlopun aikana ehdin myös tuskastua suomalaisiin lehtiin: oikolukeeko kukaan enää Hesaria, vai miten on mahdollista, että samalla sivulla on sekä yhdyssanavirhe, kirjoitusvirhe että selvääkin selvempi sijamuotovirhe? Ja niitä virheitä oli muutenkin lehti täynnä! Tämä ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, minkälaisen ärsyyntymisen onnistuin kehittämään käsiini osuneesta Iltalehdestä, jossa tasapuolisen journalismin nimissä kommentit ministeri Virkkusen eurovaaliehdokkuudesta oli haettu yhdeltä hallituksen edustajalta (Stubb), yhdeltä politiikan tutkijalta, eikä yhtään vähempää kuin neljältä opposition edustajalta, joista peräti kolme mainitsi saman ”uppoava laiva”-metaforan ja toi näin keskusteluun ei-yhtään-mitään-uutta. Minua olisi saattanut jopa kiinnostaa, mitä jonkun muun hallituspuolueen edustaja ajattelee asiasta, ja pieni feministi sisälläni myös ihmetteli, eikö juttuun oikeasti oltu löydetty ketään naiskansanedustajaa kommentoimaan Virkkusen tekemisiä? Onneksi seuraavan sivun pääkirjoitus oli helmi, joten ärsyyntyminen jäi lyhytaikaiseksi.

Kotimatka sunnuntai-iltana kului rattoisasti mukavaa viikonloppua muistellen. Amsterdamissa käväisin loungessa syömässä vähän iltapalaa, ja kun täällä olen aiemminkin loungejen tarjoiluja kommentoinut, niin löysinpä tähän mennessä omituisimman tarjoilun: muovipötköön pakattua tartarpihviä. Tuossa se on kuvassa vasemmassa alalaidassa:

Jaksoin nirhata tartarpihvipötköä tylsällä veitsellä useamman minuutin kunnes keksin käyttää avaamiseen haarukan piikkejä.

Ensi viikonloppu kuluu onneksi vaihteeksi Luxemburgissa, kotona, ilman sen kummempia suunnitelmia. Ehtii pestä pyykkiä ja siivota, mikä tulee tarpeeseen, sillä sitä seuraavana viikonloppuna on taas vuoro lähteä Atlantin toiselle puolelle.

24.1.2014

Lontoo: taidetta ja musikaaleja

Piipahdin viime viikonloppuna Lontoossa, kun sinne kerran piipahdusmatka ja -hinnat täältä on, ja lisäksi eräs ystäväni asuu kaupungissa (tai oikeastaan siitä sopivan junamatkan päässä), joten hotellista ei tarvinnut huolehtia. Matka taittui minipotkurikoneella, johon mahtui kolmisenkymmentä matkustajaa, mutta alkuiltapäivästä kone oli puolityhjillään, joten reilun tunnin matka kului mukavasti kirjan seurassa lentoemännän käydessä useasti täydentämässä tarjoiluita ennen laskeutumista London City -lentokentälle.

Trafalgar Squarella oli kylmästä viimasta huolimatta sekä turisteja että katutaiteilijoita

Pakollinen Lontoo-kuva: punainen bussi ja Big Ben

Olin sopinut tapaavani kaverini kuudelta Covent Gardenin lähellä sijaitsevassa ravintolassa, joten jotain piti keksiä niiksi pariksi tunniksi, jotka minä ja matkalaukkuni vietimme kahdestaan. Niinpä päätin luovuttaa laukkuni läheisen National Galleryn naulakonvartijan hellään huomaan ja suuntasin itse sisälle tutustumaan. En ollut ainakaan muistaakseni käynyt aiemmin National Galleryssa, ja viikonloppuun valmistautuminen oli aika puutteellista, joten eipähän ollut mitään ennakko-odotuksia, joita olisi tarvinnut täyttää.

Pramea pytinki on 1830-luvulta, ja sisäänpääsy National Galleryyn on koko historiansa ajan ollut maksutonta

Sisällä sai ilmeisesti kuvata, mutta koin kuitenkin sen verran turistihäpeää, etten kehdannut kaivaa esille isoa järkkärikameraani, vaan napsaisin kuvan mieluummin kännykällä. Tuttu ilmiö kenellekään?

Audio guide lupasi kierrättää läpi tärkeimpien maalauksien reilussa tunnissa. Ajattelin alunperin seuraavani kierrosta, mutta audio guide oli sen verran mukaansatempaava, että pian jäin kuuntelemaan vähän minkä sattuu taulujen selostuksia. Lopulta jäin niin pahasti jumiin keskiajalle, että hyppäsin suoraan renessanssista impressionisteihin. Seuraavassa parhaiten mieleen jääneet jutut sieltä vähän kauempaa historiasta…

Leonardo da Vincin piirustus Neitsyt Maria, Jeesuslapsi, karitsa ja Pyhä Anna (1500-luvun vaihde). Tätä epäillään luonnokseksi, sillä se on täysimittaisen maalauksen kokoinen (140x105cm), mutta tuohon aikaan isot luonnokset siirrettiin suoraan kankaalle puhkomalla ääriviivoihin reikiä ja hieromalla hiiltä niiden lävitse, eikä tässä piirustuksessa ole merkkejä jäljentämisestä. Englanniksi tällaista maalauksen kokoista luonnosta kutsutaan nimellä cartoon, ja Leonardo da Vinciltä niitä on säilynyt vain kolme, sillä niitä ei alunperin ole tarkoitettu säilytettäväksi.

Taannoin opiskeluaikoina olin muodikkaasti poikkitieteellinen ja kävin lukemassa taidehistoriaa Taideteollisen puolella, tarkalleen ottaen periodia kalliomaalauksista esirenessanssiin. Takarivissä palloponchoihin ja pyöräilyhousuihin pukeutuneet graafikkohipsterit keskittyivät läppäreihinsa (tietty Mac) ja marisivat luentoläsnäolopakosta, kun taas minä olin ihan fiilareissa – niin romaanisen ja goottilaisen kirkkoarkkitehtuurin eroista kuin tästä maalauksesta:

Jan van Eyckin Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa (1434). Toisin kuin usein ajatellaan, maalaus ei kuvaa hääpäivää vaan jo jonkin aikaa naimisissa ollutta kauppiaspariskuntaa. Toisin kuin minä luulin, nainen ei ole raskaana, vaan tuollainen ihme kaapu oli sen ajan Hollannissa muotia. Takana näkyy koristeltu peili, ja peilissä näkyy, että huoneessa on pariskunnan lisäksi kaksi muuta henkilöä, joista toinen lienee itse taiteilija. Peilin yläpuolella lukee hollanniksi ”Jan van Eyck kävi täällä” (Kilroy on selvästi kopioinut lauseensa jostain), ja kattokruunussa palava yksittäinen kynttilä lienee maalauksessa ihan vain siksi, että taiteilija sai brassailtua osaavansa maalata palavan kynttilän.

Wiltonin diptyykki, maalaaja joku tuntematon ranskalainen tai ehkäpä englantilainen, 1390-luvulta. Englannin kuningas Rikhard II tilasi tämän aikoinaan omaksi henkilökohtaiseksi alttaritaulukseen, jonka edessä hän sitten rukoili ja mietti syntyjä syviä. Kuningas on kuvattu vasemmalla polvistuneena, ja hänen vieressään seisovat Englannin kuninkaan nimikkopyhimykset Edvard Tunnustaja ja Edmund Marttyyri (piti katsoa nimet Wikipediasta, näistä ei oikeasti mitään havaintoa) sekä Rikhardin oma nimikkopyhimys Johannes Kastaja. Hienointa tässä oli kuitenkin livenä nuo oikean osan sinikaapuiset kultakoristellut enkelit ja se, että diptyykki on säilynyt näinkin hyvässä kunnossa, sillä sen takakansi on vuosisatojen saatossa ottanut aika hyvin osumaa.

Firenzeläisen Paolo Uccellon San Romanon taistelu (1400-luku). Hirveä sekasorto, mutta missään, ei MISSÄÄN, näy verta. No ei tietenkään, sillä tämä on ruokasalin koriste (leveys pari metriä), sitä aikaa kun seiniä alettiin koristella seinävaatteiden sijaan huomattavasti halvemmilla maalauksilla, kun musta surma oli ensin ajanut Euroopan lamaan, jonka rinnalla tämä nykyinen eurokriisi on ihan kärpäsen kakkaa. Tässä firenzeläiset Uffizit antavat köniin sienalaisille Prioreille.

Piero di Cosimon Satyyri suree nymphiä (1495). Kuvan nymfin on tulkittu olevan kreikkalaisen mytologian Prokris, josta en ollut koskaan kuullutkaan eikä tarinaa selitetty kovinkaan syvällisesti. Jotain sinne päin, että mustasukkainen nainen lähtee miehensä perään metsälle varmistamaan, ettei hänellä ole toista naista, ja mies sitten vahingossa tappaa naisen keihäällä. Satyyriä eli tuota puolivuohta ei selitetty senkään vertaa, mutta eikö olekin surullisen näköinen? Ja myös: eikö olekin ihanan normaalin näköinen pienitissinen pyöreämahainen nainen? 1400-luvun taide on parasta vastalääkettä, jos muotilehtien photoshopatut mallit rupeavat tuntumaan normaaleilta.

Giovanni Bellinin Doge Leonard Loredanin muotokuva (1501). Doget olivat Venetsian kaupunkivaltion sikarikkaita johtajia, jotka käyttivät tuollaista hassua hattua, josta minulle tulee mieleen vähän sulanut Hershey’s-suklaakonvehti. Tätä läheltä tarkastellessa tuli fiilis, että kuka tarvitsee järkkärikameroita tai HD-tekniikkaa, kun käytössä on sivellin ja pensseli. (No minä tarvitsen, mutta herra Bellini selvästi ei.)

Sandro Botticellin Venus ja Mars (1483). Noihin aikoihin oli tapana antaa häälahjaksi taidetta, ja tämä maalaus saattoi olla tarkoitettu makuuhuoneen koristeeksi ja ehkäpä sijotettu sinne jo hääyötä varten. Tässä jumalat makoilevat itse aktin jälkeen, ja maalauksen tarkoituksena on osoittaa, miten eri tavalla naiset ja miehet suhtautuvat seksiin: Venus on tarkkaavainen ja mietteliäs, kun taas Mars koomaa, vaikka satyyrivauvat puhaltavat torvella hänen korvaansa. Satyyrit ovat myöskin pöllimässä Marsin seipään, mikä on huumoria keskiaikaiseen tyyliin, sillä nyt Mars on täysin aseeton.

Piero della Francescan Kristuksen kastaminen (~1450). Taiteilija oli suuri geometriafani, joten tässä Pyhästä hengestä voi piirtää suoran viivan kastoastian ja Jeesuksen kropan lävitse aina hänen jalkoihinsa asti. Maalaus on myös ensinnäkin perspektiivissä – ei mitenkään jokapäiväistä tuohon aikaan – ja käytössä on ala-asteen kuvataiteen tunneilta tutusti yhden pisteen perspektiivi, jonka katoamispiste on länttästy keskelle kuvaa.

Näiden maalausten (ja kymmenien muiden) jälkeen tulikin jo kiire, sillä olin bongannut, että impressionistien keskeltä saattaisi löytyä jotain tuttua. Pienen etsinnän jälkeen löytyikin tämä:

Akseli Gallen-Kallelan Keitele. National Galleryllä oli ympäriinsä mainoksia, joissa oli kuva taulusta sekä fraasi: Past the Manets and Monets, through the doors and across from Rembrandt, you will find Lake Keitele. Pieni pettymys oli, että tästä ei oltu tehty audioguide-opastusta.

National Gallerysta ilta jatkui ystäväni kanssa ravintolaan ja sen jälkeen teatteriin musikaalia katsomaan. Näytöksen nimi oli The Light Princess, mikä ei yllätykseksemme tarkoittanutkaan ”valon prinsessaa” vaan ”kevyttä prinsessaa”, ja se kertoi prinsessasta, joka oli hukannut äitinsä kuoltua painovoiman. Heti näytelmän alussa esiteltiin naapurimaan vihollisvaltion prinssi, joka itki valtoimenaan mutta tietenkin rakastui päätä pahkaa prinsessaan ja lopetti itkemisen. Täysin ennalta-arvattavasta juonesta ja osittain keskinkertaisista laulajista huolimatta näytös oli näkemisen arvoinen, sillä prinsessan ”keveys” oli toteutettu mitä upeimmilla mustiin pukeutuneiden apureiden akrobatialla sekä sekavilla köysivirityksillä – ja näytti lopulta erittäin hyvältä. Yllättävää myös oli näin ensi kertaa Lontoon musikaalissa käydessä, että katsomo oli täynnä nuoria, joilla oli mukana karkkia ja jätskiä, ja katsomoon sai tuoda myös väliajalta ostetut juomat muovituopeissa. Vähän kuin leffassa.

Täksi viikonlopuksi lähdenkin ”piipahtamaan” Suomeen, missä piipahdus sisältää bussin Saarbrückeniin, junan sieltä eteenpäin Frankfurtiin ja siellä vaihto lentokoneeseen, kokonaismatka-aika kahdeksan tuntia. Jippii pikkumaan lentokenttä ja suorien yhteyksien puute… Hyvää viikonloppua kaikille!

22.1.2014

Jokapäiväinen rajanylityksemme

Tässä päivänä eräänä olin juuri lähdössä töistä uimahallille pulikoimaan kilsan tai pari – penikoiden oireilu pakotti pitämään lenkkeilystä taukoa – kun samaan hissiin osuneet työkaverit pyysivät mukaan afterworkeille. Laiskalla päällä kun olin, minut oli helppo ylipuhua, ja päädyin istumaan läheisen hotellin modernisti sisustettuun aulabaariin Hoegaarden-tuopin ääreen.

Siinä istuessa selvisi syy drinkeille: Ranskassa asuvat työkaverit olivat huomanneet TomTomeistaan, että hieman rajan tuolla puolen oli kunnon ryysis, todennäköisesti onnettomuuden aiheuttama, ja jos nyt lähtisi ajamaan, kotimatka venyisi parituntiseksi. Parempi siis istua hetki chardonnay-lasi kädessä ja katsoa sitten autoilua uusin silmin.

Luxemburgista Ranskaan, Saksaan ja Belgiaan pääsee nelikaistaisia moottoriteitä pitkin periaatteessa nopeasti, mutta ruuhka-aikoina ne ovat tukossa ilman onnettomuuksiakin, sillä päivittäin 150 000 ihmistä tulee töihin Luxemburgiin naapurimaasta. Luxemburgissa ei ole ylipäätään töissä kuin kolmisensataatuhatta ihmistä, joten joka toinen työntekijä siis asuu ulkomailla. Syy tälle on yksinkertainen: asunnot ovat toisella puolella rajaa puolet siitä hinnasta mitä Luxemburgissa, ja minäkin saisin yksiöni hinnalla Saksan puolelta Trieristä kolmion. Itse olen todennut, että kalliimpi vuokra on pieni hinta puolestatoista tunnista ylimääräistä vapaa-aikaa joka arkipäivä, kun taas rajan toisella puolen asuvat työkaverini ovat todennneet, että vapaa-ajan menetys on pieni hinta omasta pihasta ja siitä, että vaimo voi olla kotona lasten kanssa. Lisäksi moni on alunperin kotoisin raja-alueilta, ja eräskin työkaverini totesi, ettei voisi asua missään muualla kuin Ranskan Metzissä, sillä työpaikka on Luxemburgissa mutta ex-vaimo Pariisissa, josta hänen pitää hakea poikansa joka toinen viikonloppu, ja Metz on sopivasti puolimatkassa.

Luxemburg on huomannut muissa maissa asuvien työntekijöidensä merkityksen kansantaloudelle ja huomioinut heidät sosiaalietuuksissaan. Luxemburgissa töissä olevien lapset saavat esimerkiksi luxemburgilaista verrattain korkeaa lapsilisää riippumatta siitä, missä he asuvat, ja lapset saavat myös käydä halutessaan Luxemburgissa koulua. Tällä hetkellä lehdissä on juttua, pitäisikö lapset ottaa myös Luxemburgin tarhajärjestelmän piiriin, jota kaavaillaan muutettavan ilmaiseksi. Ainakin yhden työkaverini arkea tämä helpottaisi: jos on hänen vuoronsa viedä lapset tarhaan, hän ehtii töihin vasta vähän ennen kymmentä, joten palaverit pitää sopia vaimon työvuorojen mukaan.

Päivittäiset työmatka-autovirrat Luxemburgiin. Suurinta töissäkäynti on Ranskan puolelta, Thionvillen ja Metzin kaupunkien lähistöiltä, mutta myös Saksan Trier ja Belgian Arlon ovat merkittäviä.

Drinkeillä ei puhuttu sosiaalietuuksista, vaan työkaverini kertoivat kauhutarinoita pisimmistä työmatkoistaan. Yksi oli kerran lähtenyt töistä vasta iltakymmeneltä, koska oli huomannut ruuhka-aikaan onnettomuuden, jonka oli halunnut välttää. Yritys ei täysin onnistunut, sillä lopulta hän oli kotona aamuneljältä seikkailtuaan pikkuteiden kautta rajan ylitse. Pahin tarina kuitenkin oli, kun eräänä lumimyrskyisenä talvi-iltana Belgia oli päättänyt yksipuolisesti sulkea rajan, jolloin Luxemburgin puolella rajaa moottoritie luonnollisesti meni täysin tukkoon. Eräs Belgiassa asuva työkaverini oli ehtinyt tuolloin ajaa jo viimeisen Luxemburgin liittymän ohitse, ja lopputuloksena hän odotti kuusi tuntia autossaan tien aukeamista… mutta ei tässä vielä kaikki. Tiedättekö, mikä oli kaikista pahinta? The police didn’t even serve her coffee! juttua kertova työkaverini puuskahti.

Oli pakko kysyä, onko kahvin tarjoilu ruuhkassa hyvinkin normaali poliisin tehtävä täällä päin, ja toinen työkaveri ehti selittämään, että ei nyt normaalin poliisin vaan tietenkin liikkuvan poliisin. Kolmas taas huomautti, että usein kahvia kylläkin tarjoilee palokunta.

Ruuhkatarinat olisivat varmaan vielä jatkuneet, mutta tässä kohtaa työkaverini päättivät lähteä uhmaamaan liikennettä.

13.1.2014

Parhain terveisin

Törmäsin eilen rappukäytävässä puolituttuun naapuriin. Huikkasin normaalit tervehdykset, ja hän vastasi takaisin jotain aivan käsittämätöntä. Anteeksi mitä? käännähdin, ja naapuri vaihtoi ranskasta englanniksi: Happy New Year!

Jaa, no hyvät uudet vuodet vaan! Mutta nythän on jo tammikuun puoliväli?

Samoin kun palasin töihin viime perjantaina, työkaverit yksi toisensa jälkeen pistäytyivät työhuoneeseeni toivottamaan onnea tulevalle vuodelle. En tiedä, miten muut tämän kokevat, mutta koen, että Suomessa uusien vuosien toivottaminen hiipuu hyvin pian vuodenvaihteen jälkeen ja loppuu täysin loppiaisen tienoille. Täällä taas uutta vuotta tunnutaan toivottavan ensimmäisellä kerralla, kun nähdään uuden vuoden puolella, eli pitää muistaa pitää kyseinen toivotus sanavarastossa vielä pari viikkoa.

Jännäksi tämän tekee, kun vertaa uuden vuoden toivotuksia joulutervehdyksiin. Toivotin työkavereille lomalle lähtiessä hyvät joulut, ja useampi vaikutti toivotuksesta vähän yllättyneeltä. Työkaverit eivät paljoa sitä C-sanaa käyttäneet, vaan toivotukset olivat luokkaa Happy holidays ja enjoy your vacation, ja ne pari, jotka lähettivät e-tervehdyksiä työkavereille, olivat ajastaneet ne uuden vuoden päivälle. Kun vielä kaupasta ranskankielistä joulukorttia metsästäessäni tajusin, että niissä kaikissa lukee Noëlin sijaan Meilleurs vux, eli ”parhain terveisin”, oli pakko kysäistä ranskankääntäjäkaveriltani, mistä on kyse.

Kaverini analyysin mukaan joulu-sanan välttämisessä ja hyvän uuden vuoden toivotuksien suosimisessa on puoliksi kyse tottumuksesta, puoliksi poliittisesta korrektiudesta. Eiväthän kaikki vietä joulua, ja Ranskassa joulu on nimenomaan kristillinen juhla, kun Suomessa joulua voi viettää kirkkoon kuulumatonkin valon juhlana esikristillisen tavan mukaisesti. Vastaava poliittinen korrektius on tuttua Yhdysvalloista, jossa muistetaan mainita hanukka ja kwanzaa jouluperinteiden vaihtoehtoina, mutta olin siitä silti yllättynyt.

Mutta kun kerran sen toivottaminen on vieläkin ajankohtaista: Bonne année kaikille, tai luxemburgilaisittain, e glécklecht neit Joer!

12.1.2014

Lenkkeilymaastot rotkossa

Luxemburgissa paistoi vaihteeksi aurinko, joten lähdin kameran kanssa kävelylle samalle reitille, mitä tahkon viikottain lävitse juoksulenkkarit jalassa. Kyseessä on Luxemburgin keskustaa halkova Pétrusse-joen laakso, keskustan kohdalla suorastaan rotko, ja joka on näytellyt merkittävää roolia Luxemburgin historiassa.

Ylhäällä rotkon harjanteella voi spotata kultaisen naisen patsaan

Luxemburgin kaupunkia ei olisi ilman rotkoa, tai se olisi jossain muualla, sillä ardennilainen kreivi Siegfried näki rotkojen strategisen hyödyn puolustukselle ja rakensi 900-luvulla rotkojen ympäröimälle kielekkeelle linnan, jolle hän antoi nimeksi Lucilinburhuc, ”pieni linna”.

Rotkossa on kosteaa, ja talviaamuisin siellä yleensä velloo sumu

Melkein vuosituhat myöhemmin, vuonna 1867 Lontoon rauhansopimuksessa sovittiin, että Luxemburgin massiiviset linnoitusjärjestelmät purettaisiin. Seuraavan parin vuosikymmenen aikana työmiehet räjäyttelivät pattereita ja purkivat kasematteja, ja nykyiset linnoitusrakennelmat ovat vain valju muisto siitä, miltä Luxemburg ennen näytti. Minuun ne silti tekevät vaikutuksen.

Parhaiten säilyneet patterit ovat keskustan etelälaidalla Pétrussen rotkoa vasten

Muisto pattereiden rakennusvaiheesta

Pétrusse-laakso on mielestäni parasta lenkkeilyaluetta lähialueella, mutta koska se on valaistu vain paikoittain, käyn siellä juoksemassa vain valoisaan aikaan. Pimeällä suuntaan keskuspuistoon tai Merlin puistoon, joiden luulisi olevan myös suosittuja, mutta ilmeisesti luxemburgilaiset eivät liiku pimeällä, sillä saan yleensä lenkkeillä pyhässä yksinäisyydessäni – mitä nyt välillä joku koiranomistaja onnistuu säikäyttämään ilmaantumalla sumusta eteeni. Sen sijaan arkisin lounasaikaan puisto on täynnä juoksijoita, osa ilmeisesti työporukoita, sillä täällä on suosittua käyttää lounastunti urheiluun.

Joissain kohdin laakson pohjoisrinteellä on (siirtola?)puutarhoita, joissa kasvatetaan kaikkea kesäkurpitsan ja viiniköynnästen välillä

Etualalla oleva Pétrusse-joki ei aina täytä koko uomaansa, mutta nyt on ilmeisesti satanut enemmän

Rotkossa lenkkeilyä häiritsee puutteellisen valaistuksen lisäksi jatkuvat rakennustyöt. Ihmettelin pitkään erästä rakennustyömaata kunnes tajusin, että siinä rakennetaan rotkon ylitse sinistä väliaikaista siltaa. Syy selvisi lehdestä: reilu satavuotista Adolphe-siltaa aiotaan rempata, ja koska silta on toinen vain kahdesta rotkon ylittävästä sillasta, jotka yhdistävät ydinkeskustan rautatieaseman alueeseen, sitä ei voi vaan sulkea, vaan autoille on pakko rakentaa vaihtoehtoinen kulkuväylä rempan ajaksi.

Takana Alphonsen kaari, edessä sininen silta, jonka pitäisi ruveta korvaamaan vanhaa siltaa ensi kuussa

Sama rakennusprojekti toisesta suunnasta

Tosiaan, vielä kaksi vuotta sitten olin aivan onneton juoksija, enkä ihan hiffannut, miten kukaan voi nauttia lenkkeilystä. Sitten innostuin triathlonin ajatuksesta – harrastinhan uintia ja tykkäsin pyöräillä – joten pakottauduin myös lenkeille. Toissasyksyn triathlonissa sitten huomasin, että pärjäsin kahdessa ensimmäisessä lajissa jotenkuten mutta juoksussa jäin jälkeen, ja päätin, ettei tämä jää tähän.

Vasemmalla näkyy Viaduct, vanhempi Pétrusse-laakson ylittävistä silloista. Ennen sen valmistumista vuonna 1859 rautatieasemalta keskustaan pääsi vain laakson pohjan kautta.

Matkalla ylös riittää portaita. Näillä treenasin viime kesällä erääseen vuoripatikointisuoritukseen, josta vielä joskus jaksan kertoa täälläkin.

Olen lenkkeillyt viimeiset kolme kuukautta säännöllisesti kolme kertaa viikossa läpi sumun ja sateen, ja juoksunopeus ja -kunto on ilahduttavasti jatkuvalla nousukäyrällä. Seuraamani juoksuohjelma loppuu toukokuulle, ja koska kyseessä on puolimaratonohjelma, päätin vihdoin eilen antaa itselleni synttärilahjaksi osallistumislipun ING Night Marathon-tapahtumaan, jossa juostaan Luxemburgin katuja pitkin alkaen seitsemältä illalla. Sentään siihen puolimaratonmatkalle. Ja nyt, kun olen kertonut asiasta täälläkin, lienee pakko viedä päätös loppuun saakka.

Eilisellä synttäri-illallisella käyttöön pääsivät jouluna saatu kynsilakka sekä myöhäisenä joululahjana eli juuri synttäreiksi perille tullut rannekoru – sopivasti samaa sävyä. Myös sormus, korvikset ja kaulakoru ovat samaa sävyä… miten niin tykkään sinisestä?

20.12.2013

Kölnin joulumarkkinat ja Dom

Aikainen lintu madon syö ja aikainen matkaaja nappaa sunnuntain aamukahdeksan halvat IC-junaliput Kölniin

Luulin, etten ehtisi kirjoittaa tätä postausta, koska läpikäytäviä kuvia oli paljon ja aikaa Charles de Gaullin lentokentällä ei mitenkään merkittävästi, mutta ehdinpä sittenkin. Syy on hieman vähemmän riemuisa: tekninen vika lentokoneessa, ei havaintoa milloin pääsemme matkaan. Tätä kirjoittaessa istun Air Francen lentokenttäloungessa katsellen pimenevää kenttää ja toivon hartaasti, että pääsen Atlantaan vielä tämän päivän puolella.

Elina herännyt juuri aamu-uniltaan katsomaan kehuttuja Mosel-joen maisemia Trieristä Koblenziin

No mutta itse postauksen asiaan. Olimme päättäneet, että johonkin kauemmas isoille joulumarkkinoille on pakko lähteä, kun kerran täällä päin ollaan, joten viime sunnuntaina tartuimme Luxemburgin rautateiden Kölnin tarjouslippuihin ja lähdimme porukalla matkaan. Huomasimme, että compartmentilliset IC-junat ovat erittäin hyviä nukkumiseen, sillä niissä on kolme pehmeää penkkiä vierekkäin ja nostettavat käsinojat, mutta jo tunnin torkuttuamme siirryimme bongaamaan linnoja viinipeltojen keskeltä.

Linna! Joko saa huutaa bingo?

En ole koskaan allekirjoittanut jakoa kaupunkilomiin ja rantalomiin, sillä eniten minua kiinnostavat pienemmät paikkakunnat, joissa sinänsä ei ole mitään ihmellistä eikä mitään yksittäistä suurta nähtävyyttä, jota pitäisi saapua kaukaa bongaamaan. Sen sijaan kiehtovinta on alueen fiilis, ja sen fiiliksen takia voin käydä katsomassa jotain sekalaista linnaa, jossa kaikki opasteet ovat kielellä, jota en ymmärrä. Ja niin näidenkin alueiden läpi junaillessa tuli tunne, että tänne pitäisi joskus tulla uudestaan kiertelemään kylästä kylään.

Kohteemme tänään oli kuitenkin vain ja ainoastaan Köln, jonne junalla saapuminen on kätevyyden huippu, sillä kaupungin pääkohde, valtava ja vaikuttava Kölnin katedraali, on kivenheiton päässä rautatieasemasta. Se on Saksan suosituin turistikohde kävijöiden määrällä mitattuna ja löytyy myös UNESCOn maailmanperintölistalta. Kunnon katedraalin tapaan sitä rakennettiin yli 600 vuotta (1248-1880), ja se säilyi pystyssä toisen maailmansodan melskeissä, kun melkein koko muu kaupunki pommitettiin matalaksi. Syyksi tähän on arvailtu, että sen näyttävät tornit olivat sen verran hyvät navigointimaamerkit Liittoutuneiden pommikoneille, ettei niitä haluttu tuhota.

Kölnin katedraalin fasadi on suurempi kuin millään muulla kirkolla maailmassa – tornit ovat 157 metriä korkeita ja etuosan leveys on 61 metriä – joten eipä mahtunut ihan yhteen valokuvaan…

Bongaa kuvasta roomalainen sotilas

Tulimme paikalle sunnuntaina vähän ennen klo 12, ja tämä yrmeän näköinen setä sanoi kaikille eteistä pidemmälle pyrkineille, että eteenpäin on tulemista vain hartailla katolisilla

Olen käynyt Kölnissä viimeksi teininä, ja tuolloin en päässyt käymään tornissa. Nyt sinne kiipeäminen oli ykköstavoite reissulta.

Maailman suurin kirkonkello

Tornin jälkeen lähdimme joulumarkkinoille, josta selittäisin mielelläni enemmän, mutta juuri tuli kuulutus, että kone lähtee sittenkin tänään! Jee!! Kolme tuntia myöhässä, mutta ei tarvitse olla yötä lentokenttähotellissa! Näkee Iiroa jo tänään! Jee jee ja triplajee!! Eli lätkin nämä loput kuvat tähän näin ilman sen kummempaa kommentointia ja sanon vaan, että kannattaa käydä katsomassa Kölnin joulumarkkinoita jos suinkaan mahdollista.

Myynnissä suomalaista hunajaa

Bongaa suomenlippu!

19.12.2013

Joulutoivotukset Luxemburgista

Täällä on viimeiset kolme viikkoa nautittu joulumarkkinoista, tai ainakin minä olen nauttinut; moni kaveri tuntuu olevan niihin jo kyllästynyt. Mutta miten voi kyllästyä lämpimään joulutunnelmaan pakkasenpuremassa illassa, glühwäiniin ja gromperekichelcherien, racletten ja mettwurstin tuoksuun, joka sekoittuu ihmisten iloiseen puheensorinaan. Ei mitenkään, en ainakaan minä vielä.

Koko laaja kävelykeskusta on vedetty täyteen jouluvaloja

Perheen pienemmillekin riittää menoa ja meininkiä karusellin ja maailmanpyörän muodossa

Myynnissä gromperekichelchereitä eli uppopaistettuja kermaviilipohjaisia röstiperunoita. Annokseen kuuluu kolme kappaletta, omenakompotti maksaa puoli euroa ekstraa.

Valaistuja tähtiä löytyy täällä päin joka joulumarkkinoilta, niin myös kummaltakin Luxemburgin suuremmista markkinoista

Saksaksi glühwein, luxemburgiksi glühwäin, ranskaksi vin chaud, mutta kyllähän me punaviinipohjaisen glögin tunnistamme. Kuppi on kolme euroa, ja lisäksi pitää maksaa mukista pantti, jonka saa sitten takaisin jos mukin palauttaa. Neljästi olen jättänyt palauttamatta, joten nyt on saappaan muotoinen glühwäin-setti kasassa.

Place d’Armesin markkinoilta kaupungin keskeltä saa kaiken maailman wurstia (toki patonkiin kääräistynä tarjottuna) ja hampurilaista, hapankaalia sekä sveitsiläisständiltä raclettea.

Keskustan laidalla rotkon äärellä olevalta Place de Constitutionilta (jonka tunnistaa kultaisesta naisesta pilarin nokassa) sen sijaan tarjotaan flammekuchenia, kermaviilipohjaista pizzaa, sekä ”pyramidista” glögiä. Onko muuten noilla häkkyröillä jotain suomenkielistä nimeä? Siis sellainen, mihin laitetaan kynttilät alle, ja sitten härveli pyörii ja tuottaa ääntä?

Osataan se piparinvalmistus täälläkin. Sen sijaan nuo neekerinsuukoilta näyttävät pallurat eivät kuulema ole niin hyviä kuin mitä vastaavat Suomessa

Sen kymmentä sorttia joulupukkiasua tarjolla. Miten olisi joulupukkibikinit?

Kaverit mustikkaglögiä maistelemassa

Tällä hetkellä pakkailen laukkuja, sillä huomenna on lento Pariisin kautta Atlantaan. Onneksi saa viedä kaksi ruumalaukkua, sillä ne täyttyvät joululahjoista, Fazerin suklaasta ja kaikenlaisesta, mitä joulumarkkinoilta on mukaan tarttunut. Eiköhän niillä eväillä järjestä joulun. Vuorossa on nimittäin ensimmäinen joulu, jossa en mene (puoli)valmiiseen pöytään, vaan joka pitäisi itse yhdessä Iiron kanssa järjestää. Elämän viimeisimpiä aikuistumisriittejä?

9.12.20132.2.2015

Keskiaikaista joulutaikaa

Jokaisella itseään kunnioittavalla Keski-Eurooppalaisella kaupungilla tai jopa kylällä pitää tietenkin olla joulumarkkinat, ja viime viikonloppuna me suuntasimme vanhempieni kanssa niistä yksille: Dudelangen markkinat Etelä-Luxemburgissa, lähellä Ranskan rajaa ja parinkymmenen minuutin junamatkan päässä kaupungista. Junamatkalle meidät sai lähtemään mainostus, että nämä joulumarkkinat olisivat keskiaikaisteemaiset.

Äitini teorian mukaan mies on taksikuski, nainen kunnantalon siivooja, ja yhteisinä vapaailtoinaan he harrastavat yhdessä keskiaikaista musiikkia.

Kun tulimme paikalle, lavalla hääri Elvikseksi pukeutunut taikuri, ja paikalliset nuoret hieman enemmän glögiä nauttineet miehet keskeyttivät shown kiipeämällä lavalle ryhmäkuvaan hänen kanssaan. Pian taikuri kuitenkin vetäytyi keikkabussiinsa ja tilalle vaihtui keskiaikaisteemainen muusikkopariskunta. Tämän lisäksi keskiaika näkyi kojujen ulkoasuissa, myyjien asusteissa ja… pöllöissä.

Mikäs se siinä?

Pöllö. Tästä tulee minulle jotenkin kummallisella tavalla mieleen vampyyri.

Tunturipöllö ravisteli päätään juuri kuvaushetkellä

Huuhkaja isottelee

Pöllöjä näkyi myös koristeissa

Katukivetykselle oli levitetty kariketta keskiaikaista markkinatunnelmaa tuomaan

Myynnissä oli käsityöläistavaraa ja second handia, ja myyntikojuja pyörittivät lähinnä paikallisyhdistykset: kunnan eläinsuojeluyhdistys, paikallisen koulun amerikkalaisen jalkapallon joukkue, uimahallin uppopalloseura. Noin puolet myyntikojuista oli itseasiassa ruoka- ja juomakojuja, joiden takana oli pari ammattilaista ja liuta seuroja, joista ensimmäiset vastasivat enemmän ruokapuolesta ja jälkimmäiset juomasta. Jouluoluttakin oli saatavilla, mutta suosituin juoma oli glühwäin, jota sai amarettolla tai ilman. Totesimme, että oli parempaa ilman.

Nämä puujaloilla kävelevät enkelit jakoivat ohikulkijoille jotain pientä ja pyöreää. Suklaata? Pikkukiviä? Eivät siis jakaneet meille.

Äiti otti churroja suklaadipillä, kun minä ja isä mussutimme suklaacrépejä

Aikamme joulumarkkinoilla pyörittyämme suuntasimme takaisin kohti pääkaupunkia ja illallista