Matkaopas: Eurooppa | Page 12 of 14

19.9.20134.8.2014

Kuningas Paperi

Kun aloitin työpaikallani, huoneeni nurkassa ehti möllöttää eräs laite pari viikkoa, ennen kuin tajusin mikä se oli.

Luulin tätä ensin vanhaksi rikkimenneeksi tulostimeksi, ennen kuin tutkin vekotinta vähän tarkemmin…

Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on työpaikalla oma faksi. 2010-luvulla, IT-organisaatiossa. Minulla ei ole hajuakaan, mihin muka tarvitsisin kyseistä rakkinetta töihin liittyen, joten kuluneen puolen vuoden aikana olen faksannut kolmesti boardingpasseja Deltalle puuttuneita lentopisteitä kinutessani sekä yhden luottokorttihakemuksen. Faksin lisäksi minulla on myös ensimmäistä kertaa työhuoneessani oma tulostin sen sijaan, että kävisin hakemassa tulostukseni jostain yksikön yhteisestä kopiokonenurkkauksesta. Sen sijaan skanneri on yksikön yhteinen, ja välillä minusta tuntuu, että olen ainoa, joka sitä käyttää, yrityksessäni siirtää tietoa arkistokaapistani sähköiseen muotoon.

Osaksi tämä kertonee jotain työpaikkani organisaatiokulttuurista, mutta uskon, että osaksi kiittäminen on myös yleistä mentaliteettia Luxemburgissa. Kun muutin tänne, aiemmin saman rumban läpikäynyt suomalainen neuvoi, että osta sitten mappi, johon mapitat joka ikisen virallisen paperin, mitä ikinä saat käsiisi, sillä mitä eriskummallisimmat tahot saattavat kysellä niitä vuosienkin kuluttua. Ristiriitainen sanayhdistelmä original paper copy on pop työpaikan HR-osaston lisäksi myös matkapuhelinliittymää hankkiessa, kaupungin virastojen kanssa asioidessa tai vuokrasopimusta solmiessa. Matkapuhelinyhtiöllä onneksi oli töissä tervejärkinen nuori nainen, joka hyväksyi jotain niinkin epävirallista kuin työsopimukseni todistukseksi siitä, että olen töissä, ja katsoi läpi sormiensa sitä, ettei minulla kahden viikon maassaolon jälkeen ollut esittää kolmen kuukauden virallisia ja alkuperäisiä palkkanauhoja.

Kaikissa papereissa on myös hyvä olla official stamp. Taannoin suomalaisen muuttofirman ensimmäinen yritys laskuttaa muuttokustannuksiani kaatui siihen, että he olivat olettaneet firman oman paperipohjan riittävän virallisuuden vahvistukseksi. No ei riittänyt, vaan piti lähettää uudet paperit, tällä kertaa virallisella leimalla varustettuina, ja tietenkin postitse, sillä faksi skannaamisesta puhumattakaan ei ole tarpeeksi aitoa. Työpaikan matkalaskuosaston kanssa asioidessa sen sijaan olen salaa tyytyväinen, että voin printata netistä matkalaskulomakkeen, täyttää sen kuulakärkikynällä, liittää mukaan kuitit ja heittää sisäpostiin – mahdollisuus, josta olen usein Suomessa haaveillut erinäisten maailman kätevimpien ja helppokäyttöisimpien matkalaskujärjestelmien kanssa tapellessa.

Ainoa taho, joka täällä näyttää olevan vähän vähemmän tarkka papereiden kanssa, on sähköyhtiöni. Sain parin viikon asumisen jälkeen kotiin kirjeen, että voisinko täyttää nimeni valmiiksi laadittuun sopimukseen, jonka sai postittaa heille takaisin sen sijaan, että olisi pitänyt käydä paikan päällä näyttäytymässä. Tästä noin kuukausi myöhemmin postilaatikkoon kolahti sähkölasku, josta en löytänyt minkäänlaista eräpäivää tai maksuaikaa. Laitoin laskun ”tärkeiden papereiden pinoon”, jonka päälle tuohon aikaan kertyi monta muuta paperia rivakkaan tahtiin, ja maksoin laskun kaksi kuukautta myöhemmin, kun siihen uudestaan törmäsin. Tuon laskun jälkeen en ole saanut mitään muuta kommunikaatiota: ei muistutuslaskua, ei uutta laskua (vaikka mielestäni laskutuskausi oli vain kolme kuukautta), ei edes mainoksia. Puoli vuotta myöhemmin sähköt toimivat yhä.

16.9.2013

Takaisin vuoteen 1643

Jotain 1600-luvun sotilaita, veikkaan espanjalaisiksi

Tiedättehän Kolmikymmenvuotisen sodan? Sen, jona aikana ottomaanit liittoutuivat hollantilaisten kanssa ja ruotsalaiset (tai pikemminkin suomalaiset palkkasotilaat) marssivat ympäri Tsekkejä kyliä polttamassa. Silloin kahakoitiin täälläkin, kun espanjalaiset yrittivät pitää kiinni Luxemburgista. No okei, myönnän, omat tietoni kyseisestä sodasta ovat sen verran hatarat, että yllätyn joka kerta. Mitä ihmettä espanjalaiset tekivät Luxemburgissa?

Kanuunanlatauspuuhissa olevat sotilaat heittivät toisilleen herisevää läppää vahvalla brittienglannilla. Yritä sitten siinä päätellä, olisivatko kenties ranskalaisia vaikkako belgejä.

Jo 1600-luvun eläväiset osasivat sopivan hetken tullen tulla jonottamaan olutteltalle.

Edessä olevat pyöreät tornit vanhaa linnoitusta, takana oleva lasikoppi taas on Nykytaiteen museo

Toisin sanoen Dräi Eechelenin museossa, yhdessä kaupunkia ympäröivistä säilytetyistä linnoituksista, järjestettiin viikonloppuna vuoden 1643 taisteluiden uudelleennäyttely. Tällaiset reenactmentit ovat peruskauraa Yhdysvalloissa, kun sisällissotaan hurahtaneet miehet larppaavat milloin minkäkin taistelun, mutta pienoisena yllätyksenä minulle tuli, että ne ovat ilmeisesti täälläkin suosittuja – ja täällähän riittää sotia, mistä valita. Valittu kahakka oli nykypäivän Ranskassa sijaitsevan Thionvillen valtaus vuonna 1643 – niin merkityksetön kahakka, että siitä löytyi Wikipediasta vain yksi sivulause – ja museon kummallekin puolelle oli sijoitettu leiri: toisella puolella pitivät majaa espanjalaiset kaupungin puolustajat, toisella puolella ranskalaiset hyökkääjät.

Tässä espanjalaiset, joilla kiehuu padassa jotain hyvän näköistä.

Ranskalaiset rouvat ruokatauolla omassa leirissään

Me katselimme tihkusateessa häärääviä sotilaita ja heidän perheitään ja totesimme pian, että museon sisällä on todennäköisesti lämpimämpää ja kuivempaa. Alueen historiaa laajalti kertaavan museon audioguide piti kiinnostustamme yllä pari tuntia esitellen Luxemburgin linnoituksen rakentumista sekä niitä lukuisia kahakoita ja komppanioita, joita täällä on ajansaatossa pyörinyt, ja kun lopulta pääsimme kierroksen päähän museon eli Thüngenin linnoituksen katolle, huomasimme uudelleennäyttelyharjoituksen juuri alkavan.

Museon edessä olevalle ruohokentälle kokoontui porukkaa

Puolustajat eli espanjalaiset marssivat paikalle

Oletettavasti ranskalaiset hyökkäävät. Tässä kohtaa en ollut enää niin varma puolista.

Pyssyjen paukkeessa olennaista on kova ääni ja savu

Miehet näyttivät nauttivan täysin rinnoin osoitellessaan pyssyjä toisiaan kohti ja ampuen paukkupanoksia. Me jaksoimme kuunnella säpinää aikamme kunnes siirryimme katselemaan lähemmin paikalle rakennettuja siviilien leirejä.

Pariskunta hääräsi jonkun keiton ääressä. Lähemmällä tarkastelulla kävi ilmi, ettei kyseessä ollut keitto, vaan…

…kankaidenvärjäysoperaatio!

Mukana myös elukoita. Tässä kanat ja kanapaimen.

Ei tarvitse perheen mustan lampaan kokea yksinäisyyttä, kun niitä on kaksi.

Kävimme myös hakemassa luxemburgilaista festarimättöä. Tässä bouneschluppia: vihreitä papuja, makkaraa, perunaa, sipulia ja piparjuurta. En Schlupp! huusi kassalla istuva nainen keittiöteltan suuntaan.

Tätä makkaraa ei kait saisi kutsua thüringeniksi, koska se on joku saksalaisten rekisteröimä fetan tyylinen kotipaikkaruoka, mutta thüringeniksi luxemburgilaiset silti omia makkaroitaan kutsuvat. Ja täällähän makkaran tilatessaan sen saa aina erinomaisessa patonkikuoressa. Jenkit pitäköön hodaripullasämpylänsä!

Thüngenin linnoitus on larppaajien puuttuessakin näkemisen arvoinen paikka, sillä se antaa jonkinlaista käsitystä siitä, millaiset Luxemburgin linnoitusjärjestelyt ovat olleet niiden kulta-aikana 1800-luvun alussa. Linnoituksista suurin osa purettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla Lontoon rauhansopimuksen velvoittamana, mitä ei todellakaan nyky-Luxemburgia katsoessa uskoisi, sillä täällä riittää nykyäänkin vallihautaa, kivimuuria ja ampumareikää. Kuitenkin koko nykyinen keskuspuisto, keskustaa pohjois- ja länsipuolelta ympyröivä leveä vyöhyke, on suunniteltu purettujen linnoitusjärjestelmien tilalle. Joku voisi kysyä, miksei linnoitusjärjestelmien tilalle aivan kaupungin keskustaan rakennettu asuntoja, mutta siihenkin löytyy rahaan perustuva syy: jos koko purettavien linnoitusten alta paljastuvalle usealle kymmenelle hehtaarille maata olisi rakennettu asuntoja, Luxemburgin asuntomarkkinat olisivat romahtaneet. Luxemburgin kaupunginisät osasivat siis jo tuolloin kääriä rahaa luxemburgilaisten maanomistajien taskuun.

12.9.2013

Maa(ilma)n paras tivoli: Schueberfouer

Siinä se oli. Kolmen viikon tivoliaika täällä päättyi eilen. Aika, jolloin maahan virtaa päivittäin kymmeniä tuhansia turisteja ihastelemaan maailman vanhinta ja ehkäpä myös parasta tivolia. (Vai tiedättekö mielestänne parempia? Vinkkejä otetaan vastaan kommenttiboksiin.) Kolmessa viikossa ehdin minäkin oppia Schueberfouerin kirjoitusasun – ja käydä paikalla yhteensä viisi kertaa nauttimassa menosta ja meiningistä.

Vietin tivolissa kaksi lounastaukoa, jona aikana ahdoin mahani täyteen gromperekichelchereitä (joiden nimeä en koskaan oppinut lausumaan, olkoon ne siis gromperekökkeleitä), nautin bretagnelaisessa ravintolassa ostereita ja crepejä ja kävin maailmanpyörässä vilkaisemassa, miltä Luxemburg näyttää lintuperspektiivistä: metsäiseltä. Kolmena iltana taas pyörin mukana humussa, joka muistutti jotain paljon isompaa ja ilakoivampaa kaupunkia lauantai-iltana, paitsi että illat olivat sunnuntai, tiistai ja keskiviikko, ja kyseessä oli kuitenkin yleensä saksalaisen jäykkä Luxemburg. Yksi vuoristorata tuli testattua, mutta Helsingin Linnanmäellä 90-luvulla ollut Breakdance jäi nostalgisoimatta.

Eilen päätösjuhlassa mukana olivat Elina ja Hanna

Yksi tivolin neljästä vuoristoradasta

Gromperekökkeleiden lisäksi Schueberfouerin erikoisuutena ovat suklaakuorutetut mansikat ja kiwit. Ja nämä eivät ole mitään kovia syysmansikoita vaan ihanan pehmeitä ja makeita. Ihmettelimme kaikki, mistä valmistajat ovat onnistuneet saamaan näin makeita mansikoita tähän vuodenaikaan – tai vaihtoehtoisesti mitä taikoja mansikoille on tehty.

Kävin kokeilemassa onneani ampumaradalla peräti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla ensimmäiset kaksi kutia meni ampumatarkkuuden hakemiseen ja ”mites tätä asetta nyt käsiteltiinkään”-ihmettelyyn, ja kudit osuivat pari millin päähän maalistaan, tuloksena harmillinen 3/5. Toisella kerralla sitten sain aseeksi yksilön, jonka liipaisin oli melkein jumissa, ja taas sama 3/5. En ollut varma, mitä viidellä osumalla olisi voinut voittaa, sillä kukaan tiskin takana ei puhunut englantia.

Kun hehkutin Schueberfoueria etukäteen, eräs tänä vuonna kaupunkiin muuttanut kaverini ihmetteli, miksi hehkutan tivolia. Eihän niissä ole mitään ihmeellistä, niitä on Suomessakin! Oma hehkutukseni johtui puhtaasti siitä, että en ole koskaan aiemmin käynyt kiertävässä tivolissa, ja parkkipaikan muuntumisessa huvipuistoksi on jotain maagisen tuntuista – ja onnekseni ensimmäiseksi tivolikokemuksekseni osui tämä. Schueberfouerin saavuttua kaupunkiin kaverikin pyörsi sanansa ja liittyi meidän lapsellisen innostuksen valtaamien suureen joukkoon.

Totta kai tivolissa myytiin myös ilmapalloja

Schueberfouer oli eilen viimeistä päivää auki, ja päätöksen kruunasi ilotulitusnäytös. Ensi vuonna spektaakkeli on tiedossa 22.8.-10.9.2014. Kannattaa laittaa kalenteriin jo nyt ja ruveta suunnittelemaan loppukesän visiittiä Luxemburgiin. Moni oli tainnut viime vuonna näin tehdä, sillä normaalien saksalaisten ja ranskalaisten turistien lisäksi Luxemburg oli yhtäkkiä täynnä myös brittituristeja, siis niitä kännisiä porukoita, jotka tuskin tietävät missä ovat ja viinalta haisevina kyselevät kaikilta vastaantulijoilta, missä on the fun fair. Niitä ei kuitenkaan ollut häiriöksi asti, eli kannattaa tulla vaikkei kyseisentyylisistä porukoista perustaisikaan.

10.9.2013

Suurherttuan vieraana

Vahtisotilas suurherttuan palatsin edessä. Yllättävän usein nämä sotilaat eivät näytä etnisesti eurooppalaisilta, mikä kertonee Luxemburgin monikulttuurisuudesta.

Blogin nimi ei ole pelkkä vitsi, sillä olen ollut Suurherttuan palatsissa vieraana! Toki siitä piti maksaa kymmenen euron sisäänpääsymaksu, ja kutsuttuna saattoi olla kolmekymmentä muutakin turistia kulkemassa vahvalla brittikorostuksella puhuvan luxemburgilaisherrasmiehen perässä, ja kuninkaallinen perhe lieni tuolloin kesäpalatsillaan, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.

Tytöt jaksoivat viilettää sotilaan perässä koko sen kymmenisen minuuttia, kun hän käveli viidenkymmenen metrin matkaa edestakaisin

Sotilaiden hyvästä koulutuksesta kertonee, ettei ilmekään värähtänyt tyttöjen hihkuessa vieressä

Suurherttuan palatsi siis aukeni vieraille elokuussa, ja minä olin tietenkin siellä muiden mukana pällistelemässä. Kierros alkoi turvatarkastuksella keskellä palatsia sijaitsevassa hevoskärrytallissa, jonka pohjamateriaali oli jossain vaiheessa vaihdettu mukulakivestä puuksi, koska kavioiden kopse kiveä vasten häiritsi erästäkin suurherttuaa. Kuvata ei saanut, mutta seuraava ihmetyksen aihe tuli, kun meille esiteltiin ikkunasarjaa, jossa jokaiselle Luxemburgin historian suurherttualle tai -herttuattarelle oli omistettu yksi maalattu ikkuna. Opas puhui pitkään suurherttua Williamista, ja minä sain ihmetellä, miksen ole ikinä kuullut tällaisesta historian hahmosta, vaikka Luxemburgin historiaan olen yrittänyt tutustua… kunnes välähti, että nimi on käännös. Suurherttua William eli Viljami, joka kuitenkin täällä yleisemmin Guillaumena tunnetaan, ja joita on kaikkiaan ollut historiassa jo neljä.

Usein sateisena päivänä (eli usein Luxemburgissa) palatsin edusta on juuri näin autio. Palatsi on itseasiassa paritalo, sillä kuvassa oikealla näkyvä vähän erilainen fasadi kuuluu parlamenttitalolle – oppaan mukaan ainoa esimerkki maailmassa, missä monarkia ja demokratia ovat näin läheisissä väleissä. [kuva: Steve Wilson]

Kolme ensimmäistä 1800-luvun Viljamia olivat itseasiassa Hollannin kuninkaita. Kolmannelta Viljamilta Hollannin kruunu periytyi Viljamin tyttärelle Vilhelmiinalle, mutta Luxemburgin suurherttuan perimisjärjestys oli asteen verran Hollannin järjestystä sovinistisempi, joten seuraavaksi suurherttuaksi tuli Viljamin veli Aadolf. Aadolfilta suurherttuakunnan valta siirtyi vielä Viljami IV:lle, mutta viimeinen Viljami onnistui vaimonsa kanssa saamaan kuusi tytärtä, eikä hänellä ollut veljiä, joten Viljami määräsi vallan siirtymään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä vanhimmalle tyttärelleen suurherttuatar Marie-Adélaïdelle.

Kun lippu liehuu salossa, joku kuninkaallisesta perheestä on paikalla

Marie-Adélaïdella ei ollut kovinkaan hyvä tuuri vallassa: pari vuotta hänen valtaanastumisensa jälkeen Saksa valtasi Luxemburgin (taas, huokaisevat tässä kohtaa luxemburgilaiset), ja Marie-Adélaïde yrityksissään olla neutraali ja pitää valtaansa yllä sai pahasti saksalaismielisen maineen. Sodan jälkeen niin tasavaltamieliset sosialistit kotimaassa kuin Luxemburgin valtaamisesta haaveilevat belgit ja ranskalaiset painostivat suurherttuatarta eroon, ja lopulta vuonna 1919 Marie-Adélaïde luopui vallasta sisarensa Charlotten hyväksi. Marie-Adélaïde lähti tämän jälkeen maanpakoon, asettui Italiassa nunnaksi katoliseen luostariin ja kuoli vain viisi vuotta myöhemmin 29-vuotiaana influenssaan. Jotta surullisesta tarinasta tulisi vieläkin traagisempi, kerrottakoon, että nykyaikainen historiankirjoitus uskoo, että 1910-luvun myllerryksessä Marie-Adélaïde saattoi tehdä Rytit ja kaksilla korteilla pelaamalla pelastaa maansa itsenäisyyden.

Minä seurasin valokuvauskieltoa, mutta näköjään kaikki turistit eivät. Tässä makua siitä, miltä palatsissa näyttää sisällä – ja opas tietenkin kertoi tarkasti jokaisen taulun ja maljakon historian painottaen sitä, kuinka suurimman osan niistä oli lahjoittanut Venäjän tsaari. [kuva: Razvan Orendovici]

Seuraava suurherttuatar Charlotte hallitsi 45 onnellista vuotta, tai melkein onnellista, sillä mahtui tuohon valtakauteen toinen maailmansota, jonka aikana Saksa valtasi Luxemburgin (taas). Saksalaiset tarjosivat Charlottelle mahdollisuutta palata hallitsemaan maataan valloituksesta huolimatta, mutta Charlotte oli viisastunut sisarensa kokemuksista ja kieltäytyi kunniasta. Sodan jälkeen Charlotte asetti nyt Luxemburgissa tavaksi muodostuneen esimerkin vuonna 1964 luopumalla kruunusta oma-aloitteisesti. Vallassa häntä seurasi suurherttua Jean, joka luopui vallasta poikansa Henrin hyväksi vuosituhannen vaihteessa ja elelee tällä hetkellä vähän pääkaupungista pohjoiseen Fisbachin linnassa. Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan vanha herra Jean vielä yli 90-vuotiaana lukee päivittäin sanomalehdet.

Nykyinen suurherttua Henri, hänen kuubalainen vaimonsa suurherttuatar Maria Terese, sekä heidän nuorin poikansa prinssi Sebastién. [kuva: Gwenaël Piaser]

Seuraavana perimysjärjestyksessä on vuorossa kruununprinssi Guillaume, josta huhuttiin pitkään, että syy sinkkuudelle taitaa olla seksuaalisessa suuntautumisessa. Guillaume meni viime lokakuussa naimisiin belgialaisen kreivin nuorimman tyttären Stéphanien kanssa, mutta tämä ei tainnut riittää hillitsemään huhuja, sillä kuukausi sitten ruotsalainen tuttuni kruununprinssistä puhuttaessa aloitti keskustelun: Have you heard that he’s gay?

Vasemmalla hurmaava prinssi Guillaume, vaimolleen prince charming, oikealla mahdollisesti eri avuilla hurmaava Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Van Rompuy. [kuva: Eurooppa-neuvosto]

Prinsessa Stéphanien hääpuku oli näytillä palatsissa, ja vaikka opas ei voinut kertoa sen tarkkaa hintaa, hän vakuutti sen olleen ainakin kaksi kertaa niin kallis kuin erään brittiläisen Katen pitsiunelma. [kuva: Christophe Karaba]

Suurherttuan palatsia vastapäätä on lähes yhtä suuri nähtävyys Luxemburgissa: Chocolate House Nathalie Bonn, aivan ihana kahvila, josta saa aivan ihanaakin ihanempia suklaita. Suklaakahvilan parasta antia ovat chocospoonit, puulusikan ympärille valetut suklaat, jotka liotetaan kuumassa maidossa aidoksi hot chocolateksi. Makuja on sen viidettä kymmenettä sorttia, joista minulla on vakaa aikomus käydä testaamassa kaikki heti, kun talven kolkkous laskeutuu tännekin.

Chocospoon, makuna wasabi

Espanjalainen Maríakin oli samaa mieltä: ei ole auringonpaisteisen terassipäivän voittanutta!

9.9.2013

Viikonloppupyrähdys Pariisiin

Notre Damen pääsiäismessussa joskus vuonna kuokka ja kivi väistin ranskalaisten poskisuudelmia, kun katolinen poskisuukotteluperinne tuli puun takaa

Luxemburgista ei kestä Pariisiin junalla kuin kaksi tuntia, ja kun liput ostaa pari kuukautta etuajassa, edestakaisen reissun saa 70 eurolla. Kun vielä päälle päätteeksi kolme ystävää osti lentoliput Suomesta kaupunkiin viikonlopuksi, ei tarvinnut paljon miettiä omia viikonloppusuunnitelmia.

Maalarit, nuo Pariisin katukuvan vakioasukkaat

Reissuviikonloppu osui elo-syyskuun vaihteeseen, ja säät hellivät meitä viimeisillä kesän helteillä. Koska porukasta kaksi oli Pariisissa ensimmäistä kertaa ja minäkin olin käynyt kaupungissa aiemmin vain kerran, viikonloppu meni maleksien, tunnelmasta nauttien, katukahviloissa istuskellen ja rentoutuen. Valmis ohjelma oli pidetty minimissä.

Louvren kohdalla oleva silta kimmelteli auringossa tuhansista lukoista, joita ihmiset olivat siihen iskeneet kiinni rakkaudenosoituksena

Seinen varrella riitti lämpimänä päivänä istuskelijoita

Eivätkö Pariisin katulamput olekin ihania?

Teimme me jotain vähän enemmän ohjelmoituakin, mutta koska napsin kuvia kahden muistikortillisen verran, jätän tarkemmat selostukset johonkin myöhemmäs. Tässä postauksessa siis pelkästään tunnelmia, pelkästään perjantailta.

Olen nähnyt vähemmänkin prameita kaupungintaloja

Jos jalat väsyvät kävelystä, voi vaikka istahtaa terassille kirille

Pariisin vanhin seinäkello on 1500-luvulta, ja kellon mekaniikka on sen jälkeen tarvinnut huoltoa peräti kahdesti

Hotellin olimme varanneet Latinalaiskorttelin välittömästä läheisyydestä, ja voimme sitä suositella toimivana ja halpana perushotellina. Kyseessä siis Hotel California St-Germain, josta varasimme neljän hengen huoneen. Olimme etukäteen päättäneet tarkan alueen, jolta hotelleja poimimme arvioitavaksi, ja vaihtoehtoja tarkastellessa yksi ystävä ihmetteli, miten Pariisissa on niin paljon saksalaisia hotelleja. Liikenteellisesti Saint-Germainin alue oli mainio.

Saint-Michelin aukion suihkulähde muodostui nopeasti maamerkiksemme matkalla hotellille

Mekin menimme näillä paateilla Seineä pitkin, mutta päiväsaikaan

Illalla matkasimme piknikille Eiffel-tornin juurelle, jossa ihailimme vilkkuvaa tornia – ja väistelimme turhankin tuttavallisia kaupustelijoita, jotka yrittivät kaikki myydä täsmälleen samanlaisia eiffeltorniavaimenperiä. Emme olleet ainoat, jotka olivat idean piknikistä saaneet, ja kaveri olikin vinkannut piknikiä saatesanoin, ”vähän niinkuin Kaivopuisto vapunpäivänä”.

Kimallusta tiedossa tasatunnein

29.8.201321.9.2015

Päivä Luxemburgissa Schueberfouerin aikaan

Breakfast — Aamiaiseksi Ikean näkkäriä, vuohenjuustoa ja brietä

Heräsin eilen vasta puoli yhdeksältä pyörittyäni kellonsoiton tahtiin puoli tuntia ja nähden unta Grand Canyoniin eksymisestä. Minulla itään päin suuntautuvassa jetlagissa ensimmäisenä yönä nukun yleensä 12 tuntia, ja parina seuraavana on hyvä, jos saan unta 6 tuntia, yleensä en. Normaalisti herään seitsemältä päästäkseni töihin puoli yhdeksäksi, mutta nyt, kun ihmiset ovat vielä lomilla, tiesin, ettei herääminen ole tunnin päälle ja mieluusti nukuin vähän pidempään.

Bus stop in Luxembourg — Kaupunkibussien 1-25 lisäksi kaupungin läpi kulkee kolminumeroisia busseja niin muihin Luxemburgin kaupunkeihin kuin rajojen ylitse naapurimaihinkin

Työmatkani on kolme kilometria, ja aamuisin valitsen säiden ja päällä olevien vaatteiden mukaan kulkuvälineeksi joko bussin, joita kulkee alle viiden minuutin välein, tai kaupunkipyörän, jonka saa 15 euron vuosimaksulla lainattua telineestä ja palautettua mihin tahansa toiseen telineeseen. Hyvällä säällä tykkään pyöräillä, varsinkin kahdeksan ja yhdeksän välillä, jolloin bussit ovat täynnä, mutta eilen laiskotti, joten kun kello oli jo yli yhdeksän, menin bussilla ja keskityin matkalla kirjaan.

Music at work — Töissä kuuntelen netin kautta suomalaisia radioita

view to Luxembourg — Työhuoneen ikkunasta näkyy Luxemburgin keskustaan

Suomessa löytyi yleensä joku pankki tai posti, joka oli iltaisinkin auki, mutta täällä menevät vaatekaupatkin kiinni lähtökohtaisesti silloin, kun olisin valmis lähtemään töistä. Tästä johtuen asioita hoitamassa ja vaikka uusia sukkia shoppailemassa käydään lounastauolla.

Tällä kertaa ne asiat veivät Postiin. Siinä menevät pari Postcrossing-korttia. Tietämättömille, että kyseessä on harrastus, jossa lähetetään postikortti maailmalta saatuun osoitteeseen, ja kun kortin vastaanottaja on vahvistanut kortin tulleen perille, saat vuorostasi jostain muualta päin maailmaa oman kortin.

Postista suuntasin suoraan suomalaisen kolleegan kanssa lounaalle, tällä kertaa toimistorakennusten ulkopuolelle.

way to Schueberfouer — Lounaspaikkaan oli lyhyt kävelymatka – ei mitenkään poikkeuksellista Luxemburgissa – ja siellähän se edessä jo siintikin

Schueberfouer 2013 — Schueberfouerin portit Glaciksella

Schueberfouer on yksi Euroopan vanhimmista markkinoista ja taatusti Luxemburgin suurin tivoli. Sen perusti alunperin vuonna 1340 Juhana I ”Sokea”, joka myös Juhana Luxemburgilaisena tunnetaan, jolloin markkinoilla myytiin lähinnä ruokaa ja karjaa. Erilaiset pelit ja huvitukset tulivat mukaan kuvioihin 1700-luvulla, ja 1900-luvulla paikalle on saatu myös useampi vuoristorata ja kieputuslaite sekä maailmanpyörä. Ruokaa sieltä saa edelleen, ja aurinkoisena päivänä reilun 20 asteen säässä terassit olivat melkein täynnä.

food at Schueberfouer — Eikä sitä ruokaakaan olla yli 600 vuodessa unohdettu

Schueberfouerista pari tuttua oli etukäteen kehunut minulle paikallisia erikoisuuksia, gromperekichelchereitä. Kyseessä ovat perunapannukakut, jotka syödään joko ylimääräisen suolakerroksen tai omenahillon kanssa. Testasimme niitä lounaaksi, ja minulle maistui kumpikin maustamistyyli.

Gromperekichelcher at Schueberfouer — 3,80 eurolla oli tarjolla kolme pannaria

Kiinnostuneille tiedoksi, että Schueberfouer jatkuu vielä keskiviikkoon 11.9. asti, ja sitä tullaan yleisesti katsomaan naapurivaltioista asti. Kävijöitä on päivittäin yli satatuhatta.

ice cream at Schueberfouer — Ja lopuksi jätskit jälkkäriksi ennen töihinpaluuta!

Iltapäivällä lähdin töistä vähän kuuden jälkeen suoraan keskustassa sijaitsevaan kahvilaan, jossa expat-porukka oli pitämässä bookswap-iltaa. Lähden normaalistikin noihin aikoihin, sillä meillä työpäivän pituus on 8 tuntia, jonka päälle tulee tunnin lounastauko.

bus in Luxembourg — Töistä pois taas bussin kyydissä

Luxembourg — Luxemburgin keskustassa on kävelykatujen verkosto

Paikalla bookswapissa oli reilu 10 ihmistä, jotka kaikki yhtä lukuunottamatta olivat naisia.

Vein paikalle yhden englanninkielisen pokkarin ja sain tilalle ranskan alkeisopiskelijoille tarkoitetun miniromaanin, Jane Austinin Järki ja tunteet -klassikon sekä kaksi töihin liittyvää IT-kirjaa, joiden näkemisestä vaihtokasassa olin hyvin yllättynyt.

Voin suositella keskustassa sijaitsevaa Konrad-kahvilaa. Kyseinen paikka on yksi kaupungin suosituimmista kahviloista, joten olen pariinkin otteeseen joutunut kääntymään sunnuntaipäivänä ovelta, kun sinne ei ole mahtunut sisään. Nyt meille oli varattu pöytä.

Viihdyimme kaverin kanssa bookswapissa reilun tunnin, kunnes nälkä alkoi kurnia vatsassa ja totesimme, että paras mennä muualle vaihtamaan kuulumisia. Kaveri tiesi Pääpostin vieressä olevasta hyvästä mutta erikoiessta burgerpaikasta, johon suuntasimme.

Brochettes & Cie -ravintolan burgereissa sämpylä oli korvattu… milläs muulla kuin perunalätyllä. Hyvää oli!

Kun suuntasin yhdeksän maissa kotiin, ilta oli jo hämärtynyt. Koska asun käytännössä keskustassa, minulla on kaupungilta kotiin lyhyt kävelymatka, joka yleensä kulkee Adolphe-sillan yli.

Adolphe Bridge, Luxembourg — Silta, jonka alitse kulkee Petrusse-joen lisäksi puistoinen laakso, jossa on hyvä lenkkeillä

12.8.2013

Patikointia myötä- ja vastoinkäymisissä

Eilen sunnuntaina oli tarkoitus mennä patikoimaan Pohjois-Luxemburgiin: reipas 17 kilometria kävelyä iltapäivällä läpi kumpuilevan maaston, jonka jälkeen illallinen pittoreskissa Wiltzin kylässä ja illaksi junalla kotiin. Matkaseuraksi olin pyytänyt tuttua espanjalaispariskuntaa ja romanialaista tyttöä. Tiistaina asiasta sovittaessa kaikki olivat messissä, mutta lähettäessäni mailitse tarkat speksit tapaamisajasta ja -paikasta, espanjalaispariskunta ei vastannut maileihini. Kun näin koko porukkaa perjantaina, romanialainen oli innoissaan, mutta espanjalaiset sanoivat että epäröivät sittenkin lähtöä, koska eivät tiedä jaksavatko herätä aamulla (juna kun olisi lähtenyt jo klo 12:50). Näin ollen ei tullut ihan täysin puun takaa, kun heiltä tuli mailia klo 03 lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, että jättävät reissun väliin. Sen sijaan puun takaa tuli, kun romanialaistyttö lähetti klo 10 sunnuntaiaamuna tekstarin, että hänellä on some work to do ja että please excuse me.

Selvä, kiitti kaverit. Ei huvittanut lähteä yksin tunnin junamatkan päähän, mutta sentään sain itseni junaan ja kahden pysäkin päähän, josta oli reilun kymmenen kilometrin metsäreitti kotiin, joten ei päivä ihan hukkaan mennyt. Mutta olisin silti mieluummin kuullut tekosyyt vähän aiemmin ja kysynyt muuta seuraa mukaan.

Sunnuntain reitin polku kulki Schleedin kaupunginpuiston läpi ja seuraili lopun matkaa Alzette-jokea

En jaksaisi kirjoittaa tällaisesta yksittäistapauksesta, jos se olisi yksittäistapaus, mutta on pikkuhiljaa alkanut tuntumaan, että on pikemminkin poikkeus kuin sääntö, että täällä ihmiset sitoutuvat etukäteen johonkin menoon ja vielä pitäytyvät suunnitelmassa. Kun taannoin järjestimme isomman porukan kesken lautapeli-iltoja, illat olivat kyllä kaikkien mielestä hauskoja, mutta tapa kuihtui kolmannen illan jälkeen. Miksi? Koska siihen kolmanteen iltaan ei tullut ketään! Järjestin itse kaksi ensimmäistä peli-iltaa, mutta kyllästyin vastaanottamaan saman päivän aamuna tai pahimmillaan puolta tuntia ennen tekstareita, joissa luki (seuraa autenttinen esimerkki): Hi Jenni, I won’t be able to join you for the games this afternoon. I hope to see you all next time. Kolmatta iltaa nakitin toisen ihmisen järjestämään, ja yritimmekin sopia porukalla päivän, jonka piti alunperin sopia kaikille. No, yksi kerrallaan kaikille tuli jotain muuta, ja edelliseen päivään mennessä meitä oli neljä henkeä. Ja sitten niistä neljästäkin kaksi sai ruokamyrkytyksen. Eikä sitä seuraavaa kertaa sitten tullut.

Ärsytystä lieventää tässä välissä Madame Lehmä, yleinen näky Luxemburgin maaseuduilla, jos sinne patikoimaan asti pääsee

Ehkäpä syy on siinä, että uudet expatit ovat pikemminkin tuttavia kuin kavereita, ystävistä puhumattakaan. Ne, joiden kanssa tapaamisia sovitaan, ovat saattaneet tavata toisensa vain pari kertaa aiemmin, joten ei sitten paljon toisen mahdolliset tunteet kiinnosta, jos sattuukin tulemaan jotain mielenkiintoisempaa päivän ohjelmaan. Toisaalta mututuntumani on, että ohareita tekevät enemmän etelämmästä Eurooppaa kotoisin olevat, kun taas pohjoisempien valtioiden asukit yrittävät pääsääntöisesti pitäytyä suunnitelmissa, joten ehkäpä ero on myös kulttuurissa? En tiedä, oma kokemukseni ei riitä tekemään johtopäätöksiä.

Siinä missä Pohjois-Luxemburgissa patikoidaan Ardennien vuoristossa, Etelä-Luxemburgissa maisemia hallitsevat kumpuilevat peltomaisemat, joissa olen nähnyt kasvavan niin maissia, kauraa, vehnää kuin ohraa/ruista (joita en osannut erottaa silloin tokallakaan luokalla koulussa, kun ne opeteltiin, mutta leveyspiiristä johtuen veikkaisin ohraa)

No mutta onneksi ovat suomalaiset kaverit, jotka eivät ohareita kovinkaan heppoisesti tee. Niinpä lauantaina pääsin suuntaamaan Annan kanssa etelään, lähelle Ranskan rajaa, jossa patikoimme kauniissa säässä peltojen keskellä. Ranskan rajan lähellä taitaa itseasiassa olla vähän epätarkka ilmaisu, sillä ylitimme reitillämme rajan kahdeksan kertaa, ja vain kerran raja oli mitenkään merkitty. Ensimmäisen kerran ehdimme patikoida jo hyvän aikaa ja ihmetellä, missä vaiheessa se raja tulee vastaan, kun tarkistin sijaintimme kännykällä ja totesin että Ranskassa ollaan, oltu jo varmaan vartin verran, ja raja taisi olla siinä kohtaa kun päällystetty tie muuttui multapaakkuraiseksi traktorinmentäväksi kinttupoluksi.

Se yksi ja ainoa France-kyltti, ja tässä kohtaa emme edes ylittäneet rajaa, kunhan satuimme näkemään

Osa Luxemburgin katukylteistä on kaksikielisiä ranskaksi ja luxemburgiksi

Maaseudun ja kylien lisäksi näimme metsää ja yhden erittäin hyvin hoidetun kauniin puutarhan, joka sijaitsi kylpylän alueella, jonka lävitse polku kulki. Mondorf-Les-Bainsin kylpylän rakennuksista osa sijaitsee Luxemburgin puolella, osa Ranskan, ja rajana toimii kylpylän puutarhan läpi kulkeva puro, joka risteili polkumme ali moneen otteeseen. Mietimme vain, millaiset rajamuodollisuudet olivat ennen Schengenin sopimusta ja totesimme, etteivät ne voineet silloinkaan kovinkaan kummoiset täällä päin olla, sillä osa puroa ylittävistä kävelysilloista vaikutti huomattavasti sopimusta vanhemmilta. Ja tosiaan, rajapuro halkoi kylpyläalueen lisäksi pikkukaupunkia, josta ei tuota yhtä France/Luxembourg-merkkiparia lukuunottamatta olisi voinut mitenkään päätellä, että kaupunki sijaitsee kahden maan alueella.

Lähellä Saksan rajaa patikointipolku kulki suoraan viinitarhan läpi kohti Moseljokea

Tähän hyvin sopivasti patikointireittimme päätepiste oli Schengenin pikkukylä Moseljoen varrella, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan valtioiden yhtymäkohdassa. Tässä kohdin se kuuluisa sopimus väännettiin Moselia pitkin risteilevällä jokiveneellä. Nykyään kylä lienee aika samannäköinen kuin silloinkin: unelias pikkukylä, jonka aluetta hallitsevat viinitarhat ja viinitilojen opastuskyltit. Päätimme palkita itsemme 21 kilometrin patikoinnista maistelemalla erään niistä, Domaine Henri Ruppertin, tuotantoa, jossa pinot noirista ja gamaysta sekoitettu rose-viini oli kunnolla viilennettynä ihan kelvollista, riesling oli varsin hyvää, ja gewürtzraminer vielä parempaa.

Katukyltit Schengenin tyyliin: 2km Ranskaan, 1km Saksaan

Henri Ruppertin viinitilalle oli kunnon kiipeäminen rinnettä ylös, mutta maisteluterassin näkymät olivat sen arvoiset, ja viinikin oli erinomaista

8.8.201320.5.2015

Viinimaisemissa Alsacessa

Pieni roadtrippimme toukokuussa suuntautui Verdunin sotatantereiden jälkeen kohti Alsacen viinitiloja, jonne saavuimme kahdeksalta illalla. Hetken yksisuuntaisia täynnä olevassa Barrissa autolla pyörittyämme löysimme hotellimme, jossa tylyhkö hotellinomistaja murisi, että koska emme olleet ilmoittaneet etukäteen saapuvamme vasta kuuden jälkeen, varauksemme oli peruttu ja meille ei ollutkaan hotellissa tilaa. Jaahas. Hotellinomistaja oli onneksi sen verran palvelualtis, että soitteli läpi lähiseudun muut hotellit, ja hetken jänskäämisen jälkeen saimme huoneen läheisestä Itterswillerin pikkukylästä hotelli Albertista. Ainoa ravintola kylässä oli hotellin oma, ja sielläkin keittiö oli juuri menossa kiinni, mutta ehdimme kuitenkin tehdä tilaukset, syödä herkkulliset annokset kurnivaan vatsaan ja nauttia hotellin omaa rieslingiä, tehty pihalla kasvavista rypäleistä. Tarinan opetus: jos saavut Ranskassa hotellille vasta illalla, soita ja ilmoita tästä etukäteen.

Alsace ruokaa: choucroute garnie eli hapankaalia — Iiro tilasi listalta annoksen nimeltä *Choucroûte garnie*, ”hapankaali lisukkeilla”, ja jännitti, onko yhdessäkään lisukkeessa lihaa. No oli. Kaikissa.

Viinipeltoja, Itterswiller, Alsace, Ranska — Näkymä aamulla hotellihuoneemme ikkunasta

Viiniköynnös, Itterswiller, Alsace — Hotellin viinipellot levisivät hotellista kaikkiin suuntiin. Jos ei haittaa syödä joka ilta samassa hyvässä ravintolassa, voin lämpimästi suositella Albertia.

Alsacen pikkukylien läpi kulkee kapea kiemurteleva tie, Route du Vin, jota pitkin turistit ajavat kylästä kylään pysähtyen aina välillä maistelemaan viinejä ja ihastelemaan maisemia. Tämä oli meidänkin suunnitelmamme, ja seuraavana aamuna suuntasimme tietä etelään. Dambachissa, seuraavassa vähän isommassa kylässä, kävimme hakemassa turisti-infosta pari patikointikarttaa ja repäisimme reippaan aamukävelyn naapurikylään ja takaisin viinipeltojen läpi. Kävelyn jälkeen olikin aika palkita itsensä spätzlellä ja rieslingillä ravintolassa, jossa käyttäydyimme kunnon turistin tavoin: ”Oho, täältä saa ostaa viiniä mukaan. Ja se on Grand cruta, ja halpaa sellaista. Pitäiskö ostaa pari pulloa? Joo ostetaan vaan.” Vasta myöhemmin tuli mieleen, että sitä kotiin ostettua viiniä olisi voinut pyytää maistaa ennen ostamista.

Dambach, Alsace — Dambachin pikkukylässä, noin neliökilometrin läntissä perinteistä tönöä, on yli sata viinikellaria

Iltapäivällä kävimme pikavisiitillä Colmarissa, Alsacen viinialueen pääkaupungissa, jossa turisteilu keskittyi nettikahvilan löytämiseen, koska joltakulta oli jäänyt veroilmoituksen täyttäminen vähän viime tippaan. Samalla selvisi, että helatorstain jälkisenä perjantaina ei koko Alsacessa ole yhtäkään aukiolevaa nettikahvilaa, mutta onneksi vaihtoehtoiset keinot keksittiin ja suuntasimme takaisin kohti pohjoista Route de Viniä pitkin viinikellareita kiertämään. Colmarista jäi vaikutelma, että kylä on kyllä kaunis mutta täynnä turisteja eikä mitenkään erikoinen. Suosittelen keskittymään Route de Vinin pikkukyliin.

Colmar, Alsace, France — Colmarin kivoin alue oli nimeltään La Petit Venice

La Cathédrale, Colmar, Alsace, France — Ja totta kai jokaisessa itseään kunnioittavassa vanhassa ranskalaiskaupungissa on katedraali, niin myös Colmarissa.

Rajoittuneen kokemuksemme mukaan viinikellarietiketti menee niin, että marssitaan sisään ja ilmoitetaan, mitä viinejä halutaan maistella. Yleensä pari ensimmäistä maisteluannosta on ilmaisia ja lopuille on joku hinta ilmoitettu, joka unohdetaan, jos päätyy ostamaan pulloja mukaan. Jos maistattaja kysyy Vous allez acheter? niin kannattaa siis nyökkäillä ja sanoa Oui oui, kunhan viinit ovat hyviä ja järkevän hintaisia. Hinnoissa on paljonkin vaihtelua, eivätkä hintaerot välttämättä korreloi laadun vaan esimerkiksi sijainnin tai mainosten koon kanssa. Me ostimme parista paikasta pari pulloa ja yhdestä laatikollisen, mutta monet näyttivät olevan liikkeellä farmariautojen ja nokkakärryjen kanssa, ja ainakin Jean Geileriltä Ingersheimissä sai hyviä rieslingejä.

Alsace, Ranska — Rieslingien lisäksi Alsacessa kasvatetaan paljon gewürztramineria

Jenni & Iiro Alsacessa — Ehkä noin kymmenennellä yrittämällä kuvaan ei osunut autoa maisemaa tukkimaan

30.7.2013

Espanjalainen munakas Marían tyyliin

María ja Luxemburgin vanha luostari, jossa nykyään kulttuurikeskus

Sohvasurffauskokemukset saivat alkukesästä jatkoa, kun madridilainen María tuli pikavisiitille työhaastatteluun Luxemburgiin ja yöpyi sohvallani. Työhaastattelun jälkeen Maríalle jäi vielä kunnolla aikaa turisteiluun, joten kävimme luuhaamassa ympäri kaupungin vanhoja linnoitusrakennelmia poikkeuksellisen kauniissa säässä, jonka jälkeen pistäydyimme hakemassa torilta ainekset lounaaseen, espanjalaiseen munakkaaseen.

Ensin kuori perunat ja sipulit, silppua sipulit ja leikkaa perunat neljään osaan ja sen jälkeen parin millin paksuisiksi viipaleiksi.

María valmisti munakasta neljälle, joten munia ja reilun kokoisia perunoita tuli neljä, sipuleita kaksi. Sipuleita silputessaan hän kertoi minulle sydäntäsärkevää tarinaa moniosaisesta etunimestään, joka suomeksi on vapaasti käännettynä ”Tasaisen maan María”. Nimi oli hänen isänsä kylässä hyvin perinteinen, mutta madridilaisella yläasteella se liitettiin hieman liian nopeasti teinitytön etumuksen ulkoisiin ominaisuuksiin, tai niiden silloiseen puutteeseen. Hyvin nopeasti María muuttui ”se on María vaan”:iksi.

Öljyä menee kokkaukseen paljon, noin puolen sentin kerros pannun pohjasta. Alkuperäinen resepti on oliiviöljyyn, mutta myös rypsiöljyä saa käyttää.

María oli pari vuotta sitten valmistunut yliopistosta ja päättänyt, että alan työt saavat odottaa hetken, nyt on aika kiertää maailmaa. Work&travel-viisumi Uuteen-Seelantiin auttoi eteenpäin, ja seuraava vuosi kului baarimikkona, appelsiinien poimijana, siivoajana, milloin minäkin. Baarimikkona ollessa María meni sitten iskemään silmänsä toiseen work&travel-matkaajaan, ja seuraavaksi tie veikin Brasiliaan tapaamaan miehen vanhempia ja oppimaan kieltä.

Sipuleita kuullotetaan öljyssä hyvän aikaa…

…ja seuraavaksi kypsytetään matalalla lämmöllä perunoita parikymmentä minuuttia. Sipuleista kannattaa yrittää puristaa öljyt takaisin pannuun, mutta silti öljyä tarvinnee lisätä.

Parin kuukauden kuluttua pariskunnalle kävi selväksi pari asiaa. Ensinnäkin, että suhde toimi ja sitä kannatti jatkaa, ja toisekseen että huonosta taloustilanteesta huolimatta Espanjasta löytyisi silti helpommin parempipalkkaisia töitä. Espanjaan muuton jälkeen María sai töitä alta aikayksikön, mutta siipan kanssa todettiin pian, että jos elämä laittomana maahanmuuttajana ei houkuta, niin naimisiinhan sitä pitää mennä. Häitä juhlittiin, koska mikä tahansa syy juhlalle on hyvä syy, mutta Maríaa silti häiritsi tilanne sen verran, että siippa on yhä puheessa boyfriend.

Munat rikotaan kulhossa ja niihin laitetaan paljon suolaa ja pippuria. Siis paljon. Erityisesti suolaa. Oikeasti varmaan vajaa pari ruokalusikallista. Vähän hirvitti, mutta hyvää oli.

Naimisiin meno ei lopulta ollut mikään ihmekonsti, sillä tämä tapahtui viime marraskuussa, ja kesäkuuhun mennessä miehellä ei vieläkään ollut työlupaa. Papereita oli kiikutettu virastoon jos toiseenkin, mutta espanjalaisen virkamiehen kiinnostusaste oli huomattava, siis kiinnostus jotain aivan muuta kuin työluvan edistämistä kohtaan, ja María sadatteli, että ehkä joskus syyskuussa lupa lopulta saataisiin, kun virkamiehet ovat palanneet lomilta.

Kuulema perinteisesti espanjalaisen munakkaan perunat ovat kuutioita, mutta Marían isoäiti ja äiti ovat aina muussanneet ne pannulla lastan avulla paistamisen loppupuolella, joten niin teimme nytkin.

Lopulta kaikki ainekset sekotetaan yhteen. Tästä riitti kahteen pienehköön pannulliseen.

Työhaastattelu Luxemburgissa oli Maríalle oikeastaan aika hakuammuntaa. Palkka toki olisi reilusti parempi kuin Espanjassa, mutta siippa valitti jo nyt Espanjan huonosta säästä ja kylmistä talvista, joten Luxemburg ei vaikuttanut olosuhteiltaan kovinkaan optimilta. Lisäksi suku olisi kaukana, ja vaikka María puhuu ranskaa, siippa ei, mikä saattaa vaikeuttaa sopeutumista. Kaupungilla kävellessä tämä huoli hälveni Maríalta, kun joka viides vastaantulija pälätti portugalia – ranskalaisten ja belgialaisten jälkeen kun suurin maahanmuuttajaryhmä on portugalilaiset, jo 1900-luvun alkupuolelta saakka.

Parin sentin paksuista massaa tökitään muotoon sivuilta, ja munakkaan jähmetyttyä se käännetään lautasen avulla…

…kas tämän näköiseksi.

Kuulin uudestaan Maríasta pari viikkoa sitten. Päätöstä Luxemburgiin muuttamisesta ei lopulta tarvinnut tehdä, sillä firma oli päättänyt tarvitsevansa toisenlaista profiilia. Harmi, sillä olisin mielelläni ottanut Marían naapuriksi. Pitänee siis harkita viikonloppureissua Madridiin sitten joskus, kun täällä on kylmää ja märkää.

Munakas!

Tarjoiluehdotus: maalaisleipää ja naurua

25.7.2013

Je fais de la natation.

Reilu viikko on kulunut ranskan intensiivikesäkurssilla, ja edistystä on näkyvissä. Täysi päivä puheensorinaa ranskaksi saa aivot kääntymään sen verran vastaanottavaiselle tuulelle, että vaikka sanavarasto ei ole vielä kovinkaan laaja eikä kieliopissa ole tapahtunut jättimäisiä harppauksia, huomasin tänään lukevani sanomalehdestä erään eläintarhan eläintenhoitajan haastattelua ilman sen suurempia ongelmia. Muistaakseni tälle tasolle taannoin päästyäni englannin oppiminen muuttui tuskaisesta pänttäämisestä luonnolliseksi jatkumoksi, joten fiilis on korkealla. Jatkan vielä intensiivikurssilla kaksi viikkoa, ja sen jälkeen pitänee hankkia joku ranskankielinen lastenkirja luettavaksi, sillä viikkokurssit alkavat vasta lokakuussa. Hyviä ehdotuksia kirjoista otetaan vastaan.

Luxemburgiin heinäkuussa palattuani minua odotti yllätys: geometrisista puskista ja jalkakäytävistä koostuva lähipuisto oli puhjennut kukkaan, ja samalla selvisi, miksi puiston nimi on luxemburgiksi Rousegaertchen.

Tänään ensimmäisen ranskantentin jälkeen lähdin pystyvyyden puuskassani testaamaan Bonnevoien uimahallia. Ulkomailla uimahalleissa käynti tuntuu aina jokseenkin jänskättävältä – osaanko toimia oikein? missä kohtaa täällä saa tai pitää hillua alasti? miten kaapit toimivat ja mistä löytyvät suihkut? – mutta täällä kaikki sujui sulavasti, kunnes pääsin altaaseen. Tiedättekö ne uintiratoja jakavat pollariketjut? No niitä ei täällä käytetä. Allas oli 25 metriä pitkä, kahdeksan kaistaa leveä, ja minkäänlaista opastusta kiertosuuntien tai uimareittien suhteen ei ollut, ”nopeat uimarit tänne, hitaat tuonne”-jaottelusta puhumattakaan. Suurin osa sentään ui tai vesijuoksi suunnilleen samaan suuntaan, mutta harva ui täysin suoraan, joten törmäyksiä välttääkseen joutui vilkuilemaan vähän väliä ympärilleen.

Yritin ensin suomalaiseen meninkiin tottuneena uida niinkuin radat olisivat olemassa, aina uimahallin pohjaan merkatun rataviivan oikealla puolella, mutta totesin pian tämän vain hämäävän muita, sillä yleisesti muut olivat ottaneet uimarin levyisen kaistaleen altaasta, jota sahasivat visusti edestakaisin. Lounasruuhka oli jo vähän hellittynyt, mutta silti altaasta ei aluksi riittänyt jokaiselle omaa kaistaletta, ja uin hyvän aikaa ärsyyntyneen tuhinan ja puhkumisen siivittämänä – siis miten luxemburgilaiset voivat olla näin epätehokkaita ja epäjärjestelmällisiä? Onko tämä taas sitä ranskalaisten vaikutusta, eivät kai saksalaiset näin käyttäytyisi? Vai belgejäkö tästä saa syyttää, niiden organisointi- ja järjestelmällisyyskyvyn (eli sen puutteen) nyt haistaa Belgian rautateiden toiminnasta kuka vaan. Ja minähän en usko kansallisiin stereotypioihin ollenkaan, ehei…

Kansallisia stereotypioita luxemburgilaisin silmin, tekijänä Yanko Tsvetkov

Suomalaiseen tyyliin myös täällä oli kielletty shortseissa uiminen sekä ranskaksi että luxemburgiksi. Arvatkaa vaan, oliko noin kolmasosalla miehistä shortsit jalassa.