Globe Called Home

Koillis-Luxemburgissa sijaitsevalla Müllerthalin alueella metsät ovat täynnä isoja kivimuodostelmia, kallioita, luolia, nousuja ja laskuja sekä puroja, jotka kastelevat kengät. Korkeammilta paikoilta on hyvät näkymät laaksoihin ja luontoon rakennetut polut ovat täynnä portaita. Monien mielestä Müllerthal muistuttaa hyvin paljon Sveitsiä, ja sen lempinimi onkin Petit Suisse. En ole käynyt Sveitsissä kesäaikaan, joten vaikea sanoa mitään yhdennäköisyydestä, mutta ainakin patikointimaastot ovat hienot, joten suuntasimme paikalle Echternachin kaupungin ympäristöön viime sunnuntaina isohkon expat-porukan kanssa.

Enimmäiset viitisen kilometria patikoimme Saksan puolella, jossa upeat maastat jatkuivat piskuisen Echternacherbrückin kylän (eli käytännössä Luxemburgin Echternachin kaupunginosan) takana. Tässä kohti ylitämme jo Süre-joen takaisin Luxemburgin puolelle.

Saksan puolella oli Weilerbachin 1780-luvulla rakennettu linna sekä linnan puutarhat, jotka olivat jo kevätkunnossa. Weilerbachin linna oli tarkoitettu Echternachin apottien kesäresidenssiksi – meille se toimi evästaukopaikkana.

Noin 20 kilometrin patikointia veti taas ammattisotilas Khristian. Minä ilmoittauduin vapaaehtoiseksi peränpitäjäksi, ja sain varusteeksi walkietalkien, jonka avulla kyselin Khristianilta suunnistusneuvoja, kun porukan hitaimmat hidastelivat sen verran ahkerasti, että menetimme näköyhteyden etujoukkoihin. Saa olla viimeinen kerta, kun vapaaehtoisesti pidän perää, sillä väsyneiden huonokuntoisten aikuisten hätistely tyyliin voisitko hei kävellä vähän nopeammin ettei eksytä tänne mettään ei kuulu luontooni. Vinkkinä kaikille, että jos normaalisti kävelytyyli on rento maleksinta, kokee tarvetta taittaa kahden kilometrin matkan bussilla eikä ole ikinä patikoinut, niin 20 kilometrin nopeavauhtinen patikointi isolla porukalla erittäin vaihtelevassa maastossa ei ole paras tapa aloittaa, etenkin jos aikoo kävellä kaupunkivaatteissa ja muotilenkkareissa – mutta jos silti näin aikoo tehdä, niin ei missään tapauksessa kannata jäädä porukan viimeiseksi, sillä viimeisimmat kärsivät eniten jonon haitariliikkeestä. Vinkkasin tästä eräällä pysähdyspaikalla intialaismiehelle, joka kiitti vinkistä, lähti heti vetäjän perään ja hymyili seuraavalla taukopaikalla vähän leveämmin kuin aiemmin, mutta sille yhdelle italialaistytölle, joka valitti ensimmäiset 15 kilometriä poikaystävälleen (italiaksi, mutta oletettavasti jotain tyyliin ”hidasta en mä jaksa näin kovaa”), veti jossain kohti raivarit ja linkkasi alaselkäänsä pidellen viimeiset 5 kilometriä, en uskaltanut sanoa mitään.

Jossain vaiheessa oikaisimme kahden polun välillä suoraan rinteeseen niin, että jengi kömpi nelin kontin ja varoitteli toisiaan vierivistä irtokivistä

Kiipeäminen otti voimille, mutta maisemat palkitsivat

Sää suurimmaksi osaksi suosi; vain tässä kohtaa ripotteli, mutta sitä tuskin huomasi, kun joukon hännillä kävellyt espanjalainen vertaili Espanjan ja Luxemburgin asuntomarkkinoita

Edellämainitun italialaistytön ansiosta muutkin italialaiset jäivät porukan hännille, ja pääsin kysäisemään yhdeltä heistä hänen housuistaan: sellaiset hassunväriset ruutukuosilliset leveälahkeiset rennot kangashousut, joissa on yksiväriset paikat polvissa ja takapuolessa. Mainitsin, että olin nähnyt vaihtovuotena tsekkiopiskelijoiden käyttävän samanlaisia housuja ja ihmettelin, mistä tällainen muoti. Toniksi esittäytynyt mies innostui Tsekkien maininnasta ja kertoi itsekin olleensa siellä vaihdossa, ja pääsimme vaihtamaan pari sanaa tsekkiä keskustelussa, joka suomeksi meni suunnilleen näin: ”Hyvää päivää.” ”Yksi kalja kiitos!” ”Uppopaistettu juusto, hyvää hyvää.”

Italialaiset Pikku-Sveitsissä, etuoikealla Toni ruutuhousuissaan

Tsekkikuulumiset vaihdettuamme Toni palasi alkuperäiseen kysymykseen ja kertoi, että kyseisellä housutyylillä on parikin eri valmistajaa ympäri Keski-Eurooppaa, mutta hänellä jalassaan olevat housut tulevat hänen kotikaupungistaan Trentosta kotoisin olevalta pikkumerkiltä. You wouldn’t see these in Rome, they are too unfashionable, but in Northern Italy, in the country, we don’t care what you wear.

Toni kertoi asuvansa Luxemburgissa jo toista vuotta ja olevansa töillä suurella italialaisella suklaavalmistajalla Ferrerolla. Myönsin, etten ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä firmasta, johon Toni vastasi: You have heard of Nutella yes? Mutta hetkinen, eikös Nutella ole ranskalaista? Ah, we let the French think that so they buy our product, Toni vastasi ja jatkoi, että toinen hittituote näin pääsiäisen alla on Kinder-muna. Entä mitä italialainen suklaatehdas tekee Luxemburgissa? Well if you ask them they will tell you that we want to be closer to our Central European customers, the French and the Belgians, you know… but really it’s because of the lower taxes, Toni myönsi, ja kertoi, että hänen oman työnsä kannalta ei ole paljoa järkeä asua Luxemburgissa, koska hän on vastuussa raaka-ainehankinnasta ja täten matkustaa paljon Georgiaan ja -stan-loppuisiin valtoihin. En valitettavasti tajunnut kysyä, mitä tekemistä suklaan raaka-aineketjulla on Georgian kanssa – tietääkö joku?

Patikointipolku kulki luolan kautta

Kyltin tekstiä en ymmärtänyt, mutta huvitti sen alle kaiverrettu BONJOUR

Ympäröivä metsä vaihtui hetkellisesti lehtipuupainotteisemmaksi, ja Toni tokaisi yhtäkkiä, että eikös tämä näytäkin mielestäni enemmän Suomelta? Hämmentyneenä kysyin, mistä moinen päätelmä, ja Toni osoitti vierekkäin kasvaviin koivuihin ja mäntyihin. Kun minulla ei selvästikään sytyttänyt, Toni selvensi: The birch-pine method! It’s a famous Finnish forestry method, no? Totesin, etten tiedä oikeastaan mitään metsänhoidosta, mutta että kyllähän meillä Etelä-Suomessa noita kumpaakin kasvaa, ja Toni kertoili opiskellessaan yliopistossa maatalouden lisäksi metsätaloutta. Suomessa hän ei ollut koskaan käynyt, mutta tarkoituksena olisi käväistä työmatkalla lannoitevalmistajaa katsomassa nyt tulevana kesänä, maybe in June or July. Vastasin, että matkailun kannalta tuo on todellakin paras aika käydä Suomessa, mutta työmatkan puolesta kannattaa tarkistaa etukäteen, onko siellä ketään töissä silloin.

Rappuja reitillä riitti

Toni kertoi, että oli Luxemburgin, Tsekin ja Italian lisäksi asunut myös Yhdysvalloissa, kun oli ollut lukioikäisenä vaihto-oppilaana Minnesotassa. Hän oli huomannut, että paikalliset olivat lähinnä ruotsalaisten ja suomalaisten jälkeläisiä – lots of Janssons, Svenssons and Ericssons – ja kadulla kävellessään hän oli lyhyenläntänä ja tummatukkaisena herättänyt huomiota poikkeavalla ulkonäöllään. Mietimme hetken, mikä siinä on ollut, että suomalaiset ovat vaikkapa Kalifornian tai Floridan sijaan päätyneet juuri kylmähköön Minnesotaan. Minä mietin, että maanviljelijöille oli helpompaa muuttaa alueelle, jossa maanviljelysolosuhteet olivat samanlaiset kuin kotona, ja Toni totesi, että lisäksi Minnesotassa oli varmaan vähemmän kilpailua. The Finns have a competitive advantage in the North, since people from the South won’t survive there. Itse hän oli kuitenkin tykännyt Minnesotasta ja ihmetteli, kuinka kiintyneitä paikalliset olivat järviinsä, even if they were just these muddy little ponds!. Totesin, että olin itsekin huomannut tämän, sillä Minnesotan rekisterikilvissä muistetaan mainostaa, että osavaltiossa on kymmenen tuhatta järveä. Toni taas jäi miettimään, onko Suomeen sittenkään hyvä mennä keskellä kesää, sillä satojen tuhansien järvien maassa varmaan riittää hyttysiä.

Echternachin kaupunki nyppylöiltä katsottuna. Keskellä vanha luostari, joka oli merkittävä vallankäyttäjä täällä päin keskiajalla.

Seuraavalla evästauolla Toni siirtyi taas jonossa vähän eteenpäin ja sain uusia peräpään pitäjiä seurakseni. Romanialainen Raluca valitti, että kaikki kirjoittavat hänen nimensä epähuomiossa Racula, and I have no idea why, ja intialainen Ananth kertoi työstään Goodyearin talvirenkaiden suunnittelijana. I was a bit skeptical at first when they told me they want to hire me for the job, because really, I saw snow for the first time in my life only three years ago, but so far it’s been a great learning experience.

Kevät!