Sarjassa älyvapaat tempaukset…

Beautiful weather at the airfield

Lauantaipäivä Pohjois-Luxemburgin Wiltzissä oli aurinkoinen, lämmin, suht pilvetön ja tuultakaan ei ollut liikaa. Hyvä niin, sillä mitäs tuolla taivaalla näkyykään?

Coming down

Kärpäsenkakkaa, epäilisi Pikku-Myy

Skydiving

Vai sittenkin laskuvarjohyppääjiä?

Kun työkaveri pari kuukautta sitten kysyi, uskaltaisinko ikinä hypätä laskuvarjolla, vastasin miesvoittoiselle työpaikalle sopivalla itsevarmuudella, että tottahan toki, minä en pienestä pelästy. Viikkoa myöhemmin sain maililla tiedon, minne 200 euron hyppymaksu pitää maksaa, ja ilmoituksen, että kesäkuun 8. päivänä sopii sitten olla paikalla.

Packing the parachutes

Laskuvarjojen taittelut ja pakkailut vaativat reilummin tilaa

Tight schedule of the day

Meidän porukkamme hypyt veivät päivästä kolme lentoa

Koko edellisen viikon työkaverit kyselivät päivittäin, jännittääkö, ja vastasin totuudenmukaisesti, että eipä juuri, ja tämä fiilis jatkui vielä samana päivänä. Yksi työkaveri kertoi nukkuneensa katkonaisesti, toinen kertoi stressanneensa ja googlettaneensa tietoa siitä, miten hypyt voivat mennä vikaan, ja minä hymyilin ja totesin, että eipä tässä mitään, kaunis päivä tänään. Meitä hyppääjiä oli yhteensä kuusi, kerrallaan hyppäämään mahtui kaksi, ja pienet stressinpoikaset vatsassani kaikkosivat täysin, kun ensimmäisessä hyppyvuorossa ollut Laura alastultuaan huusi That was amazing! You have to do it!

Dropping from the sky

Ensimmäinen pari selvisi elävänä ja vieläpä hyväntuulisena maanpinnalle

Sitten tuli minun vuoroni.

Being instructed on skydiving

Saimme pareittain juuri ennen hyppyä ohjeistukset siitä, missä asennossa pitää hypyn missäkin vaiheessa olla

Donning the suit

Haalarin puin itse, mutta valjaat päälleni kiinnitti saksalainen tandemhyppymestari Dirk

Ready to go!

You look like Schumacher! Hyppyvuorossa minä ja Romuald.

Boarding

Ohjaajien perässä koneelle. Dirk hyppäsi shortseissa.

Not a lot of room in this plane

Koneessa istuttiin sylikkäin selkä menosuuntaan. Meidän kahden tandemhyppyparimme lisäksi mukaan tuli kolme soolohyppääjää.

Watching the plane take off

…ja sinne män!

Suunnilleen tässä vaiheessa rupesin tajuamaan, mitä olin tekemässä. Sitä mukaa kun kone keräsi korkeutta, minun hermostumisasteeni kohosi. Kun Dirk kolmessa kilsassa kiinnitti minut kiinni itseensä, ei yhtään enää hymyilyttänyt. Kolmessa ja puolessa kilsassa mietin, voiko tämän vielä perua. Neljässä kilsassa yksi soolohyppääjistä avasi koneen oven ja totesin, että kaikista älyvapaista tempauksistani tämä saattoi olla älyvapain… ja sitten ensimmäinen hyppääjä hyppäsi ja jäi tuulten riepoteltavaksi kuin räsynukke, ja olin että oh shit oh shit oh shit.

Hyppyasentoon kuuluu, että istutaan koneen ovesta puoliksi ulkona, jalat koneen alla, kasvot ylöspäin. Jälkimmäisen perustelusta en ole varma, mutta hyppääminen oli kyllä helpompaa, kun ei nähnyt alaspäin. Dirk vielä kysäisi, että You okay?, ja vaikka teki mieli huutaa että en todellakaan, niin vastasin silti yeah… ja sitten oltiinkin jo ilmassa.

Vapaapudotus kesti minuutin, josta ensimmäiset kaksikymmentä sekuntia huusin täysiä, kun tuuli ujelti korvissa ja maa näytti lähestyvän hitaasti mutta varmasti. Sitten rupesi tuntumaan sen verran pahalta sydämen tienoilla, että keskityin loput neljäkymmentä sekuntia pysymään elossa ja hengittämään. Kuinka noloa olisi kuolla laskuvarjohypätessä pelkoon?

Parachuting

Pahin on jo ohitse, kun Luxlait-maitomainos loistaa taivaalla

Varjon auettua maailma palasi raiteilleen. Oli jotain, joka piti minut ylhäällä, ja Dirk naureskeli sen verran vapautuneesti, että yritin saada hengityksen tasaantumaan ja katsella jopa vähän maisemia. Minua ennen hypännyt kaveri oli kertonut, että vapaapudotus oli mennyt pitkälti pilvessä, mutta meillä eivät pilvet häirinneet maisemia. Luxemburgin kumpuileva vuoristoinen maaseutu levittäytyi allamme kauniina ja kesäisenä.

Ready to land

Laskeutuessa piti nostaa jalat ylös

I'm alive!

Tukka vähän sekaisin, mutta elossa ja maan kamaralla!

Maan kamaralla oli helppo iloita ja naureskella viimeisen kahden työkaverin jännittyneille ilmeille. It was horrible, totesin vapaapudotuksesta, ja viimeisenä vuorossa oleva pomoni näytti siltä, että olisin voinut jättää totuuden kertomatta.

Last group getting ready to go

Kone tuotiin joka hypyn välissä pois ruohikkokiitotieltä hallin vierustalle huollettavaksi

Häkäpönttötraktori

Luxemburgilaiset huruttelivat lentokentän viereistä tietä pitkin ties millä mönkijöillä ja häkäpönttötraktoreilla

Viimeisenä hyppyvuorossa ollut Frédéric oli varannut mukaan hyppyä juhlistamaan pari pulloa shampanjaa, jotka muut työkaverit kävivät korkkaamassa Frédéricin vielä killuessa taivaalla. Säät suosivat vielä viimeisiä hyppääjiä, vaikka sille hypylle ei soolohyppääjiä tullut mukaan kovan tuulen takia. Takaisin kaupunkia kohtia ajaessamme jouduimme rankkaan raekuuroon, mutta siinä vaiheessa säällä ei enää ollut väliä.

Champagne to celebrate a successful jump

Beaufortin linnassa

beaufort1

Jo oli aikakin kesäkuun alussa ilmojen vähän kääntyä parempaan. Tänä viikonloppuna saimme vihdoin nauttia auringosta, joten erään kaverin kysäistessä, haluaisinko lähteä seuraksi linnoja tiirailemaan, olin heti messissä. Sunnuntaipäivän kohteena oli Beaufortin linna Koillis-Luxemburgissa, keskellä-ei-mitään, mutta onneksi keskelle-ei-mitäänkin menee sunnuntaisin kaksi suoraa bussia päivässä.

Flowers at Beaufort Castle

beaufort2

Aitoon linnakokemukseen kuuluu jatkuva linnan lampaitten määkiminen, joka kantautui kuuluvasti linnan joka kolkkaan

Beaufortin eli kauniin linnan vanhimmat osat rakennettiin ehkä joskus 800-luvulla puolustukseksi Echternachin luostarille, joka yritti pitää maansa erillään Trierin luostarin munkkien hallintoalueesta. Joskus myöhemmin luostarin hallitsija, Luxemburgin kreivi, luovutti Beaufortin läänityksen Wiltzin perheelle, joista tuli luostarin vasalleja ja Beaufortin linnanherroja.

Door to Beaufort Castle

Koska Beaufortin linnanherrat olivat hallitsevan luokan alinta kastia kaukana prinssien alapuolella, vaihtoehdot ammatinvalintaan olivat vähäiset. Esikoispojat lähetettiin kuusivuotiaina sukulaisten linnoihin ritarinoppia hakemaan: aseenkantajana he oppivat hevosenkäsittelyä sekä taistelulajeja siihen asti, kunnes 17-vuotiaana heidät lyötiin ritareiksi. Siitä lähtien he saivat pröystäillä ympäriinsä värikkäässä rengashaarniskassa ja tehdä kaikkea, mitä kunnon lordin tulee, kuten taistella, metsästää karhuja, palvella hovissa tai möykätä turnajaisissa. Lukutaito, matematiikka ja yleistieto eivät sen sijaan olleet olennaisia ritarin opinnoille. Jos aika kävi oikein tylsäksi, saattoi aina lähteä ristiretkelle tai liittyä mukaan uskonnolliseen järjestöön, kuten Beaufortin ritari Karl oli tehnyt 1300-luvulla kohoten Saksalaisen ritarikunnan suurmestariksi.

Beaufort Castle

Nuoremmat pojat saatettiin pistää ritariuran sijaan Echternachin benediktiiniläisluostariin. Munkkien ei tarvinnut heiluttaa miekkaa, mutta turnajaisten ja pitkästymisen sijaan heiltä vaadittiin kahdeksan tunnin työpäiviä puutarhanhoidon tai kirjoitusten kopioinnin parissa, jonka lisäksi piti monta kertaa päivässä käydä jumalanpalveluksessa laulamassa virsiä. Loppukin aika oli tiukasti aikataulutettu rukoilulle ja raamatunluvulle, joten ruokataukoja siunaantui päivään yksi ja yöunet jäivät neljään tuntiin. Toisaalta työ tuotti myös tuloksia: Echternachin luostarin maalauskoulun maine kiiri kauas maan rajojen ulkopuolelle.

Neighbors of Beaufort Castle

Linnan naapuritalot olivat hieman modernimpaa rakennuskantaa

Jenni at Beaufort Castle

Toiseen ilmansuuntaan sentään näkyi 1600-luvulla rakennetun renessanssilinnan torni

Entäs perheen tytöt? No ne naitettiin mahdollisimman hyviin liittoihin. Siinä missä linnan turistiläystäke käytti kaksi A4:ää selostaakseen linnan poikien kohtaloa, tyttöjen kohtalo selostettiin erään kappaleen viimeisen virkkeen sivulauseessa.

Beaufort Castle

1500-luvulle tultaessa Beaufortin linnanherrat kärsivät raha-ahdingoista, jota he lievittivät ryöstelemällä maidensa läpi kulkevia matkalaisia ja kauppakaravaaneja. Pahin kaikista ryöstelijöistä oli Beaufortin lordi Gaspard II de Heu, joka ei pitäytynyt pelkästään omilla maillaan vaan lähti ryöstelemään naapurilordien kyliä aina Trieriin asti. Tämä loppui vasta, kun Gaspard teloitettiin vuonna 1593. Sen jälkeen Beaufortin linnan annettiin hiljalleen rapistua, ja viimeiset asukkaat muuttivat pois 1700-luvun alussa.

Beaufort Castle Graffiti from 1898

Jo vuonna 1898 turistit osasivat kaivertaa linnanseiniin puumerkkejä

Beaufort Castle

Linnan restaurointityöt aloitettiin vuonna 1928, ja kuluja kattamaan linna avattiin matkailijoille 1932. 80-luvulla valtio sai linnan haltuunsa ja suoritti arkeologisia kaivauksia ja jatkoi restaurointia, jonka totesimme olevan yhä aika kesken, sillä linnassa ei ollut kuin pari huonetta, joissa oli jonkin oloinen katto, ja nämäkin olivat kaukana alkuperäisestä ulkomuodosta. Siispä suuntasimme linnanpihalle nauttimaan liköörisnapsit, joiden lipunmyyjä oli vinkannut kuuluvan sisäänpääsyyn.

Beaufort Castle Schnaps

Vadelmalikööriä ja cassista

Mutta ei tässä vielä kaikki…

Halerbaach Valley

Linnan ulkopuolelta lähti Haupersbaachin laakson pohjaa pitkin luontopolku, jonka päätimme kävellä hyvän sään kunniaksi (sekä erästä multigeokätköä etsiäksemme). Kuten muualla Mullerthalin eli Pikku-Sveitsin alueella, täälläkin oli komeita kivimuodostelmia laakson molemmin puolin sekä pohjalla pieni puro.

Halerbaach Valley

Kivi oli kauttaaltaan huokoista

Halerbaach Valley

Saniaiset peittivät kaiken mahdollisen, ja mahdottomiin paikkoihin ne puskivat ilmajuuriaan

Looking for a Geocache Waypoint near Beaufort Castle

Väärää kantoa haukkumassa

Multikätkön ideana on, että pitää etsiä vihjeitä monesta eri paikkaa ennen kuin varsinaisen kätkön koordinaatit selviävät. Tällä kertaa piti löytää pieniä metallilaattoja ruuvattuna kiinni kätkökuvauksessa näytettyihin neljään paikaan: kahteen siltaan, yhteen kantoon ja yhteen puuhun. Kämmäsimme pariin otteeseen, sillä ensin kömmimme vartin verran erään sillan alusia vältellen puroon tippumista kunnes tajusimme, että kyseessä oli väärä silta, jonka jälkeen kaivelimme erästä kantoa ja ihmettelimme oranssina hohkavia viisisenttisiä etanoita ennen kuin tajusimme, että oikea kanto oli tien toisella puolella. Kätkön löydettyä piti pistää juoksuksi, jotta ehtisimme kahden tunnin välein kulkevaan bussiin Echternachin juna-asemalle.

Halerbaach Valley

Halerbaach Valley

Little Switzerland near Beaufort Castle

Echternachissa repäisimme ja haimme jäätelöt aseman kebab-ravintolasta. Niitä kelpasi nauttia lämpimässä auringonpaisteessa.

Michelinmiehen keittiössä

Tiesittekö, että Luxemburg on maailman tähtirikkain maa? No nyt tiesitte. Mittarina tietenkin ravintoloiden Michelin-tähdet per asukasluku.

Luxemburgin ainoassa kasinossa majaansa pitävällä Les Rosesilla on tähtiä yksi ja sunnuntai- ja maanantai-iltaisin tarjouksessa viidelläkympillä kolmen ruokalajin menu ruokajuomineen, joka oli suorastaan pakko käydä testaamassa Iiron täällä vieraillessa. Kasino sijaitsee keskellä ei mitään (eli kivenheiton päässä Ranskan rajasta), mutta onneksi Luxemburgin julkinen liikenne on toimivaa ja seutubussi kulkee kerran tunnissa iltamyöhään asti.

Les Roses amuse-bouche

Keittiön tervehdys eli amuse-bouche

Kuten kaikki fine diningia joskus testaamassa käyneet tietänevät, ruokalajien määrä on tällaisissa rafloissa aika leppoisasti määritelty. Alkuun saimme maistella suolaisia tikkareita, jotka olivat niin hämmentäviä, etten tajunnut ottaa edes kuvaa. Sentään tunnistimme kaikki syötäväksi, toisin kuin eräässä helsinkiläisessä fine dining -ravintolassa, jossa alkuun tarjottiin niinkutsuttu Kauppatori-lautanen: hodaria, kylmää kahvia ja lokinpaskaa. Les Rosesissa tuotiin tikkareiden jälkeen pöytään keittiön tervehdys, jossa sellerivaahdon alle oli kätketty jokikatkarapuja, ja seuraksi vielä hyviä täysjyväsämpylöitä, joiden kanssa oli supermaukasta bretagnelaista voita. Aperitiiviksi valikoitunut luxemburgilainen Gales Heritage -kuohuviinin spessuversio oli kanssa hyvää, ja sietikin olla, sillä aperitiivit eivät kuuluneet hintaan, ja loppulaskusta hinnaksi selvisi 18 euroa per lasi…

Les Roses appetizer

Mereneläväalkuruoka

Alkuruoaksi oli langustia sekä vasikanlapaa, jota oli haudutettu 12 tuntia mureaksi, ja siinä vieressä suolaheinäkastiketta. Kuvassa oikealla oleva nyytti oli bretagnelaistyylinen, no, nyytti, jossa oli sisällä kanssa jotain rapua. Ja nyt kysymys: tiesivätkö muka kaikki, että langusti on rapu? Minä kun jotenin kuvittelin, että langusti on jonkinlainen marakatin ja mangustin risteytys, joka juoksentelee savannilla. Älkääkä kysykö, mistä tämä käsitys.

Les Roses rabbit

Pupujussia pääruoaksi

Pääruoaksi oli pakistanvaikutteista (tai näin tarjoilija väitti) jänistournedosta satay-kastikkeella, maapähkinöillä ja munakoisokaviaarilla. Jänis on täällä muuten huomattavasti yleisempi raaka-aine kuin Suomessa. Tilasin kerran työlounaalla jänisrisottoa (tai oikeastaan tilasin parsarisottoa, mutta sain jänisrisottoa), ja suureksi yllätyksekseni se tuli luineen kaikkineen. Siinä sitten kakoin pieniä jäniksen luunpalasia kurkustani lautasliinaan, kun pomo yritti hienotunteisesti katsoa muualle ja puhua työasioita. Tästä ruoasta luut oli sentään poistettu, ja munakoisokaviaari oli naminami.

Les Roses strawberries

Mansikoita Les Rosesin tapaan

Sain lapsena pariin otteeseen pahat nokkosihottumat mansikoista, ja olen siitä lähtien suhtautunut mansikoihin viileän epäilevästi, joten en hihkunut innosta, kun jälkiruoaksi ilmoitettiin olevan mansikkaa peräti kolmella eri tapaa. Jälkeenpäin suon annokselle kaksi tähteä kolmesta: mansikkalassi oli suussasulavan ihanaa, mansikkatorttu perushyvää kakkua, mutta sen sijaan oliivimarinoidut mansikat olivat tahmeita ja epäilyttäviä. Sanoisinko että epämiellyttävä suutuntuma, tai jotain.

Les Roses pralines

Turha kuvitella, että ruoat olisivat jälkiruokaan loppuneet. Ehei, lopuksi vielä kahvin ja teen kanssa saimme minijälkkärilajitelman: valkosulkaapäällystetty kirsikka (turha), päältä avoin marmeladitäytteinen sulkaakonvehti (hyvä) ja pikkupulla, josta tuli elävästi mieleen omenaviineri. Viineristä taas tulee mieleen, kun olimme perheen kanssa käymässä Tallinnassa joskus 90-luvun alkupuolella juuri Neuvostoliiton sorruttua. Äitini lähti silloin shoppailemaan, minut laitettiin pois silmistä pois mielestä hevosajelulle jatkuvasti kälättävien venäläistätien kanssa, ja isä meni istumaan terassille ja tilasi viinerin. Katsoivat siellä lievästi kummeksuen ja totesivat, ettemme me täällä viinereitä tarjoile… sillä tokihan viiner on viroksi nakki.

No nyt on kynsilakat kuivuneet ja voi mennä nukkumaan.

Rento sunnuntai Larochettessa

Kuinkahan monta kertaa olen täällä blogissa kirjoittanut kertovani jostakin asiasta ”myöhemmin” ja jättänyt jutun kokonaan sikseen? Nyt töihin palattuani ei voi kuin nostaa hattua kaikille työssäkäyville, jotka silti jaksavat blogata lähes päivittäin. Minulla kun yhden blogipostauksen tuottamiseen saattaa mennä parikin tuntia, eikä tuota aikaa ole normaalina arki-iltana käytettävissä, kun töissä viipyy melkein kuuteen, töiden jälkeen yleensä suuntaan joko urheilemaan tai kavereiden kanssa iltaa viettämään, ja kotiin saapuessa se pari tuntia menee valtameren taakse skypettäessä. Illallista syön läppärin ääressä jotain hyvää HBO:n arkistoista katsoen, ja sitten olenkin jo aivan valmis rojahtamaan sänkyyn.

Mutta nyt on sunnuntai. Kylmä ja sateinen sää sekä kaverin puolikuntoisuus riittivät perumaan päivälle suunnitellun parinkymmenen kilometrin patikoinnin, ja sohvasurffaaja, jonka piti saapua illalla, joutuikin yllättäen perumaan. Koska sunnuntaina koko Luxemburg on kiinni, vietän tämän päivän tukevasti kotona verskoissa luppoaikaa viettäen. No ehkä jossain vaiheessa siivoan ja kasaan perjantaina saapuneen ruokapöydän, mutta päätavoitteena on rentoilu, ja siihen sopii blogin päivitys. Siispä palaan puolentoista kuukauden taakse ja kerron, mitä kymmenen kilometria Luxemburgin metsissä patikoituamme näimme.

Larochette Castle

Larochetten linnahan se siinä

Tästä näkymästä kesti vielä reilu puoli tuntia patikoida alas Larochetten kylään, jossa nautimme lounasta pienessä italialaisravintolassa. Ei ole etanapizzan voittanutta, sanon vaan. Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen kiipesimme tutustumaan linnaan, jonka vanhimmat osat rakennettiin joskus 1000-luvulla, ja joka esiintyy kirjoituksissa ensi kertaa ”vasta” 1200-luvulla.

Larochette castle

larochette4

larochette5

1500-luvun lopulla tulipalo riehui linnassa, eikä linnaa koskaan korjattu alkuperäiseen loistoonsa. Linnanmuurien sisällä olevista asuintaloista oli jäljellä lähinnä perustukset, mutta linnan korkea päärakennus oli vielä pystyssä, ja sitä ilmeisesti vuokrattiin juhlia varten. Sisällä myös näkyi, missä olivat sijainneet keittiön tulisija, linnanneidon vaatekaappi ja lordin makuuhuoneen oma vessa, jossa toki tuotosten loppusijoituspaikkana toimi alhaalla sijaitseva laakso.

View from Larochette Castle

Larochetten linnasta lordit ja leidit pystyivät tarkkailemaan kylässä asuvia alamaisiaan. Lipputangossa liehuu Luxemburgin (eikä suinkaan Hollannin) lippu.

larochette8

Larochetten linna siirtyi Luxemburgin valtion omistukseen 1979, ja valtio on restauroinut linnaa urakalla sekä suorittanut paikalla useita arkeologisia kaivauksia. Linna pidetään avoinna vierailijoille päivittäin klo 10-18 pääsiäisestä lokakuun loppuun.

Gate from Larochette Castle down to the village

larochette9

Erään patikointiseurueemme jäsenen mies ja lapsi olivat tulleet tapaamaan meitä lounastauolle ja liittyivät linnakierrokselle.

Että sellainen linna. Sitten olikin vielä kymmenisen kilometria kävelyä edessä, ennen kuin pääsisimme takaisin autoillemme. Viimeiset kymmenen kilometria olivat tällä kertaa reitin hienoimmat.

Stairs on Mullerthal Trail

Portaita reitillä riitti

Mullerthalin alue tunnetaan täällä Pikku-Sveitsinä, koska seutu on niin mäkistä. Polku kiemurteli ylös alas rinteitä ja kipusi välillä suurten kivenlohkareiden välistä. Näimme myös toisenkin linnan, joka taisi olla yksityisomistuksessa, sillä siinä ei ollut mitään mainintaa nimestä tai vierailuista. Linnojahan täällä riittää…

mullerthal11

mullerthal13

Mullerthal Trail

Jossain vaiheessa vuorikaurisosastoa kysäisin vieressäni kävelleeltä mieheltä, mistä hän oli kotoisin. ”Kurashoo”, mies vastasi. Siis mistä? Mies toisti pari kertaa nimen, ja sitten selvensi, että Karibialta. Ahaa, siis Curaçaolta! En yhdistänyt paikkaa lausumiseen, koska olin aina itse lausunut paikannimen vääräoppisesti ”Kurakao”.

mullerthal10

22 kilometrin kohdalla kaikki muut alkoivat olla poikki, mutta punatakkinen ukrainalaisnainen piti tahtia yllä huutamalla sekalaisia kannatushuutoja. Viva la Revolucion! Go Bayer München!

Nyt tuolla ulkona taas sataa. Sadesäässä parasta on, että voi hyvillä mielin lorvia sisällä, lukea kirjaa, katsoa leffoja ja syödä suklaata.

Kaupunkipikavisiitti, osa yksi

Viime viikon keskiviikkona suuntasin töistä suoraan lentokentälle, ja parin tunnin päästä olin täällä:

Norfolk Square, London

Ai missä? Tunnistaisiko tästä arkkitehtuurista joku kaupungin:

lontookatu

…ja yhden pisteen vihje tulee tässä:

piccadillycircus

Torstain ja perjantain istuinkin sitten pitkälti neljän seinän sisässä maan alla, sillä Waterloo-aseman vieressä sijaitsevan hotellin konferenssitilat oli sijoitettu kaksi kerrosta aulasta alaspäin. Onneksi keskeisen sijainnin ansiosta pääsi turisteilemaan jo alle puolessa tunnissa, kun toisena päivänä eräs sessioista loppui etuajassa.

London cityskape

Näkymä hotellin ulkopuolella. Onko kahta stereotyyppisempää lontoolaista ajoneuvoa?

London Eye on the Thames

Hotellin vierestä löytyi Lontoon Silmä. Siis oikeasti löytyi, minä en tiedä mitään Lontoon maantiedosta mutta satuinpa huomaamaan ohikävellessä…

Tykkäsin Lontoossa suurkaupungin fiiliksestä. Siitä, kun aamulla matkasin omasta majapaikastani konferenssihotellille maanalaisella, ja asemalla järjestyksenvalvoja ystävällisesti huutelee ihmisille, että täyttäisivät koko laiturinmitan eivätkä tukkisi oviaukkoja. Siitä, että maanalaisessa sitten matkustaa koko Lontoo ja käyttäytyy kuin omassa kotonaan.

Applying make-up in the London Underground

Moni nainen meikkasi metrossa, ja loput matkustajat lukivat sanomalehteä tai kirjaa – minä mukaanlukien. Jari Tervon Layla on muuten karuudessaan kaunis ja mukaansatempaavuudessaan huippuluokkaa.

Ehkä eniten kuitenkin tykkäsin siitä, että sain pitkästä aikaa olla vapautuneesti kohtelias kaikille. Luxemburgissa englantia puhuessani yritän välttää kaikenlaisten ylimääräisten sanojen käyttöä, jotta tulen helpommin ymmärretyksi, ja tämän takia kohteliaat lauserakenteet ovat lähes täysin kadonneet puheestani. Lontoossa sitten nautin, kun pääsin käyttämään kielitaitoani täydessä laajudessaan, ja tulin ymmärretyksi. Pääsin myös tulkkaamaan yhtenä iltana intialaisravintolassa belgialaiselle kollegalleni tarjoilijan puhetta, sillä intialaisaksentti taisi olla ranskanpuhujalle erityisen vaikea ymmärtää.

Houses of Parliament,  London

Varrella virran, eli Thames-joen, sijaitsee Parlamenttitalo.

Tourist in London

Kuten arvata saattaa, en ollut ainoa kameran kanssa hilluva turisti.

Perjantaina pääsin lähtemään konferenssista jo puoli viideltä ja innosta hihkuen suuntasin British Museumiin, jossa olin viimeksi käynyt kymmenvuotiaana. Tunti ei tietenkään riittänyt mihinkään, ja päätin palata pian paremmalla ajalla, sillä nyt Lontoo on lähellä, ja British Museumin lisäksi minulla olisi toinenkin syy vierailla kaupungissa useammin: ystäväni Lisa.

Lisa in Leong's Legend

Leong’s Legend: mielettömän suussasulavaa taiwanilaista ruokaa Chinatownissa. Suosittelen erityisesti dim sumeja ja possunvatsaa, ja ruokajuomaksi kylmää soijamaitoa.

Tapasin Lisan pari vuotta sitten Suomessa, kun olimme töissä samassa projektissa. Lisa viipyi Suomessa vain reilun vuoden ennen paluutaan Englantiin, mutta tuona aikana ehdimme rakentaa lumiukkoja merenjäällä, lämmittää saunaa ja katsoa linnanjuhlia. Nyt Lontoossa käydessäni Lisa vei minut Chinatowniin lempiravintolaansa ja tämän jälkeen kumkvattiteelle hyvin kiinalaiseen kakkukahvilaan, johon en olisi itse äkännyt (tai uskaltanut) astua sisään. Teen ääressä kävi ilmi, että uusintavisiittini Lontooseen täytyisi olla suht pian, jotta näkisin vielä Lisaa, sillä puolentoistavuoden etäsuhteen jälkeen suomalainen poikaystävä oli saanut tarpeekseen ja kosinut, ja tulevaisuudessa Suomi saattaa saada Lisasta pysyvän asukkaan.

Jenni in Boba Jam

Kumkvattitee oli todella hyvää, sen ääressä kerrotut jutut vielä parempia.

Uusintavisiitin ajankohdaksi kaavailimme alustavasti tammikuun alkua – tietenkin alennusmyyntien takia. Tältä reissulta tarttui mukaan koppakuoriaiskuosinen mekko Top Shopista ja kengät Irregular Choicesta. Jälkimmäinen kauppa on jo itsessään nähtävyys: toinen toistaan uskomattomampia kenkiä, joista osan haluaisin omaan eteiseeni, vaikka epäilenkin, että esimerkiksi näiden kanikenkien tai tämän kukkaloiston sopiva käyttökohde on jossain muualla kuin Luxemburgin sateisilla kaduilla.

Shopping in London

Lauantaiaamuna ennen kukonlaulua olin jo matkalla seuraavaan kaupunkiin, josta joskus toiste.

Nomadi Angela

Olen tähän mennessä käyttänyt Couchsurfing-palvelua ja vastaavia vain majoituksen etsimiseen, mutta uuden sohvan kunniaksi päätin uskaltautua myös majoittamaan sohvasurffareita. Kriteerini majoitamiselle ovat:

  1. Yhteydenoton pitää tulla tarpeeksi ajoissa, että ehdin tiskata ja imuroida, mutta ei niin ajoissa, ettei minulla olisi jo jotain käsitystä kyseisten päivien aikataulustani – joka toivottavasti on löysä.
  2. Majoitan vain yksinäisiä naisia. Kotini on yksiö, enkä jaksa lukkiutua omassa kodissani vessaan vaihtamaan vaatteita.
  3. Potentiaalisen sohvasurffaajan viestistä pitää tulla fiilis, että surffari on kiinnostunut tutustumaan ja vaihtamaan ajatuksia eikä pelkästään hyväksikäyttämään ilmaisia majoituspalveluita.

Nämä kriteerit täytti ensimmäisenä australialainen Angela, joka tupsahti toissapäivänä ovelleni valtavan rinkan kanssa. Angela oli ollut viikonloppuna serkkunsa häissä Etelä-Saksassa, josta hän oli jokilaivalla ja junalla matkannut Luxemburgiin. Saksaa ennen hän oli kiertänyt Baltiaa ja keväämmällä käynyt läpi kaikki Pohjoismaiden pääkaupungit sekä Pietarin ja Moskovan. Kevät oli muuten kulunut Budapestissa, nyt hän kiertäisi Eurooppaa kesäkuun loppun asti, sitten lyhyehkö piipahdus Tansaniaan ja syksyksi oli jo yhdensuuntaiset lentoliput varattuna Etelä-Amerikkaan. Siis kuulostaa todella monimutkaiselta, totesin, ja kysyin, missä hän tällä hetkellä oikeasti asuu. Umm… at your home, Angela naurahti, ja kertoi kaiken maallisen omaisuutensa Australian ulkopuolella olevan rinkassa.

Naapuruston kreikkalaisravintolassa kleftikon äärellä Angela kertoi tavoitteensa olevan pysyvä nomadius: pari päivää siellä, viikko tuolla, joskus jopa pari kuukautta paikallaan, mutta alati liikkeessä. Elämisensä hän rahoittaa antamalla Skypen kautta yksityisenglannintunteja. Angela oli kouluttautunut luokanopettajaksi, mutta pikkulasten opettaminen ei lopulta tuntunut oikealta kutsumukselta – I couldn’t stand the parents – kun taas aikuisopetuksen kautta hän oppii samalla koko ajan lisää muista kulttuureista. Suurin osa opiskelijoista on venäläisiä paremmin toimiintulevia kolmekymppisiä, jotka haluavat petrata englanninkielen taitoaan päästäkseen kansainvälisiin työtehtäviin, ja joiden kanssa Angela keskustelee opiskelijan halujen mukaan yritysmaailmasta, kaupanteosta, lainsäädännöstä tai vaikkapa politiikasta, although I’m trying to keep it not so political, because I don’t know what the situation is in Russia, if they’d get into trouble and if the Russian government is listening in to our Skype conversations. Pieni määrä paranoiaa ei toki koskaan ole pahaksi.

Angela oli syntynyt keskelle Australian maaseutua, joitain satoja kilometrejä Sydneystä sisämaahan päin, karjankasvattajaperheen tyttäreksi. Kylä oli pieni ja suurin osa kylän nuorista löysi elämänkumppaninsa kyläläisten joukosta, niin myös Angela. Hän ehti seurustella poikaystävänsä kanssa kuusi vuotta, ennen kuin 23-vuotiaana yliopistosta valmistuttua poikaystävä halusi naimisiin ja lapsia – ja Angela tajusi haluavansa maailmalle. We’re still good friends, and now we laugh at it. Me and him, us? Together? We really can’t imagine it now!

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Angela oli ehtinyt koluta kattavasti maailmaa lukuunottamatta Etelä-Amerikkaa, joka oli vuorossa ensi syksynä. Pidempiä aikoja hän oli asunut ainakin Meksikossa, Englannissa, Unkarissa, Italiassa, Abu Dhabissa ja Tansaniassa. Meksikossa asuessaan hän oli halunnut reissata tiensä Väli-Amerikan lävitse Etelä-Amerikkaan, mutta Costa Ricassa rahat olivat loppuneet, thanks to the expensive USA roadtrip I had made right before. Silloin Abu Dhabista oli tarjottu rahakasta vuoden mittaista englanninopettajan pestiä, joten I sold my soul to the devil, ja Angela vietti vuoden maassa, jota hän ei jälkeenpäin muistellut kovinkaan hyvällä. They treated us like shit, Angela puuskahti ja kertoi emiraattien politiikasta estää kaikin voimin lastensa avioliitot ulkomaalaisten kanssa, koululaisista jotka katselivat nenänvarttaan pitkin vähempiarvoisia ulkomaalaisia opettajia, ilmastoimattomissa laivakonteissa keskellä aavikkoa asuvista filippiiniläisistä työntekijöistä, joiden passit oli riistetty, jotta he eivät voisi lähteä kotiinsa ennen työsopimuksen loppua, sekä koulun luokkajuhlista, joissa vanhemmat olivat kilpailleet lastensa tuomisien tasosta, ja jokainen kolmestakymmenestä lapsesta (tai oikeastaan heidän lastenhoitajansa) oli tuonut paikalle kakkua ja sipsejä sadalle lapselle, joten jälkeenpäin lapset olivat oksennelleet käytävillä ja kokonaisia kakkuja oli pitänyt heittää roskiin koskemattomina. Angela oli lähtenyt maasta pari viikkoa ennen työsuhteen päättymistä ovet paukkuen, like in a fashion that they would consider illegal, joten takaisin Arabimaihin ei olisi tulemista ainakaan viiteen vuoteen, not like I wanted to.

Keskiviikkoaamuna huonekalukaupan miehet tulivat vihdoin tuomaan reklamoidun sohvani tilalle uuden, sillä vanhassa selkänojan kiinnikkeet olivat väärin eikä selkänojaa saanut kiinnitettyä itse sohvaan, ja Angela auttoi minua kokoamaan sohvan. Sen jälkeen hyvästelin Angelan lohduttoman harmaassa Luxemburgin säässä. Angela jatkoi kulkuaan kohti Champagnea, minä lähdin töihin.

Länsirintamalla ei mitään uutta

Iiro vietti täällä viime viikon, joten vuokrasimme loppuviikosta auton ja lähdimme kiertelemään lähiseutuja.

Road to Verdun

Tie siitä leveämmästä päästä, kun pyytää GPS:ää laskemaan reitin nopeuden sijasta suoruuden perusteella

Verdun City Gate

Kaupungin portilla liehui maan lipun lisäksi EU:n lippu – yllättävän yleinen tapa täällä päin

Kohteenamme oli Verdun, parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Pohjois-Ranskan Lorrainessa, lähellä Luxemburgin rajaa. Emme kuitenkaan jääneet Verduniin huomattuamme turisti-infon olevan lounastauolla (kello 12-14:30, no jo on lounastauko!) ja jatkoimme sen sijaan matkaamme rapsipeltojen lomassa.

Road to Verdun

Varasimme Europcarista Audi A1:n, mutta kun ne olivat loppu, antoi vuokraamo tilalle Audi A6:n. Jos tämä tieto kertoo sinulle yhtä paljon kuin minulle viikko sitten, tarkennettakoon, että saimme minikirppuauton sijaan farmarilaivan, jonka ohjauspaneelin nappulamäärä saisi liikennelentokoneen kateelliseksi.

Flags at Fort Douaumont of Verdun

Ranskan ja EU:n lipun lisäksi myös Saksan lippu. Olemme siis perillä!

Karvan verran vajaa 100 vuotta sitten Verdunissa käytiin yksi ensimmäisen maailmansodan verisimmistä taisteluista, jonka jäljet linnoituksineen, juoksuhautoineen, sirpalekuoppineen ja kylänraunioineen ovat yhä nähtävissä vaikuttavan muistomerkkikavalkadin kera. Me aloitimme kierroksemme astumalla sisään Douaumonttiin, Verdunin sotilaslinnakkeista suurimpaan.

Fort Douaumont

Sinne vaan saksalaisten ja ranskalaisten turistien perässä. Lipunmyynti kysyi kansallisuutta tilastojaan varten, ja sivusilmällä stalkkasin, että olimme iltapäivällä päivän ensimmäiset suomalaiset.

Fort Douaumont Sleeping Quarters

Yhdessä noin 160cm leveässä kerrossängyssä nukkui yhteensä kahdeksan miestä

Ranskalaiset aloittivat Douaumontin rakentamisen 1800-luvun loppupuolella rakentamalla valtavan holvikaarilinnoituksen. Parissakymmenessä vuodessa tykit ehtivät kehittyä, joten 1900-luvun alkupuolella bunkkerointia paranneltiin läästimällä pintaan pari metriä sementtiä. Tämäkään ei riittänyt pitämään sodanjohdon uskoa linnoitusten tarpeellisuuteen yllä, joten kun 1915 miehistä oli huutava pula rintamalla, Douaumontin henkilöstö pariakymmentä vanhempaa reserviläistä lukuunottamatta lähetettiin muihin tehtäviin.

Fort Douaumont

Tässä kohtaa saksalaiset näkivät tilaisuutensa tulleen, ja helmikuussa 1916 alle sadan hengen sniikkausryhmä valtasi yön pimeydessä Douaumontin ranskalaisilta. Asemasodaksi jämähtäneessä pattitilanteessa saksalainen lehdistö näki tämän valtavana propagandavoittona. Ranskalaiset menivät shokkiin, ja shokista selvittyään totesivat, että Douaumont oli saatava takaisin hinnalla millä hyvänsä.

fort Douaumont

Alunperin linnakkeessa oli vessoissa väliseinät ja jopa pöntöntapaiset, mutta ne eivät kestäneet taisteluita, joten loppuvuodesta tarpeet tehtiin ämpäreihin

Verduniin lähetettiin satoja tuhansia miehiä. Kaupungin ympäristössä käytiin jatkuvaa taistelua yhteensä kymmenen kuukauden ajan, ja taisteluiden melskeessä tuhoutui vajaa kymmenen kylää. Verduniin johti Ranskan puolelta yksi heppoinen rautatie ja yksi heppoinen hiekkatie, joista ensimmäisestä ovelalla logistiikkasuunnittelulla saatiin irti kaikki tehot ja jälkimmäisen varrelle lähetettiin miehiä lapioimaan tielle lisää soraa kellon ympäri. Verduniin johti solien läpi jatkuva rekka-, auto-, hevoskärry- ja muulijono.

Turret Machinery in Fort Douaumont

Douaumontin päätykkitornin sisällä oleva mekanismi nosti tonneja painavaa tornia ylös alas

Fort Douaumont's Main Turret

Tykkitorni ulkoa päin

Koska Verdun nähtiin pahimpana mahdollisimpana sijoituspaikkana, ranskalaiset kehittivät rotaatiojärjestelmän: yksi joukkue joutui olemaan etulinjassa korkeintaan kolme viikkoa putkeen, jonka jälkeen joukkue lähetettäisiin muualle Ranskaan ja palaisi vasta merkittävästi myöhemmin. Etuajassa pois pääsisi, jos joukkueesta kaatuisi kolmasosa ennen kolmen viikon määräaikaa. Rotaation ansiosta sodan aikana 70% ranskalaissotilaista taisteli jossain vaiheessa Verdunissa. Saksalaisilla ei vastaavaa rotaatiojärjestelmää ollut, ja heille Verduniin joutuminen merkitsi usein kuolemantuomiota.

fort douaumont

Saksalaiset ehtivät pitää Douaumontia vallassaan melkein puoli vuotta, ja näköjään joskus oli myös tylsää

Fort Douaumont

Sotaa käytiin jatkuvasti juoksuhaudoissa Verdunista koilliseen, mutta ranskalaiset eivät unohtaneet Douaumontia missään vaiheessa. Linnakkeen menetettyään he parhaansa mukaan hidastivat saksalaisten etenemistä – missä rytäkässä eräs kapteeni Charles de Gaulle haavoittui ja jäi sotavangiksi – ja lopulta pysäyttivät etenemisen. Kevään mittaan linnaketta moukaroitiin milloin milläkin kymmenien senttien ammuksilla, ja aina välillä joku hyvin tähdätty pommi rysähti linnakkeen katosta läpi. Rytäkässä kuoli melkoinen määrä haavoittuneita, sillä saksalaiset käyttivät Douaumontia kenttäsairaalana. Saksalaisten Douaumontin herruus päättyi lokakuussa 1916, kun Ranskan marokkolaisjoukot valtasivat linnakkeen intensiivisen tykistökeskityksen jälkeen. Tätä ennen linnaketta oli yritetty vallata jo moneen otteeseen, mutta epäonnistuneista hyökkäykistä oli jäänyt käteen vain kymmenisentuhatta ranskalaisruumista.

Fort Douaumont Generator Room

Douaumont oli edistyksellisenä linnakkeena sähköistetty, ja generaattorihuoneessa oli tilaa usealle genikselle. Katosta roikkuvat tippukivet ovat kalkkia, joka yhä tihkuu kivien läpi.

Yksi Douaumontin surullisemmista tragedioista sattui toukokuussa: nälkäiset saksalaissotilaat yrittivät lämmittää ruokaansa liekinheittimistä otetulla polttoaineella, mutta liekinheitinaine osoittautui vähän turhankin tulenaraksi. Murphyn lain hengessä keittiöön oli varastoitu väliaikaisesti tykinammuksia, jotka sitten räjähtivät, ja tulipalossa kuoli vajaa 700 saksalaista, mikä ei Verdunin mittakaavassa kuitenkaan ollut niin erityisen paljon, sillä saman verran sotilaita kuoli taistelukentillä 7 tunnissa.

Fort Douaumont

Kuolleille saksalaisille pystytetty pyhättö

Fort Douaumont in Verdun

Vajaan kahden tunnin maanalaisen kierroksen jälkeen jopa tihkusateinen kolea sää oli Tosi Kiva.

Jännää Verdunissa oli, että opastuksissa ensimmäinen maailmansota kytkettiin vahvasti vuoteen 1870: silloinhan saksalaiset olivat vallanneet Alsacen ja osan Lorrainesta, ja ensimmäisessä maailmansodassa Ranska vain otti takaisin miehitetyt alueensa. Saksalaisilta jos olisi kysynyt, he olisivat saattaneet sanoa jotain 1600-luvusta ja Pyhästä Rooman valtakunnasta, mutta jostakin se ajanlasku kai pitää aina aloittaa. Muuten opastukset olivat kunnioitettavan tasapuolisia ja ylipäätään kunnioittavia, ja empatiaa jaettiin auliisti kaikkiin suuntiin.

verdunjuoksuhauta

Näitä riitti pitkin metsiä

verdunjuoksuhauta2

Juoksuhautojen kannatustolpat olivat rautatangoilla vahvistettua betonia

Kymmenen kuukauden aikana Verdunissa ehdittiin myllätä maasto niin totaalisesti, että sitä kutsuttiin sodan jälkeen nimellä zone rouge, punainen alue, joka oli niin saastunut myrkyistä, ammuksista ja ruumiista, ettei siinä sallittu rakentamista tai pelloksi pistämistä pitkään pitkään aikaan, ja osa zone rouge -rajoituksista on voimassa vielä tänäkin päivänä. Verdunin alueella ajaessa metsissä ei näkynyt tasaista maata, vaan maasto koostui kranaattikuopista kuoppien jälkeen, juoksuhautoja siellä täällä. Verdunin kranaattikuopat tulivat kuuluisaksi jo sodan aikana, sillä taistelukenttä täyttyi vähitellen mutamäärästä, jolle pahimmatkin suomalaisfestarit kalpenevat, ja sotilaita hukkui mutakuoppiin, jotka imivät juoksuhiekan tavoin sisäänsä.

Red is dead

Kuoppaista maastoa Verdunissa. [kuva: Éole Wind]

Verdunin luontoa

Ja mikä se taisteluiden hinta sitten lopulta oli? Jotain ehkä kertoo se, että ranskaksi taistelu tunnetaan nimellä Meuse Mill, lihamylly. Tarkkaa tietoa kuolleiden määrästä ei ole, mutta eri arviot sijoittavat sen johonkin välille 600 000 – 900 000 kuollutta, tasaisesti kumpaakin osapuolta. Moni ruumis jäi taistelun melskeessä tunnistamatta, ja Douaumontin linnakkeen lähelle on rakennettu ossuaario, jonka kellariin on talletettu 130 000 tuntemattoman sotilaan luut.

Douaumont Ossuary

Mahtipontinen ossuaarirakennus

Douaumont Ossuary

Sisällä oli ranskalaissotilaiden nimien lisäksi kuvia heistä, jotka olivat selvinneet Verdunista

Ossuaarin ulkopuolella olevalla sotilashautausmaallakaan ei ihan kaikkia haudattuja tunneta. Tässä haudassa lepää herra Blanchetin lisäksi pari tuntematonta, jotka kuolivat Ranskan puolesta, morts pour La France.

Koko tuntemattoman sotilaan idea sai alkunsa muuten ensimmäisestä maailmansodasta, kun sodan päätyttyä eräs herra Maginot valitsi Verdunin tuhansien tuntemattomien ruumiiden joukosta yhden, joka haudattiin Pariisin Arc de Triomphen alle. Ideana oli, että sadat tuhannet ranskalaisperheet, joiden poikien ja miesten ruumiit olivat teillä tietämättömillä, voisivat haudalla käydessään ajatella, että ehkä heidän rakkaansa lepäsi juuri tässä haudassa. Todellisuudessa lepopaikka saattaa yhä olla Verdunin metsissä, sillä sadan vuoden takaisia jäännöksiä löytyy jatkuvasti lisää.

Douaumont Ossuary Graves in Verdun

Sodassa ranskalaisten puolella taistelleet marokkolaiset, tunisialaiset ynnä muut muslimit olivat saaneet sotilashautausmaalla oman uskontonsa mukaiset hautakivet

Douaumont Ossuary in Verdun

Siis ihanko oikeasti joku maapläntti oli tämän arvoista?

Huh. Ensi kerralla sitten jotain vähän vähemmän masentavaa kerrottavaa.

Klara vappen!

Vappu meni täällä perinteisissä merkeissä.

Jenni at Vappu

Sade piti sateenvarjot mukana

Vappu Feeling

Harvat asiat tuottavat yhtä paljon iloa kuin Hello Kitty -vappupillit

Mantan lakitus Luxemburgissa

Mantan patsas lakitettiin, siis Amandan patsas Luxemburgin keskuspuistossa

Vappukuva

Eräs ystävällinen suomalaispariskunta lainasi lakkejaan vappukuvaa varten, ja lakkimallitkin menivät oikein

Luxembourg

Lakituksesta siirryimme nauttimaan vappuruokia erään ystävän luokse, josta on näkymä Luxemburgin kattojen ylle

Vappu food

Itsetehtyä peruna- ja sienisalaattia sekä nakkeja, näistä sai vappuähkyn

Serpentiini

Serpentiiniä ei löytynyt kaupasta, joten nappasimme sitä mukaan työpaikan suomenkääntäjien vappujuhlista (jossa kävin minäkin kuokkimassa ja napostelemassa Fazerin munkkeja)

Vappupiknikin pidimme tänään sateisen sään takia minun olohuoneeni lattialla kuunnellen Youtubesta Retuperän WBK:ta. Harkitsimme vappupuheiden kuuntelua, mutta sitten totesimme, että suurin osa meistä ei ole ikinä kuullut niitä Suomessakaan, joten keskityimme juomaan simaa.

Belgialaiset suklaatontut vauhdissa

Kerron tässä postauksessa suklaasta ja tontuista, mutta sitä ennen pari hellyyttävää elukkaa:

Defroidmont Sheep

Äiti ja täti säikkyivät omituisia ihmisiä kauemmaksi kyräilemään, mutta Lambi-karitsa tuli kerjäämään rapsutuksia!

Defroidmont Sheep

Suvun musta lammas, ja ylpeä siitä! Ainakin oikeanpuolimmainen lammas näyttää ilmeen puolesta pakahtuvan tyytyväisyydestä.

Kaupunkilaiset siis taas vauhdissa, tällä kertaa bussilastillinen suomalaisia Suomi-Luxemburg-seuran eli Finluxin päiväreissulla Belgiassa. Pari viikkoa sitten lauantaiaamuna käppäilin läpi aution keskustan parkkipaikalle, jossa lauma suomalaisia villatakit päällä hytisi ja päivitteli, että en voi käsittää olevani hereillä tähän aikaan aamusta, ja vähän ennen kymmentä aamulla olimmekin jo keskellä Belgian maaseutua jossain päin Ardennien vuoristoa ihmettelemässä, milloin omakotitalolta näyttävä sulkaatehdas suvaitsisi avata ovensa. Niin, ja rapsuttamassa suklaatehtaan lampaita sekä ylitouhukasta paimenkoiraa.

Defroidmont Chocolate Factory

1000%-asteista sulaa suklaata

Defroidmontin suku on pyörittänyt joillain näillä hoodeilla Ardenneja sukuyritystä jo pitkään. Ensimmäiset noin sata vuotta pystyssä oli leipomo, jonka leipiä myytiin milloin hevosvankkureista, milloin hassun näköisistä vanhoista autoista, mutta nykyinen herra Defroidmont oli nuorena hurahtanut suklaaseen ja halusi perustaa chocolatierin. Jossain vaiheessa oli käynyt ilmi, että turistit olivat hyvinkin kiinnostuneita tutustumaan suklaanvalmistukseen, joten suklaatehtaan yhteyteen oli tuotettu ihan mukiinmenevä museon ja multimediaesityksen luova yhdistelmä, joka kävi läpi sekä Defroidmonttien että suklaan historian.

Defroidmont Chocolate Factory

Perinteisemmän suklaatonttumuotin lisäksi luonnollisesti suklaakärpässieniä, suklaashakkinappuloita, suklaakuu-ukkeli ja pari ankkaa

Näytöksessä näytettiin lisäksi pari tekniikkaa, miten suklaaluomuksia oikeasti tehdään. Esimerkiksi täytetyt konvehdit tehdään niin, että ensin huljutellaan jääpalamuotin näköistä konvehtimuottia sulassa suklassa, jonka jälkeen pari napakkaa iskua ylösalaisin PAM PAM niin että ylimääräiset suklaat lähtevät pois, jonka jälkeen muotti jäähdytetään. Sitten sisus tursotetaan muotteihin, ja lopuksi päälle vähän sitä samaa sulaa suklaata. Yksinkertaista, kun sitä näin ajattelee, mutta eipä ole henkilökohtaisesti tullut koskaan aiemmin ajateltua.

suklaatehdas

Tässä itse herra Defroidmont pursottaa konvehtien sisuksia…

Defroidmont Chocolate Factory

…mutta huomatessaan meidät hän tuli jakamaan meille sulaan valkosulkaaseen kastettuja suklaatikkareita.

Defroidmont Chocolate Factory

Sulkaatehtaan työntekijä irroittelee valmiita konvehteja rasioista

Defroidmont Chocolate Factory

…ja tässä vähän lopputuloksia!

Kyllä, ostin aika läjäkaupalla suklaata, ja ratkesin myös valtavan kokoiseen mutta valtavan hyvään kaakaoon suklaatehtaan kahvilassa. Puolisen tuntia sain sulatella makeita bussissa matkalla lounaspaikkaan, eli ”maailman pienimpään kylään” Durbuyyn.

Durbuy, Belgium

Durbuyn katot. Ei niin mitään havaintoa, mikä tuo luostarin näköinen paikka on.

Durbuy, Belgium

”Maailman pienin kylä” on ilmeisesti taas sarjassa markkinointikikkaälynväläykset, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silti kylä oli ihan söpö: kapeita mukulakivikujia, vanhoja rakennuksia ja reilusti pikkukauppoja, -ravintoloita ja -kahviloita. Sääkin suosi melkein terassikeliolosuhteilla, ja vaikka me totesimme sään liian kylmäksi suoraan ulkona istumiseen, moni muu oli vähemmän vilukissa.

Durbuy, Belgium

Palomiehistä ja -naisista koostuva moottoripyöräjengi päiväkahveilla auringonpaisteessa

Durbuy, Belgium

Kun yksi tutkii karttaa, muilla on aikaa rynnätä matkamuistoliikkeeseen tutkimaan täyspuisia sienen muotoisia jakkaroita.

Valitettavasti meillä ei ollut aikaa lounaan lisäksi paljon muuhun, joten näkemättä jäi mm. hillotehdas ja maailman suurin muotopuutarha, siis sellainen missä on kissojen, koirien ja ties minkä muotoon leikattuja pensaita. Tosin tuo ”maailman suurin”-nimike oli samalla sivulla, joka väitti kylää maailman pienimmäksi, joten suhtaudun tähänkin tietoon varauksella.

Durbuy, Belgium

Pois Durbuysta…

La Chouffe Brewery

…Achouffeen, La Chouffen olutpanimoille.

Niin, ne tontut, ne olivat Belgiassa aika kova juttu. La Chouffen panimokierroksella opimme, että tontut, les chouffes, elävät kaikkialla ympärillämme ja ovat opettaneet belgialaisille, miten panna maailman parasta olutta. Samassa opetusvideossa seikkaili sekalainen sakki huomattavan 80-lukulaisia tonttuhahmoja, ja varsinainen opetuksellinen puoli jäi vähemmälle, joten pikkuhiljaa alkoi tuntua, että jos nämä belgianranskalaiset jossain ovat hyviä, niin ilmeisesti jutuniskemisessä.

La Chouffe Brewery

La Chouffe vai Mc Chouffe? Ei kumpikaan, sillä minun lempparini oli Houblon Chouffe, paikallinen IPA.

La Chouffe Brewery

Mistä on pienet oluet tehty?

La Chouffe Brewery

Suomalaiset parveilevat ainoassa panimon osiossa, joka meille näytettiin

Jotenkin puolivahingossa olen onnistunut kerryttämään noin parikymmentä panimokierrosta vyöni alle, joten kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että tämä oli kaikista kokemuksistani ehkä vähiten hääppöisin. Opetusvideon lisäksi saimme haistella purkkeja ja näimme tankit, mutta syvällisemmät tarinat esimerkiksi eri oluttyyppien panoprosesseiden eroista jätettiin sikseen, panimon ei-tonttu-vaan-se-oikea-historia ohitettiin lauseella ja prosessin yleensä mielenkiintoisinta osiota, pullotusta, emme päässeet näkemään. Jos siis liikut täällä päin, kannnattaa skipata panimo ja kävellä suoraan kauppaan ostamaan olutta, sillä se oli todella hyvää.

La Chouffe Brewery

Vasemalla belgiale La Chouffe, oikealla skottiale McChouffe.

La Chouffe Brewery

Suomalaiset tontut Jenni ja Hanna

On muuten ihan parasta, että ulkomaille pääsee päiväreissulle ilman lautta- tai lentomatkaa rajavalvonnasta puhumattakaan.

Asennusmiestä poikineen

They never think you might have to work, do they? työkaveri puuskahti, kun remppayhtiö soitti minulle kolmatta kertaa töihin yrittääkseen vaihtaa aikaa, jolloin asennusmies toisi minulle uuden uunin rikkinäisen tilalle. Kolmatta kertaa totesin, että aika on jo sovittu aikoja sitten, ja siinä myös pysytään, kun kerrankin ihme oli tapahtunut ja olin saanut sovittua samalle kellonlyömälle sekä uuniasentajan että internetasentajan käynnin. Vähän tätä ihmettä heikensi se, että internetasentajan käynnin ajankohta oli ollut täysin neuvottelematon ja heitetty päivälle, jolloin minun piti alunperin olla työmatkalla. Jos ajankohtaa olisi halunnut siirtää, internetin saapumisessa olisi kestänyt yli kuukausi ylimääräistä, joten peruin sitten työmatkan.

Epäilen, että tällä oletuksella, että joku on aina kotona, on jotain tekemistä sen kanssa, että luxemburgilaisista naisista vain noin 35% on kokopäivätöissä. Ylipäänsä naisista vain 45% on osa aktiivista työvoimaa, kun Suomessa vastaava luku on 70%. Mutta niistä asennusmiehistä…

Uuniasennusmies oli käynyt aiemminkin toteamassa, että uuni on rikki, joten olimme jo tuttuja. Hän moikkailee minua luxemburgiksi – Moien! – mutta ilmeisesti kuitenkin puhuu minulle saksaa, ja vain saksaa. Minä puhun takaisin englantia, ja minusta tuntui, että ymmärsimme toisiamme erinomaisesti siitä huolimatta, että en ole eläessäni saksaa opiskellut. Hän asensi uunin ja lieden rivakasti, pyysi pölynimuria osoittaen vanhasta uunista varissutta moskaa ja imuroituaan selitti minulle saksaksi uunin toiminnallisuudet. Nyökkäilin, ja hän naurahti, että hyvinhän sinä näytät saksaa ymmärtävän (tai näin kuvittelin). Vaihdoimme danket ja nyt minulla on uutuuttaankiiltävä liesi.

Internetasentajan kanssa löysimme Moienin jälkeen yhteisen kielen, mikä oli kivaa, koska mikään ei näköjään tule kuntoon ensi yrityksellä. Itse yhteydessä ei ollut ongelmia sen jälkeen, kun mies käväisi kellarissa kääntämässä netin päälle, mutta ihanko oikeasti nettiyhteyden saa vain eteisessä olevasta puhelinpistokkeesta? Kyllä, mies totesi, ja suositteli siinä jatkojohdon hankkimista, kun yhdessä katselimme modeemia, jonka mies oli pingottanut eteisen puhelinpistokkeen ja toisella puolen eteistä olevan sähkötöpselin väliin. Johtojen pituudet riittivät juuri, mutta modeemi killui ilmassa.

Jatkojohtokaan ei täysin ratkaisisi sisustusongelmaa, sillä asunnossani ei harrasteta kynnyksiä, ja kummallakin puolella sähköpistoketta on ovi, joka aukeaa eteiseen päin – johto ei siis mahtuisi menemään kynnyslistoja pitkin, evätkä ovet enää aukeaisi, jos vetäisin johdon niiden editse. Harkitsin jatkojohdon naulaamista kattoon, mutta taidan tyytyä vetämään sen suoraan eteisen poikki ja peittelemään matolla, jota tuskin raaskin ostaa täältä vaan odotan heinäkuuta, jolloin ajattelin muuttaa Suomesta tänne erään kellarin sisällön. Veikkaukset pystyyn: kuinka monta kertaa ehdin sitä ennen kompastua eteisen keskellä kulkeviin johtoihin?